Konserttiarvostelu: Talviseen pyryyn toi toisenlaista tahtia lastenmusiikkiyhtye Pikku Papun Orkesteri. Kangasala-talon keskiviikkoillassa ei tarvinnut potea pakkasta.

Pikku Papun Orkesteri Kangasala-talossa 5.2.2020.

Oletettu keskiverron keikkaillan kulku tiivistetysti: seisot tai istut hämärässä tilassa yksin tai seurassa joko jännittyneenä tai tylsistyneenä, kunnes kello tai väkimäärä täyttää vaatimukset ja alat muiden hämärän olioiden kanssa tuijottaa lavalle tai liikkua sieltä raikuvan pauhun tahdissa. Sama juttu voi toistua yhden illan aikana muutamaankin otteeseen – etenkin kesäisin ne tapaavat paisua festivaaleiksi, missä kaikkea on enemmän, ja odottelukin erilaista.

Jouten olemisen ja joka sekuntiin ripustautuvan hetkessä elämisen välille mahtuu hurja kirjo elossa olemisen olennaisuuksia. Siksi elävä musiikki säilyttää merkityksellisyytensä. Riippumatta siitä, onko koreografia ja käsikirjoitus joka ilta sama, yhdessä tilassa olevien ihmisten välistä vuorovaikutusta ei voi teeskennellä tai toisintaa tismalleen.

Niinpä olikin erityisen kiintoisaa istua eturivin tuntumassa Kangasala-talon salissa, kun keskimääräinen keikkakaveri oli noin 2–6 vuoden ikäinen – jos siis ei vanhempia lasketa. Napina dj:n musiikkivalinnoista, baarin hanatuotteiden nousseista hinnoista ja tökkivistä aikatauluista ei siis kuulunut kuvioon, ja hyvä niin. Aikuisten keikkakulttuurin lainalaisuuksista irrallaan olo raikastaa, ja ehkä vaivihkaisesti pyyhkäisee tarpeettoman kyyniset ajatuksetkin aatosten liitutaululta pois.

* *

Toki pienikokoista, mutta suurimääräistä yleisöä palveltiinkin täsmällisesti. Pikku Papun Orkesterin värikäs viisikko (kontrabasisti Reetta Kuisma ei ollut tänään mukana) saapui lavalle miltei minuutilleen, ja esitti erinomaisen tiiviin ja mukaansa tempaavan kolmevarttisen. Hulvattomasti vaihteleva soitinten kavalkadi (kitara, mandoliini, viulu, marimba, kantele, nokkahuilu, kazoo, cajon, rytmimuna ja varsinkin trumpetti!) sekä niiden tarkoituksenmukainen, rentona säilynyt hallinta herätti ihailua.

Etenkin alakoulun aikaisten muovisten nokkahuilujen traumatisoimalle taholle soitannan tasalaatuinen miellyttävyys teki hyvää. Näkemyksellisesti sovitetut kappaleet asettuivat voittopuoleisesti folk- ja americana-henkisten energisten rallatusten äärelle, mutta tarvittaessa tahti kääntyi vaivatta slaavilaisen tunteenpalon kautta hieman Jamaikankin suuntaan. Bändin sointi on monenkirjavuudestaan huolimatta ilmava, jopa pelkistetyn kuuloinen, ja tätä vaikutelmaa Kangasala-talon akustiikka onnistui myös tukemaan.

* *

Jos lastenmusiikki onkin genrenä historiallisesti hämärä ja perinteistään huolimatta tekijällekin eräänlainen vapaa leikkikenttä, lopputuloksen kestävyys ja merkityksellisyys lopulta riippuu erityisesti siitä, mitä kohderyhmä saa musiikista, ja miten sen todellinen tarkoitusperä asettuu viihteen, taiteen ja varhaiskasvatuksellisuuden kolminaisuuteen. Omalta osaltani olen mielelläni kasvanut maassa, jossa sama henkilö saa esittää jänispuvussa lastenlauluja, vaikka onkin joutunut Yleisradion kiellettyjen laulujen listalle, ja missä jääpuikon syömisen vaaroista voi ihan hyvin tehdä perheen pienemmillekin passelia hard rockia.

Tässä henkilökohtaisessa kontekstissa lastenmusiikkiin liittyy tietty myönteinen itsepäisyys, joka on oman minuuden taiteellisten rakennuspalikoiden välttämätön tarveaine. Into ja inspiraatio omaehtoiseen itsensä ilmaisemiseen saa erityistä pontta myönteisestä esimerkistä, eikä uskallusta haittaa yhtään keikalla käymisen perusfunktio: et välttämättä tunne vieressä tanssivaa henkilöä, mutta laulatte silti yhdessä samaa kappaletta.

Pikku Papun Orkesteri perustaa sanallisen antinsa ennen kaikkea vuorovaikutteisuuteen. Kaikkiin kappaleisiin ei tarvitse kätkeä joka ikäluokkaa ruokkivia kielikuvaelmia, jos laulun tahtiin on hauska tanssia ja leikkiä – tärkeintä on, että kaikki pääsevät mukaan biisiin kuin biisiin.

Bändin tapa osallistaa taaperosta varttuneempaan asti yltävä yleisönsä lempeästi ja rohkaisevasti onkin mitä hienoin varhaisen vaikuttamisen keino, enkä osannut jäädä kaipaamaan muuta kuin Pikku Papun kauniita sovituksia Ylen 100 lastenlaulua -kokoelman omalle sukupolvelleni tutummista sävelmistä. Etenkin hauraudessaan taianomainen Hyvin hiljaa olisi ollut arvokasta kokea elävänä. Ehkäpä ensi kerralla!

Aleksi Leskinen