Asetelmien alkemiaa ropografiasta megalografiaan – Still Still Life aukesi jälleen Sara Hildénillä

Zhanna Kadyrova, Tori, 2017–19. Installaatio; keraamiset laatat, sementti, peili, luonnonkivi. Vaihtelevat mitat. Kuva: Jussi Koivunen

Katri Kovasiipi ja Marja-Liisa Torniainen

Asetelmataiteen alkemiaa on kuinka mitätön, pieni ja triviaali eli ropograafinen esineistö muuntuu taiteilijan käsissä arvokkaaksi ja merkitykselliseksi, megalograafiseksi. Historiallisesti lajin aliarvostus on liittynyt taidehistorioitsija Norman Brysonin mukaan naisten sorrettuun asemaan; suuruuttahan ovat perinteisesti edustaneet vain sankarilliset miehet. Tänään on toisin.

Kulttuuritoimituksen Katri Kovasiipi (KK) ja Marja-Liisa Torniainen (MLT) keskustelevat Sara Hildénin taidemuseon asetelmataiteeseen syventyvän, jälleen 1.6.2020 avautuneen Still Still Life -näyttelyn herättämistä ajatuksista ja näkökulmista.

* *

KK: Heti museon pääovista sisään tultua edessä avautuu Zhanna Kadyrovan installaatio Market/Tori (2017–19). Näin tämän viime kesänä Venetsian Biennaalissa, ja Hildénin näyttelyn avajaisissa tunnistin, että teos oli sieltä tuttu. Venetsian jopa läkähdyttävän runsauden keskellä tämä teos ei herättänyt erityisen paljon kiinnostustani, mutta näköjään se jäi mieleen.

Vasta täällä Hildénin hiljaisuudessa katson tarkemmin näitä materiaalisesti jännittäviä yksityiskohtia. Makkaran leikattu pinta onkin graniittia tai jotain muuta, korukiveksikin sopivaa. Kivet ovat aina kiinnostaneet minua, ja olen vähän hulluna kaikenlaisiin korukiviin. Sitä kautta alan innostua hiukan tästä teoksesta, jota pidin Venetsiassa vähän yhdentekevänä. Mutta voiko tästä teoksesta ja sen materiaalivalinnoista kaivaa jotain merkityksiä, kuten kapitalismin, kaivosteollisuuden tai jälkikolonialismin kritiikkiä?

Kivimakkaroita Kadyrovan myyntikojussa. Kuva: Marja-Liisa Torniainen

MLT: Hyvä ystäväni on ympäristöaktivisti ja erityisesti kaivostoiminnan pimeään puoleen perehtynyt. Häneltä varmaan löytyisi tähän varteenotettavia kommentteja. Itse en kuitenkaan näe installaatiota mitenkään kriittisenä työnä, vaan iloisena silmänkääntötemppuna. Kyllä sekin joskus riittää. Hilloa vai kiveä, makkaraa vai kiveä, lihaa vai kiveä? Mitä kivi ylipäätään on? Vanhassa intialaisessa tarussa kivilohkareissa elää ihmisiä. Kivikin elää, hidasta elämää, mutta kuitenkin.

Tosin teokseen liittyvässä performanssissa, jota täällä ei nähdä, on mukana kapitalismiin liittyvää hinnoittelun kritiikkiä.

KK: Kun katson tätä tilaa kokonaisuutena, huomio kiinnittyy Marketin taustalla häämöttäviin kubismin klassikoihin: Juan Gris, Kitara ja kulmaviivain (1927), Pablo Picasso, Lasi ja viulu (1912–13). Myös Marketin hedelmät ja ruusukimput ovat rakenteeltaan kubistisia. Näiden tekotavoiltaan hyvin erilaisten ja taidehistorian jatkumolla hyvin erilaisiin aikakausiin sijoittuvien teosten rinnastaminen samassa tilassa on hauska, ajallista kaarta rakentava ja museopedagogisesti hyvä ratkaisu.

MLT: Näyttelykatalogissa sanotaan kulmikkaan muotokielen viittaavan konstruktivismin perinteeseen ja neuvostohistoriaan, mutta totta kumpainenkin.

Hiljainen hallitsija

KK: Tästä samasta huoneesta löytyy myös Giorgio Morandin maalaus Natura Morta / Asetelma (1953). Teos on yksinkertaisuudessaan, pehmeän murrettuine väreineen ja erityisine sommitteluineen hyvin pysäyttävä. Morandin merkityksestä kielii se, että tähän pieneen ja näennäisen vaatimattomaan teokseen viitataan useissa näyttelyjulkaisun artikkeleissa. Morandi näyttäytyy eräänlaisena selkärankana koko tälle kokoelmanäyttelylle.

MLT: On ihme, kuinka Morandin pieni ja hiljainen maalaus pitelee kevyesti sormissaan ja hallitsee lempeästi koko näyttelyä. Se on hyvä esimerkki museon tarkkasilmäisistä ostoista. Sen symmetrinen keskeissommittelu ei ole mitenkään yleinen taiteilijan tuotannossa, näin ehdottomassa muodossa. En ainakaan itse löytänyt ainuttakaan toista samankaltaista virtuaaligallerioista.

Vastaava, mutta täsmällisempi kompositio löytyy muun muassa meditaation apuvälineinä käytettävistä yantra-maalauksista. Kaikki Morandin työt huokuvat rauhaa ja johdattavat luonnollisesti mietiskelyn tilaan. Asetelman pölyn puuteroimat mallit elävät sovun ja harmonian väreissä. Ne eivät taistele, himoa, uhoa eivätkä yritä mitään. Ne vain lepäävät omassa rauhassaan kuin pyhä kolminaisuus.

Kaikkea nyt museossa esillä olevaa katsoo jotenkin suhteessa tähän työhön. Morandi itse on sanonut haluavansa vain näyttää näkyvän, mutta kun oikein tarkkaan katsotaan, mitä tahansa, mihin päädytään?

Kaskipuro ja Retulainen

KK: Anna Retulaisen maalausten vapaassa virtaavuudessa on väkevää taiteilijan läsnäoloa. Retulaiselle on käsittääkseni tärkeintä, että maalaukseen tallentuu tekijän läsnäolo maalaustapahtumassa. Tähän näyttelysaliin rakentuu aikamoinen jännite, kun Retulaisen teokset rinnastetaan äärimmäisen pysähtyneisiin ja kontrolloituihin Pentti Kaskipuron grafiikanvedoksiin. Kaskipuron työskentelytapa oli vastareaktio 1960-luvun ei-esittävän taiteen ja abstraktin maalauksen voittokululle. Kotoisten, keittiöstä löytyvien aiheiden yksityiskohtaisen realistinen kuvaaminen mustavalkoisen grafiikan keinoin, äärimmäisen objektiivisesti, on jollain tavalla hyvin harrasta. Näiden teosten äärellä hiljentyy.

Kaskipuron vaikutus kokonaiseen graafikkosukupolveen, Outi Heiskasesta Inari Krohniin, Elina Luukaseen, Mirja Airakseen, Marjatta Hanhijokeen ja Esa Riippaan, on syytä muistaa näiden teosten äärellä. Ja näiden mainittujen mestarigraafikoiden opettajalle, työläisperheeseen syntyneelle Pentti Kaskipurolle taidekoulun ovet eivät nuorena auenneet, vaan hän oli itseoppinut!

MLT: Vaikka taiteilijan työskentely aina vaatii aikaa, rauhaa ja keskittymistä voisi silti kai sanoa, että Kaskipuro työssään on introvertti ja Retulainen ekstrovertti. Toinen edustaa ikään kuin jotakin suomalaisuuden syvää sisintä kuusimetsän kätköissä, ehkä jo kadonnutta, toinen juoksee ulos tuulta päin.

KK: Olen kuitenkin taipuvainen fanittamaan Retulaisen ekspressiivistä tekotapaa enemmän kuin Kaskipuron säntillisyyttä. Tämä liittyy myös väreihin. Rakastan ja janoan värejä, ja Retulainen hallitsee myös kolorismin vaativan lajin.

MLT: Minuakin viehättää suuresti Retulaisen fyysinen ja rytminen tapa elää maalauksensa valmiiksi. Totta kai hän maalarina osaa käyttää väriä, mutta en silti ajattele häntä varsinaisesti koloristina. Kolorismia on vaikea yksiselitteisesti määritellä, joten siitä on tulkintoja melkein yhtä monta kuin tulkitsijaa. Minulle kolorismi tarkoittaa totaalista värin valta-asemaa teoksen kerronnassa eikä se aina ole mitenkään adekvaattia. Mutta Nimetön pieni punainen eittämättä on kolorismia juuri siinä merkityksessä.

Myöskään maalaus Puketti ei olisi täydellinen ilman sitä keltaista juovaa alhaalla oikealla. Pitääkö minun pyörtää sanani?

Itselleni erityisen läheisiä värejä ovat nuo kaikki purppurat ja kardinaalin punaiset, munakoison ja punajuuren värit eri sävyineen ja valööreineen, joten kyllä Nimetön punakaaliasetelmakin on lähellä sydäntäni.

Silti arvostan tässä huoneessa eniten vähäväristä Puketti-maalausta. Se on vapauttavan ja vakuuttavan epäsentimentaalinen esitys, joka avautuu aiheensa ylittäen yleispäteväksi tosiasiain toteamukseksi. Noin vaan itsestäänselvästi ja demokraattisesti. Cool.

Jälkikäteen Helene Schjerfbeck -elokuvan katsottuani nyt vasta huomaan, kuinka näyttelyssä olevat paljon elokuvaa aiemmin syntyneet pienet nimenomaan väriin perustavat maalaukset (jotka olen nähnyt moneen kertaan) ovat käyneet läpi samankaltaista manuaalista eroosioprosessia, mikä Schjerfbeckin töille on ominaista.

Anna Retulaisen maalaus Nimetön (Punainen) vuodelta 2006 elää pelkästä väristä. Öljy kankaalle, 20,5 x 25 cm. Kuva: Jussi Koivunen

MLT: Rakastan silti myös Kaskipuron grafiikan lehtiä ja kadehdin päätäni seinään hakaten niiden mahtavaa, upottavan syvää mustaa, mitä maalari ei voi saada mitenkään aikaan ja minkä takia Kaskipurokin grafiikkaa teki. Yleensä niin musta syntyy mezzotintalla, mutta akvatinta ja kuivaneula olivat hänen tekniikkansa. Monelle graafiselle tekniikalle on ominaista tietty jäykkyys, minkä yleisö on oppinut ottamaan asiaankuuluvana, mutta minua se häiritsee, myös useissa Kaskipuron töissä.

Tarkasteltuna suhteessa Morandiin Kaskipuron äärimmilleen viety tarkkuus siirtää kuvat surrealismin puolelle ja vie ne jopa pittura metafisican piiriin – mikä oli Morandinkin tyylilaji ennen näitä asetelmia. Tätä en kyllä olisi tullut ajatelleeksi ilman Päivi Loimaalan esittelytekstiä.

Varo, olet osa asetelmaa!

KK: Tässä näyttelyhuoneessa on tuotu asetelma kolmiulotteiseksi. Se leviää tilaan Jacob Dahlgrenin ja Daniel Jacobyn teoksissa. Dahlgrenin teoksessa Kolmas setä I & Ei-objekti (2015) sähkökaapelit kiemurtelevat osaksi konkretistisina esiintyviä maalauksia, ja lattialla lojuvien kaapelien keskellä nököttää tv-ruutu, jonka mustavalkoinen videoteos jää minulle yhdentekeväksi. Materiaalinen nokkeluus on tämän teoksen tärkein ulottuvuus, mutta tästä en jaksa ihan hirveästi innostua.

MLT: Sara Hildénin näyttelyt ovat kaikin puolin niin hyvin rakennettuja, työt hyviä ja tekstit parasta luokkaa, että eihän kriitikoille mitään kritisoitavaa jää. Analysoitavaa kyllä.

Niinpä täytyikin ryhtyä itsekriittiseksi.

Suhtautumisemme edellä mainittuun teokseen sai minut ajattelemaan asiaa, jota olen mielessäni pyrkinyt muotoilemaan jo aiemmin. Arvostelijan on helppo ja mukava kirjoittaa taiteesta, josta hän pitää, suorastaan rakastaa, ja ihailee. Mutta hänen tehtävänsä on laajempi. Yhtä suurella ja suuremmallakin intohimolla meidän tulisi tutkia töitä, joista emme pidä emmekä välitä.

Jos työstä ei tarkemmankaan tutkimisen jälkeen löydy hyvää sanottavaa, sekin on voitava kertoa, perustella ja kirjata silläkin uhalla, ettei se tekijää miellyttäisi saati että kriitikko itse siitä kiitosta saisi. Se, mistä emme pidä, välitä taikka arvosta, kertoo itsestämme, ajastamme ja yhteiskunnastamme vähintään yhtä paljon kuin päinvastainenkin.

KK: Oikeassa olet, tunnen piston sydämessäni. Eipä silti, näen kutkuttavaa oivaltavuutta sekä Dahlgrenin että Jacobyn teosten rakenteissa ja materiaalivalinnoissa, vaikka ne eivät kosketa minua syvästi. Minulla on taipumus alkaa etsiä merkityksiä myös sieltä, missä ehkä on kyse assosiaatioista ja paradigmoja murtavista kokeiluista.

* *

KK: Jacobyn teos Sydney meni etsimään viidakon vahvinta eläintä mutta löysikin sateen (2016) on tolkuttoman tilaavievä ja leikkisä. Viidakkomainen tunnelma rakentuu mailamaisista muodoista ja vahvoilla terenauhoilla varustetuista miesten kesäkalsareita. En voi olla ajattelematta The Other Danish Guyn rohkeita kalsarimainoksia. Yhtäkkiä tajuan, että ne koskettavat minua enemmän kuin tämä teos.

Tästä huoneesta löytyvät myös Sara Hildénin kokoelmaan kuuluvat fotorealismin klassikot, Claudio Bravon maalaukset Asetelma, siniset farmarit (1973) ja Antonio Coresin muotokuva (1973). Aina on hätkähdyttävää, miten öljyväreillä saadaan kankaalle aikaan täysin valokuvamainen teos. Nämä teokset ovat hienoja, ja samalla ne huutavat kuvan merkityksen perään. Ne kysyvät, onko valokuva vienyt muulta esittävältä kuvalta tehtävän ja tarkoituksen. Samalla ne ovat esittävän kuvan ylistys ehkä abstraktioihin jo väsyneellä vuosikymmenellä.

Vastaavasti, kuin Kaskipuron keittiöilmiöihin keskittyvä grafiikka oli vastaveto 1960-luvun abstraktin maalauksen voittokululle, Bravon fotorealismi palauttaa esittävän kuvan ja tarkan näkemisen lumovoiman nähtäväksemme.

Elämän ja kuoleman kysymyksiä

KK: Nir Hodin lakastuvista kukista ja hautakynttilöistä koostuva installaatio Rakastan sinua, Nina (2019–20) on muistomerkki, joka käy vuoropuhelua maalausparin Elämä jonka jätimme taaksemme (2019) kanssa. Kuihtuvien kukkien tuoksu. Tämän teoksen äärellä voisi antautua muistelemaan menetettyjään ja käsittelemään kaikkia menettämisen pelkojaan. Se on melkein liian rankkaa.

Varsinkin Hodin installaatiossa vallitsee yhtä aikaa voimakas ulkoinen järjestys sekä lakastumisen, mätänemisen ja hajoamisen ulottuvuudet. Aivan kuten hautajaisseremonioilla yritämme luoda järjestystä hallitsemattomaan, päästä tiukasti säänneltyjen muotojen avulla yli vaikeimmasta.

Asetelmataiteen historiassa kuolevaisuuden käsittely on hyvin tärkeää. Asetelmiin ujutetut kuihtuvat kukat, kuolleet kuoriaiset ja vastaavat yksityiskohdat luovat tulkinnallista syvyyttä ja vaikeiden asioiden käsittelymahdollisuuksia näennäisen harmittomaan asetelmataiteeseen. Nir Hodin teos keskittyy tähän kuolevaisuusteemaan, ei piilota sitä toukaksi kukan keskustaan vaan räväyttää sen pääosaan.

Heikki Marilan maalauksia olen fanittanut niin kauan, kuin olen tiennyt niistä. Muistan, kun olimme sattumalta molemmat yhtä aikaa Turussa Wäinö Aaltosen museon näyttelyssä Kukkia ja perkeleitä (12.6.–6.9.2015) Marilan taiteilijatapaamisessa.

MLT: Olin ihan unohtanut, että olimme kumpikin siellä. Kirjoitin näyttelystä Kansan Uutisiin, sinä varmaankin Aamulehteen? En ole lukenut sitä, koska minulle kyseistä lehteä ei tule ja lukusalissa aina jää jotakin huomaamatta.

Yksityiskohta Heikki Marilan maalauksesta Kukat XIV, 2009. Kuva: Marja-Liisa Torniainen

KK: En tainnut kirjoittaa Marilan näyttelystä mihinkään. Kävin siellä omaksi opikseni ja ilokseni.

Vasta Marilan kukkamaalausten kautta innostuin itsekin flaamilaisten 1600-luvun maalareiden kukkataiteesta. Sehän on ihan mielettömän hienoa ja syvää. Marila puhuu näyttelyjulkaisussa kukista banaalina aiheena, mutta juuri hänen ansiostaan olen alkanut itse kyseenalaistaa tätä automaattista asenteellisuutta.

Kuten Anna Retulaistakin siteerataan näyttelyjulkaisussa: ”Ei maalauksessa ole kukkia, siellä on maalia.” Tätä samaa periaatetta toteuttaa myös Marila. Hänen esillä olevat kukkamaalauksensa ovat räjäyttäneet äärimmilleen 1990-luvulla saataville tulleiden uusien täyteaineiden mahdollisuudet. Näyttää siltä, kuin suurien kukkamaalausten pursuileva, kohoileva, kupruileva maalipinta olisi välillä pihkainen, ajoittain jopa räkäinen.

Nature morteen, asetelmataiteeseen olennaisena kuuluva kuolevaisuuden ja elämän rajallisuuden tajuaminen ulottuu fyysisten rajoitustemme tajuamiseen. Marilalla sen kliimaksina on valuminen, sekoittuminen, eritemäisyys. Fyysiset tarpeemme vetävät meitä henkisistä pyristelyistämme huolimatta alaspäin kohti maata, josta olemme tulleet ja joksi olemme jälleen tuleva.

MLT: Käydessäni Steiner-pedagogista viikonloppuseminaaria 1980-luvun alussa sain nauraa melkeinpä lakkaamatta, kun juuri tuo viimeksi sanomasi väittämä käännettiin ylösalaisin ja samalla haastettiin koko siihenastinen ajattelutapani, koko materialistinen näkemys maailmankaikkeudesta.

Luominen alkaa ajatuksesta, se tulee tyhjästä, joka on täysi ja maa on kaikkea elävän jälkeensä jättämää. Materia on silti elävää, juuri sitä hiljaista elämää, still life, josta tässä näyttelyssä on kyse. Klassisen kuvataiteen lajit ovat materiaalikeskeisiä ja niissä parhaimmillaan materian elämänleveliä nostetaan muutenkin kuin symbolisella tasolla. Maalari rakastaa materiaansa, sen mahdollisuuksia ja sillä saatavaa hienovaraisiin sävyihin yltävää ilmaisukykyä niin läpikuultavana kuin pastöösina. On henkisiä perinteitä, joissa ajatellaan ihmisen voivan nostaa biologisenkin olemuksensa sille tasolle, että voi siirtyä toiseen ulottuvuuteen kehoineen päivineen, kuten profeetta Elias tulivaunuissa.

Meillä on ilo elää materiassa ja sallittua nauttia siitä, toisin kuin puritaanit väittävät. Maalaus on aina aistillinen teko, mutta kun vertaa Morandia ja Marilaa maalareina, niin ensiksi mainitun sensitiivisyys on jo ihan eri asia, vähemmän yksilöllisen intohimon ilmaus.

Tästä materian ylistyksestä on helppo siirtyä belgialaisen Berlinde De Bruyckeren maalaukselliseen reliefiin Liljan kaltainen II. Teoksella onkin leveät kehykset kuten entisaikojen maalauksella. Tämä on suosikkityöni ja jälleen hieno hankinta museoon.

Berlinder De Bruyckere: Liljan kaltainen 2017 / Puu, vaha, tapetti, nahka, tekstiili, rauta, epoksi. Kuva: Marja-Liisa Torniainen

Estetiikkaa ja eettistä ajattelua

KK: Toni R. Toivosen teoksissa messinkilevyille ovat tallentuneet niille laskettujen kuolleiden eläinten hajoamisesta jääneet jäljet. Katse kiinnittyy vihertäviin sävyihin, joita ei taiteilijan kertoman mukaan synny talviaikana. Jo vilkaisu suurikokoiseen, halkaistun hevosenruhon synnyttämään Crucifixion-teokseen (Ristiinnaulitseminen, 2018) tuo mieleen Rembrandtin kuuluisan maalauksen Ruho (1655).

Toivosen työprosessi assosioituu myös Terike Haapojan kaksikanavaiseen videoteokseen In and Out of Time (2015), jossa Haapoja on kuvannut infrapunakameralla juuri kuolleen vasikan lämpötilaa ja sen muuttumista. Teos seuraa tuntikausia lämmön haihtumista vasikan ruumiista. Sekä Toivosen että Haapojan teoksista avautuu ajatuspolkuja ihmisten ja eläinten, erityisesti tuotantoeläinten, välisten suhteiden eettisiin kysymyksiin.

MLT: Toivosen suurten teosten visuaalinen loistokkuus on kiistämätön tosiasia, mutta työt ovat vaikeita vastaanottaa niiden tekoprosessin aiheuttamien tunneristiriitojen takia. Teoksia voi pitää päätepisteenä ajattelun kaaressa Altamiran luolamaalauksista teurastamoaiheisiin ja hollantilaisten riista-asetelmiin. Kuvaan on jäänyt nyt vain eläimen totaalisen poistumisen etsaama jälki messingille.

Esteettisyys vangitsee katsojan ja pakottaa myöhemmin tosissaan miettimään suhdettamme toisiin lajeihin ja suremaan juuri näitä meille jälkensä jättäneitä, pois menneitä yksilöitä.

Toni R. Toivonen: The Scream 2019 / Messinki, kuolleen hevosen orgaaniset hajoamisaineet. 200 x 300 cm. Kuva: Toni R. Toivonen & Galerie Forsblom.

* *

KK: Greta Alfaron videoteos In Ictu Oculi / Silmänräpäyksessä (2009) erämaahan hienosti katettu pöytä kerää kimppuunsa lauman korppikotkia. Haaskalinnut tekevät noin kymmenessä minuutissa selvää pöydän juhlavista antimista. Voi miettiä, miten heiveröistä ja herkästi alakynteen jäävää inhimillinen kulttuuri muotosääntöineen on joutuessaan vastakkain villin luonnon kanssa.

Koronakeväänä emme ole voineet kokoontua juhlapöytien ääreen, eikä sen estämiseen ole tarvittu edes korppikotkaluokan luontokappaleita.

Still Still Life -näyttely Sara Hildénin taidemuseossa 23.8.2020 asti.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua