Tuula Vehasen näyttelyssä luonto saa puhua omana itsenään – Fragile Joro’s Galleryssä

Kevät (vihreä), pohjustettu pigmenttivedos, 2024.

Tuula Vehanen: Fragile. Salon Joro’s Galleryssa 30.6.2025 asti.

Tuula Vehanen on vantaalainen valokuvataiteilija, jonka näyttely Fragile koostuu vaikuttavista maisemakuvista. Enimmäkseen tummanpuhuvissa teoksissa taiteilija on havainnoinut luontoa lähelle mennen ja kauempaa. Kuvissa esiintyy muun muassa koristeellisesti käppyräinen saaristolaismänty, mutkainen puunrunko, jonka kiemurat tuovat mieleen kalligrafian, tulviva pudasjärveläinen koivikko ja intialainen metsä, jossa puiden rungot muodostavat portaalin. Vehasen tavoitteena on tutkia maisemakuvauksen perinnettä ja maisemakuvan avulla rakentuvaa suhdetta ihmisen ja luonnon välillä.

Maisemakuvan historiallisena taakkana on sen juuret ideologisena välineenä, jonka avulla tarkastellen luonto on nähty ihmisen vallankäytön ja yksisuuntaisen merkityksenannon kohteena. Kuvataiteessa näkymä ympäröivään luontoon on ollut valtaa tavoittelevan ja elinpiiriään alati kasvattamaan pyrkivän ihmisen. Maisemakuva on sittemmin asettunut myös ihmisten jumalasuhteen palvelukseen, ylevien maisemien kertoessa tuonpuoleisista voimista.

Maisema on henkistynyt myös toisella tavalla ja toiminut ihmisen sisäisten tuntojen kuvajaisena. Lopuksi maisema on nykytaiteessa pelkistynyt abstraktioksi prosessissa, jossa maisemakuvan ideologista perintöä pyritään purkamaan. Puheenvuorona tässä monitahoisessa kehityksessä Vehasen näyttely on onnistunut: luonto saa pääosin edustaa itseään. Vehasen teosten kuvaamia vaikuttavia luonnonmuotoja tarkastelemalla voi kokea sellaista pyhyyttä, joka koskettaa jokaista ihmistä uskontokunnasta tai uskonnottomuudesta huolimatta.

Koivut, triptyykki, pohjustettu pigmenttivedos, 2023.

Vehasen maisemat ovat sopivan maanläheisiä. Majesteettiset luonnonmuodot eivät tavoittele ylevän korkeuksia: luonto herättää ihastusta, uteliaisuutta ja kunnioitusta omana itsenään, eikä sen mystiikka tarvitse tuonpuoleisuuteen kurkottuvia selityksiä.

Vehasen maisemat tuovat paikoitellen mieleen Juha Laakson, turkulaisen pitkän linjan taidegraafikon, grafiikanvedokset. Laaksolle luonnossa liikkuminen on meditaatiota ja hänen mustavalkoisissa fotogravyyreissään ilmenee Vehasellekin ominaista yksityiskohtien tajua, jota saanee kiittää luonnossa vietetystä pitkästä ajasta ja sen mahdollistamasta tarkasta havainnoinnista.

Vehasella on taito valita kamerakulmat siten, että luonnonmuodot pääsevät kunnolla oikeuksiinsa ja samalla niiden ihmisenkin kohtaloa koskettava olemisentapa tulee näkyväksi. Esimerkiksi teoksessa nimeltä Haltia jossakin ulkosaaristossa kasvava mänty on kuvattu siten, että koko sen elinvoima, sitkeys ja taistelu välittyy vahvasti katsojalle. Paksurunkoinen puu kasvaa vaakasuoraan pitkin kalliota ja sen latvus leviää koristeellisena kruununa aurinkoa kohden suuntautuen. Teos on hyvä esimerkki Vehasen kyvystä yhdistää saumattomasti luonnonvoimien kauneuden kuvaus ja vertauskuvallinen taso siten, että luonto ei henkisty pelkäksi elämän tai kuoleman symboliksi. On tärkeää, että luonto herättää kiinnostusta omana itsenään, samaan aikaan voimakkaana ja haavoittuvana.

Haltia, pohjustettu pigmenttivedos, 2023.

Luonto saa puhua omana itsenään

Vehanen lainaa näyttelytekstinsä yhteydessä Marcel Proustin sanoja. Proustin mukaan emme tarvitse uusia maisemia, vaan uusia silmiä. Vehasen näyttely vastaa tähän haasteeseen tarjoamalla katsottavaksi kuvia, joiden äärellä ymmärtää oivaltavan tarkkailun ja sen vaatiman ajan merkityksen. Monet näyttelyn teoksista tekevät näkymättömästä näkyvää, helposti ohitettavista näkymistä paljon puhuvia. Tummanpuhuvien teosten joukossa on joitakin väripilkkuja. Erityistä huomiota herättää teos, joka on nimetty Kevääksi. Se kuvaa näkymää, jossa ei ole mitään majesteettista tai erityisen kaunistakaan. Kuvaan on ikuistettu ikään kuin mikä tahansa kolkka keväisestä metsästä, jossa hahmottoman risukon varjojen ylle on puhjennut uuden elämän hento vihreys. Tarkkanäköinen havainto poimii harmaasta maisemasta yksityiskohdan, joka puhuttelee niin emotionaalisesti kuin vertauskuvallisestikin. Joka vuosi kevät tulee.

Varjo, pohjustettu pigmenttivedos, 2021.

Näyttelyn abstrakteimmat työt, kuten kirkasta taivasta vasten kuvattuja paljaita puunoksia esittävä Varjo, joka koostuu useammasta pienemmästä teoksesta, ovat kiinnostavia puhtaina muodon tutkielmina. Eniten näyttelyssä kiehtovat kuitenkin teokset, joissa Vehanen antaa luonnolle tilaa puhua ja vaikuttaa kokemuksellisena ympäristönä, johon olemme kietoutuneet itsekin luonnonolentoina.

Vehasen teokset puhuttelevat ikään kuin pigmenttivedosten sijaan tarkkailisin itse luontoa. Niiden vertauskuvallisuus on arkikokemukselle tuttua.

Alphabet, pohjustettu pigmenttivedos, 2023.

Vehasen teosten vaikutusta voikin verrata siihen, kun matkalla näyttelyyn pysähdyin hetkeksi ojanvarren valkovuokkoja ihailemaan, äitienpäivänä. Kun menin tarkastelemaan puun varjossa tuikkivia kukkia lähempää, huomasin niiden terälehtien olevan reunoistaan rusehtavia ja käppyräisiä. Ehkä se johtui kasvuolosuhteista, ehkä kukinta oli jo menossa ohi. Havainto tuntui merkitykselliseltä ja olematta ollenkaan pahaenteinen, myös katoavaisuuden henkäys tuntui hetken aikaa niskassa.

Samalla tavalla Vehasen näyttely esittää luonnon vertauskuvia versovana maisemana, joka ei kuitenkaan pelkisty maisemakuvan perinteessä tutulla tavalla inhimillisen elämän peiliksi. Vehasen kuvissa luonto avautuu arkikokemukselle, mutta säilyttää samalla pyhyyden tunteen, joka kasvaa monimutkaisten suhteiden olemassaolon väistämättä vajavaiseksi jäävästä ymmärtämisestä.

Kirsi Uusitalo, teksti
Teoskuvat Tuula Vehanen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua