Maiju-Riina Huttunen. Kuvat: Kari Sunnari

”Mikä menneestä ajastamme on sellaista, joka kantaa tähän päivään asti?”

Tämä on kysymys, jonka esitin itselleni palatessani Passio-näytelmän ensi-illasta (8.10.2026) kohti kotia.

Tampereen Työväen Teatterilla esitettävä, Lija Fischerin dramatisoima ja ohjaama Passio on kolme vuotta kestäneen työstämisprosessin tulos. Se on intohimoisesti toteutettu tiivistys Pirkko Saision kirjoittamasta romaanista. Romaanista, joka on alkuperäisessä mitassaan vaikuttavat 732 sivua pitkä. (Erkki Kiviniemen Kulttuuritoimitukseen kirjoittaman kritiikin Passiosta voit lukea täältä.)

Vuonna 2021 ilmestynyt Passio-romaani keräsi kriitikoilta ja kirjabloggareilta kiitosta erityisesti sen runollisesta kielestä, historiallisesta perehtyneisyydestä sekä syvistä, monipuolisista ja tasa-arvoisesti kohdelluista henkilöhahmoista. Romaanin kuvailtiin kertoneen uskottavasti ajankuvasta 1400-luvun Firenzestä 1950-luvun Helsinkiin.

Sonja Arffman ja Miko Helppi.

* *

Tarina kullasta ja muutoksesta

Passion tarina alkaa 1400-luvun lopun Firenzestä. Siellä parannussaarnaaja Girolamo Savonarola palaa roviolla, jonka itse pystytti tyhjentääkseen kaupungin asioista, jotka ajoivat sen asukkaita syntiin ja turmelukseen.

Savonarola on nähkääs ymmärtänyt, etteivät ihmiset juurikaan poikkea lampaista: molemmilla lajeilla on sama älykkyystaso ja sama pyrkimys elämän perustarpeisiin ja maallisiin himoihin, mutta ihminen haluaa sen kaiken lisäksi itselleen kultaa.

Kulta onkin läpi Passion tarinan kulkeva motiivi. Ruhtinatar Vasari saa uskottomalta mieheltään lahjaksi hyvän ja pahan tiedon puuta esittävän riipuksen, joka on valettu erittäin korkeatasoisesta kullasta ja johon on upotettu kalleimpia rubiineja ja timantteja.

Riipus kulkee läpi varkaiden käsien, läpi juutalaisgettojen, läpi krakovalaisten luostareiden ja neuvostolaisten vankileirien. Jokaisella hetkellä se muuntuu joksikin toiseksi. Artefakti, joka aivan alussa esiintyi riipuksen muodossa, saattaakin toisella hetkellä olla kauha, kolmannella pyhimyksenkuva ja neljännellä kaulakääty.

Pala palalta, kohtalo kohtalolta kullasta viedään jotakin pois.

Ehkä köyhä käyttää sitä pakokeinona, isä tyttärensä pesämunana, rosvo kylän rakennusvaroina. Joku sulattaa esineestä ”paskametallit” pois ja ottaa arvokkaimman kullan ja kauneimmat kivet talteen, toinen vaihtaa timanttien tilalle lasia. Puoli vuosisataa kestävän tapahtumaketjun varrelle mahtuu loputon määrä muutoksia.

Maiju Saarinen.

* *

Ilkikurisuutta ajan ja paikan vaihtuessa

Lija Fischerin Passio-dramatisointi kestää kaksi tuntia ja neljäkymmentäviisi minuuttia, sisältäen väliajan. Se piirtyy esiin sarjana eri maisemista, kulisseista ja henkilöhahmoista muodostuneita maailmoja.

Suurten teemojen äärellä liikutaan: lavalla kuollaan, synnytään, mennään naimisiin ja välillä vähän murhataankin.

Silti näytelmä ei ota itseään aivan liian vakavasti. Jokaisen tarinan alkaessa ja aikakauden vaihtuessa hahmot saattavat toki ilmoittaa, että kyse on nyt heidän tarinastaan ja että eletään jotakin tiettyä vuosikymmentä jossakin tietyssä paikassa – mutta toisilla onkin muita suunnitelmia.

Vuosikymmenet vierähtävät suunniteltua nopeammin. Joku tahtoisi kovasti estradille, mutta muut tekevät selväksi, ettei sinne ole nyt asiaa.

Elämä osoittaa, ettei mikään tai kukaan yksittäinen toimija voi määrätä sen suuntaa. Aina joku ottaa ylivallan: vie omaisuuden tai puolison, katkaisee matkan, muuttaa jäljelle jäänyttä perintöä tunnistamattomaksi, ehkä menneiden – tai rinnakkaisten – sukupolvien näkökulmasta jopa tuhoaa sen.

Sama ajatus voitaisiin ulottaa metatasolle kuvaamaan kulttuurin, identiteettipolitiikan ja yhteiskunnallisen keskustelun kenttää. Hahmojen lavalla läpikäymän kiistan voi – omalla tavallaan – yhdistää myös ajankohtaisiin kysymyksiin näkyvyydestä, representaatiosta ja toimijuudesta paitsi teatterikentällä, myös laajemmin osana yhteiskuntaa.

Saision romaanin päättävä lausahdus ”Ihminen, jonka ei koskaan ollut pakko elää toisena, kuolee maailman syvyyttä tuntematta” ei aivan ylety näytelmän keskipisteeseen.

Sen keskeltä löysin aivan jotakin muuta: juutalaisen nuoren miehen tappaneen metsästäjän mietteet: ”Tappamalla vääräuskoisen olen saanut Kristuksen puolelleni… […] Olen saanut ihmisyyteni takaisin.”

Uskontoa näytelmässä esitetään ilahduttavan monitahoisesti. Perheeltään karannut juutalaisnainen soluttautuu sujuvasti eri kulttuureihin ja uskontokuntiin, kun taas pieneen kylään päätynyt kultainen ikoni saa sen eteen polvistuvat itkemään kunnioituksesta. Näytelmän ja sen lähteenä olleen romaanin nimi Passio herättää mielikuvia hartaudesta ja uskosta, mutta sen juoni itsessään todistaa, että ajattomuuden takana on jotakin monitahoisempaa.

Sonja Arffman ja Minna Hokkanen.

* *

Kovia näyttelijänsuorituksia, lumoavaa estetiikkaa

Kuulin esityksen jälkeen aveciltani, että ”välillä kyllä tuntui, että osalla näyttelijöistä oli kasvoillaan sellaisia ilmeitä, jotka eivät ihan niihin kohtiin kuuluneet”. En tiedä, onko kyse omasta kasvosokeudestani vai pysyinkö vain niin voimakkaasti tapahtumien imussa, etten huomannut.

Huomasin kyllä iloitsevani Pontus Mäenpään ja Konsta Okkosen sulavista roolisuorituksista tarinan läpi kulkevina nuorukaisina. Hiski Vihertörmän työtä ihailin paitsi hänen silkasta uskomattomasta ammatillisesta kyvystään yskiä keuhkonpohjia raastavasti, myös kyvystään tavoittaa esittämistään miesrooleista yhtä lailla herkkä huumori kuin vanhan miehen jyrkkyys.

Sonja Arffman esitti lavalla yhtä vakuuttavasti tulevaisuuttaan punnitsevaa nunnaa kuin neuvostoliittolaisella leirillä rempseästi asetta heiluttelevaa naisvartijaa. Miko Helppi oli päätynyt esiintymään ainakin kahta varautunutta ja pönöttävää nuorta miestä: eestiläistaustaista taiteilija Jaan Haameria sekä juutalaisnuorukaista Eder Shaferia. Maiju-Riina Huttusen Leeah tuo lavalle miltei lastenelokuvista muistuttavaa keveyttä.

Edessä Pentti Helin ja Sonja Arffman. Takana Miko Helppi , Pontus Mäenpää, Maiju Saarinen ja Hiski Vihertörmä.

* *

VO Yhtenäistä estetiikkaa

Jos Passio-näytelmän ulkoista muotoa voisi kolmella sanalla kuvata, ne olisivat: tunnistettava, näyttävä, vaikuttava.

Lavastussuunnittelija Pekka Korpiniitty ja pukusuunnittelija Iida Ukkola ovat työllään onnistuneet tuomaan Eino Salmelaisen näyttämölle suuren maailman meininkiä. Mikään puku ei tunnu liian keinotekoiselta, eikä mikään lavalle mahtuva lavaste ole ylimääräisen oloinen. Päinvastoin. Kaikesta on otettu irti se, mitä voidaan, ja tehty se vielä kauniisti.

Vakuuttavimmillaan teatterin lavalta voi erottaa sen saman lumoavan, kaiken yhteen solmivan estetiikan, jonka löytää myös Saision romaanin kannesta.

Kun lähdimme esityksen päätyttyä lämpimästä teatterista opiskelijalaumojen lävitse kohti kotejamme, en voinut olla miettimättä, kuinka pitkään Euroopassa on eletty rauhan aikaa. Kuinka veristä sen historia on ollut. Kuinka selviytyminen, jopa menestys – tai kuolema – on voinut olla pienistä sattumista ja konnankoukuista kiinni.

Julmaa.

Kaunista.

Ja ah-niin-viihdyttävää!

Kaiken tämän runsaudenkin jälkeen päällimmäiseksi tunteeksi näytelmä onnistui herättämään viihdyttävästä esityksestä kielivän, kultaisena kiiltelevän riemun.

Anni Kanniainen

Passio

• Perustuu Pirkko Saision romaaniin Passio
• Dramatisointi ja ohjaus Lija Fischer
• Dramaturgi Hanna Suutela
• Lavastussuunnittelu Pekka Korpiniitty
• Pukusuunnittelu Iida Ukkola
• Valosuunnittelu Lauri Lundahl
• Äänisuunnittelu Niklas Vainio
• Rooleissa Sonja Arffman, Pentti Helin, Miko Helppi, Minna Hokkanen, Maiju-Riina Huttunen, Juha-Matti Koskela, Maiju Saarinen, Hiski Vihertörmä
• Lapsiavustajana vuorottelevat Pontus Mäenpää ja Konsta Okkonen

Kantaesitys Tampereen Työväen Teatterin Eino Salmelaisen näyttämöllä 8.10.2026. Esityksiä 30.12. asti. Esityskalenteriin tästä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua