Festivaaliarvio: Blowup-festivaalilla voi kulkea Cirith Ungolin hevikeikalta Arktau Eosin rituaaliseen maailmaan ja sieltä Bölzerin barbaariseen death metal -myrskyyn. Kokeilunhaluisella festivaalilla saattoi tuntea kehossaan Godfleshin teollisen metallin rytmit ja hiljentyä Kuolema-duon itkuvirsien äärelle. Helsingin Korjaamolla vieraili Samuli Huttunen.

Blowup Vol 5 -festivaali Helsingin Korjaamolla torstaista lauantaihin 10.–12.10.2019.

Vuodesta 2015 järjestetty Blowup Festival on pikkuhiljaa vakiinnuttanut asemaansa yhtenä kiinnostavimmista kotimaisista festareista, joka houkuttelee yleisöksi niin musiikillisesti avarakatseisempia hevareita, gootteja kuin erikoisuudentavoittelijoita. Festivaalin esiintyjälista sekoittaa hyvässä suhteessa metallin erikoisempaa laitaa, tummasävyistä elektronista musiikkia ja kokeellista ambientia.

Viidettä kertaa järjestettävällä festivaalilla esiintyy useita oman skenensä arvostettuja artisteja, kuten industrial metalin uranuurtaja Godflesh, hitaasti möyrivää sludgea soittava Eyehategod, suurempien nimien varjoon jäänyt mutta perinteisen heavy metalin asiantuntijoiden vaalima Cirith Ungol, hiiviskelevän dark ambientin pioneeri Lustmord ja kokeellisen black metalin kulttibändi Ved Buens Ende, joka tuntui olevan monelle festivaalin odotetuin esiintyjä.

* *

Festivaalin avannut islantilainen Kælan Mikla valloitti hyisellä postpunkilla ja keijukaismaisella esiintymisellä.

Islantilainen Kælan Mikla soittaa kylmää ja elektronista postpunkia, joka erottuu monista muista tämän hetken yrittäjistä hyvillä sävellyksillä ja laulamalla äidinkielellään. Livenä kolmihenkisessä kokoonpanossa Margrét Rósa ja Sólveig Matthildur soittavat bassoa ja syntetisaattoreita rumpukonebiittien päälle ja Laufey Soffía laulaa tai ehkä pikemmin huutaa epätoivoisesti.

Keikalla Laufey kertoo bändin nimen olevan peräisin muumeista. Kælan Mikla tarkoittaakin islanniksi Tove Janssonin Taikatalvi-kirjassa esiintyvää Jäärouvaa, joka muuttaa jääksi kaikki, jotka katsovat häntä silmiin. Nimi kuvaa mainiosti bändin soittamaa hyistä coldwavea.

Laufey myös tiedustelee yleisöltä, tykkäävätkö nämä muumeista – siis ihan niin kuin joku ei tykkäisi muumeista!

Vaikka yhtye kertoi islantilaisen The Reykjavík Grapevine -lehden haastattelussa, että vuoden 2012 tienoilla silloiset koulukaverit perustivat bändin performanssiksi runokilpailuun, Kælan Mikla tekee tyylikästä ja hiottua musiikkia ja soittaa livenä varmasti yhteen. Toisaalta suuri osa legendaarisista kulttibändeistä on perustettu jonkin puolihuolimattoman heiton tai baari-illan seurauksena.

Ensimmäiset pari biisiä eivät ihan lähde lentoon, vaikka alun suitsukkeenpolton ja kellonkilistelyn kaltaista touhua on aina mukava katsoa, mutta viimeistään bändin omaa nimeä kantavalta levyltä löytyvän Kalt-biisin aikana Kælan Miklan valloittava keijukaismainen esiintyminen voittaa puolelleen.

* *

Justin K. Broadrick eli JK Flesh soittaa tylyä ja teollista teknoa.

Godfleshin toisen puolikkaan Justin K. Broadrickin sooloprojekti JK Flesh on jonkinlaista dubteknoa helvetistä. Hidasta, raskasta ja hypnoottista teollista musiikkia, jonka tahdissa jotkut yleisössä onnistuvat jopa jotenkin epämääräisesti liikehtimään.

Hetken myös Napalm Deathin riveissä viihtynyt Broadrick kiinnostui elektronisesta musiikista 1980-luvun lopulla acid housen myötä. Broadrickin elektronisen musiikin projekti Techno Animal julkaisi ensimmäisen levynsä jo 1991.

Mies salin reunalla toteaa hiljaisessa kohdassa kovaan ääneen, että tämä on helvetin monotonista musiikkia, joka ei mene mihinkään.

Olen täysin samaa mieltä! Rytmit ovat ankeita, bassot lähinnä rutinaa, biiseissä ei ole melodiaa eikä niissä tapahdu mitään. Mutta juuri siksi JK Fleshin musiikki on niin hienoa. Harvalla artistilla on pokkaa tehdä tällaista.

JK Fleshin tyly tekno ei ole tehty analysoitavaksi vaan tanssittavaksi tai transsiin vaivuttavaksi. Se ylittää, tai pikemmin alittaa erittelevän järjen ja möyrii tiensä jonnekin alkukantaiseen limaan sisällämme.

Ei siis siitä sen enempää.

* *

Justin K. Broadrickin luotsaama Godflesh soittaa vähintään yhtä tylyä ja toisteista musiikkia kuin hänen sooloprojektinsa.

Samana iltana soittava industrial metalin pioneerina pidetty Godflesh on raskasta. Siis todella raskasta. Musertavan raskasta.

Bändi soittaa luultavasti lujempaa kuin kukaan muu Blowupin esiintyjistä. Tylyt rumpukonerytmit tuntuvat kehossa.

Torstaina Korjaamolla Godflesh keskittyy vuoden 1989 ikonisen levynsä Streetcleaner materiaaliin, joka kuulostaa siltä kuin 30 vuotta ei olisi koskaan kulunut välissä.

Duon teollinen metalli on kaukana genren myöhemmistä halvoista syntikoista ja neonrastoista. Sen raskaus perustuu toisteisuuteen ja ankaruuteen. Tämä on ehdotonta musiikkia, joka ei anna armoa.

Bändin tylyä ja kylmää lähestymistapaa korostaa entisestään Broadrickin ja G.C. Greenin välinen fyysinen etäisyys toisistaan lavan eri puolilla. Jossain välissä keikkaa tekniikka, ilmeisesti Greenin bassokamat, pettää ja pitkähkön säätämisen ajan Broadrick soittaa kitaralla meluisaa ambientia.

Reilusti yli tunnin mittaisen keikan aikana äänivalli ei hiljene juuri hetkeksikään. Itse Streetcleaner-levy on vain reilun kolmen vartin mittainen, mutta Godflesh soittaa myös CD-version lisäbiisit, vaikka osa yleisöstä alkaa tunnin jälkeen jo valua poispäin.

Katujen ankara siivoja jatkaa, kunnes työ on saatu päätökseen.

* *

Ved Buens Enden avantgardistinen black metal jätti hämmentyneen olon, mutta jäi kaihertamaan mielen perukoille.

Uskaltaisin väittää, että kuuntelen kohtuullisen erikoista musiikkia. Levyhyllystä löytyy kaikenlaista vinkunaa, lasten itkua ja epämääräistä kolinaa.

Avantgarde-metallin pioneeri Ved Buens Enden keikkaa katsoessani päällimmäinen mieleen nouseva ajatus on silti: ”En ymmärrä tästä mitään”.

Ved Buens Ende julkaisi yhden demon ja bändin ainoaksi jääneestä levystä, vuonna 1995 ilmestyneestä Written In Watersista tuli kokeellisen black metalin klassikko. Bändi palasi tänä vuonna lavoille ensimmäistä kertaa 25 vuoteen – jotain, mitä kukaan bändin faneista ei tuntunut odottavat koskaan tapahtuvaksi.

Keikalla huomaa, että eturivin yleisö on varsin ekstaattisissa tunnelmissa.

Ved Buens Enden musiikissa vuorottelevat progressiiviset riitasointuiset ja kimurantit osiot Czralin eli Carl-Michael Eiden epävireisillä puhtailla lauluilla, jotka tuovat mieleen jonkin humalaisen shamaanin loitsinnan, ja suoraviivaisemmat black metal -osuudet, joissa Vicotnik eli Yusaf Parvez huutaa.

Keikka jättää hämmentyneen olon, mutta silti huomaan palaavani aina silloin tällöin ajattelemaan Ved Buens Endeä.

* *

Kuolema-duon hartaat itkuvirret avasivat Blowupin perjantain.

Tamperelais-turkulainen Kuolema-duo on kohtuullisen tuntematon nimi, mutta ehkäpä duon yhdessä Pelle Romantikan eli Toni Lahtisen kanssa tekemän Luontorunoja-levyn juuri pokkaama Vuoden runousteko -palkinto muuttaa asian.

Korjaamon vintin lava on keikan aikana koristeltu kuivakukilla ja katosta roikkuvilla valkoiseksi maalatuilla oksilla.

Kuolema-duo esittää urkuharmonilla, kitaralla, viululla, haitarilla, soittorasioilla ja epätahtisella metronomilla lähinnä suomalaisia kansanlauluja ja itkuvirsiä. Elliina Peltoniemen ja Mari Hermajan pieteetillä vetämät upeat harmoniat saavat niin hippineitojen kuin luupäisten black metal -uroiden silmäkulmat kostumaan.

Aina kun Kuolema-duo soittaa keikan, jossain Suomen kirkkomailla kotiopettajatarten haudoille puhkeavat kukat, kun pahat pojat ja tytöt hiljentyvät kuuntelemaan harmonin säestyksellä veisattuja virsiä.

Lopun niiaus kruunaa keikan.

* *

Pihalla matkalla Kulmasalin lavalta Vaunusalille joku kohtuullisessa sekavuustilassa oleva mies kysyy, missä olemme. Kerron hänelle, että olemme Blowup-festivaaleilla. Mies ilahtuu. Hän oli hetken luullut olevansa Hyvinkäällä ja meinannut hätääntyä. Mutta kaikki hyvin, festareilla ollaan!

Yleisesti ottaen porukka on tällaisessa tapahtumassa kohtuullisen skarppia.

Juoma- ja ruokapuoleen on Blowupissa panostettu. Ravintolan puolella on tarjolla menu, josta löytyy perinteistä festaritarjontaa mietitympiä annoksia. En tosin tiedä, kuka syö festareilla 18 euron portobellosienihampurilaisen, mutta onpahan sellainenkin mahdollisuus olemassa.

Olutpuolelta löytyy muun muassa Olarin Panimon Blowup-olutta ja ruotsalaisen Tempel Brygghusin oluita.

Entisenä oululaisena ilahduttavat erityisesti Hailuodon Panimon mainiot oluet, olkoonkin, että 2000-luvun alussa, kun vielä itse asuin Oulussa, oluthifistely tarkoitti sitä, että Lapin Kulta oli pahaa ja Koff, Karhu ja Karjala hyviä. Jos halusi oikein vetää homman överiksi, saattoi sijoittaa roponsa Sandelsiin.

Ruumiin ravinnon ja musiikin lisäksi tarjolla on ruokaa silmille ja sielulle kuvataiteen muodossa. Esillä on töitä muun muassa Milena Huhdalta, Tekla Válylta ja Ninni Kairisalolta. Kuvataide voisi tosin olla tapahtumassa nostettu näkyvämmällekin paikalle.

Erityisen maininnan ansaitsevat Italiassa asuvan Timo Ketolan työt. Ketola on tehnyt kuvituksia useille tunnetuille artisteille, kuten Arktau Eosille, Deathspell Omegalle, Svartidauðille, Watainille ja Sunn O))):lle. Ketolan ylivertainen viiva ja teosten sisällöllinen syvyys nostavat ne tavanomaisuuden yläpuolelle.

* *

Heavy metalin unohdettu suuruus Cirith Ungol kuljettaa takaisin vuoteen 1984.

Jos heavy metalin historia olisi mennyt hieman toisin, Cirith Ungol voisi olla nyt yksi niistä dinosauruksista, jotka kiertävät Suomen stadioneilla esiintymässä firmalta liput saaneille humalaisille bisnesmiehille. Ainakaan Cirith Ungolin musiikki ei kalpene vertailussa metallin suurnimien kanssa.

Kuitenkin vuosien 1981 ja 1991 välillä neljä albumia julkaissut bändi jäi pitkäksi aikaa vain hämäräksi alaviitteeksi, jota edes harva metallimusiikin ystävä tuntee. Vasta vinyyliuusintapainosten ja internetin aikakaudella bändi on saanut ansaitsemaansa tunnustusta.

Bändi palasi lavoille 25 vuoden tauon jälkeen vuonna 2016, ja on Blowupissa bändi on kovassa vedossa. Vanhat biisit kuulostavat siltä kuin vuosi 1984 ei olisi koskaan päättynyt.

Yksi Blowupin huonoja puolia ovat päällekkäisyydet, jotka toisaalta varmistavat, että yleisömäärä hajaantuu eri puolille Korjaamoa. Omassa vaakakupissani Cirith Ungolia enemmän painaa kuitenkin oululainen rituaaliambient.

* *

Arktau Eos on yksi harvoja esiintyjiä, joiden musiikkia voi todella kutsua rituaaliksi.

Arktau Eos on salaperäisen oululaisen Aural Hypnox -kollektiivin pitkäikäisimpiä artisteja. Dark ambientin ja rituaalimusiikin harrastajien parissa Aural Hypnox tunnetaan laadukkaista julkaisuistaan, joista huolitellut käsinpainetut kannet tekevät liki maagisen tuntuisia objekteja.

Jonkinlaista magiaa Arktau Eosin esiintyminen myös on.

Arktau Eosta on tapana kuvailla rituaaliambientiksi. Toisin kuin monet dark ambient -artistit ja metallibändit, joille rituaaliksi riittää kynttilä ja kolmio, Arktau Eos todella on musiikkia, jota voi kutsua kutsua rituaaliksi. Se kuljettaa kuulijansa ikuisuuden äärelle.

On vaikea sanoa, mihin Arktau Eosin rituaalit sijoittuvat. Juuttikankaisissa hupuissa, tiibetiläisissä kelloissa, suitsukkeella ilmaan piirretyissä sineteissä ja luisiin torviin puhalletuissa kutsuissa on jotain intialaisten sadhujen tulilta, jotain eurooppalaisen magian grimoireista, jotain modernia ja jotain ikiaikaista, jotain pyhää ja jotain kuiluista esiin manattua.

Uudemmilla julkaisuillaan Arktau Eos on ottanut hieman etäisyyttä perinteisempään dark ambientiin, mutta keikalla musiikki perustuu pitkälti elektronisiin droneihin sekä ajoittain kuultuihin duon toisen jäsenen mantraukseen ja akustisten soitinten ääniin.

Arktau Eosissa rituaali on kuitenkin yhtä tärkeässä, ellei jopa tärkeämmässä roolissa kuin musiikki, sikäli kuin näitä voi yhtyeen kohdalla täysin erottaa toisistaan.

Kokemuksessa paljon riippuu kuulijan omasta vastaanottavaisuudesta. Festariympäristö ei ehkä ole paras mahdollinen rituaalimusiikille, mutta Arktau Eos onnistuu tiivistämään keskittymisen niin tehokkaasti, että välillä unohtaa, ettemme ole – ainakaan fyysisesti – temppelissä.

* *

Bölzerin Okoi Jones johdattaa 10-kielisestä kitarastaan ukkosrintaman voimat.

Hienointa Blowupissa on se, että suomalaisella festivaalilla ylipäänsä on mahdollista kävellä Cirith Ungolin vanhan koulun hevikeikalta Arktau Eosin rituaaliambientin maailmaan ja sieltä Bölzerin alkukantaisen death metalin äärelle.

Bölzerin keikalla on vaikea uskoa, että lavalla on tosiaankin vain kaksi tyyppiä. Laulaja-kitaristi KzR eli Okoi Thierry Jones kohkaa lavalla häkistä vapautetun barbaarin tarmokkuudella. Rumpali HzR:iä eli Fabian Wyrschiä ei juuri näe savuverhon takaa.

Bölzerin valtavassa äänivallissa on Rooman valtakunnan monumentaalisuus ja gladiaattorin raakuus. Toksista maskuliinisuutta parhaimmillaan. Ei mitään urpoilua, vaan väkivaltaisen luovan energian kanavointia.

Jones käyttää tilaisuuden kiittääkseen mahdollisuudesta soittaa näin moninaisilla festivaaleilla.

Bardo Methodology -zinen haastattelussa vuonna 2016 Jones kertoi bändin ensimmäisen EP:n Aura (2013) käsittelevän maskuliinisuutta ja metafysiikkaa ja toisen EP:n Soma (2014) feminiinisiä energioita ja lihallisuutta. Albumi Hero (2016) yhdistää hänen mukaansa nämä elementit.

Kuten albumin nimestä voi päätellä, Bölzerin omintakeinen death metal liikkuu varsin eeppisissä herooisissa sfääreissä.

Bändin nopeasti saavuttaman suosion takia jotkut ovat sovitelleet sille jopa hipster-metallin viittaa. Bölzer todistaa kuitenkin Blowupissa, että suosiolle on syynsä.

* *

Eyehategodin Michael IX Williams (oik.) ehkä vihaa jumalaa, mutta rakastaa yleisöään.

Eyehategod soittaa räkäistä ja ryömivää punkia, jonka pohjalla on Black Sabbathin groove. Neworleansilaiset sludge-punkkarit vittuilevat toisilleen lavalla, ja laulaja Michael IX Williams heiluttelee yleisölle useaan kertaan keskisormiaan.

Hän kyllä jaksaa muistuttaa yleisölle myös ”I fucking love you!”

Eyehategod saa perjantai-iltana piiskattua yleisön hurmokseen. Pari lavalta yleisön sekaan sukeltavaa stagedivejaakin nähdään.

Jossain määrin pahamaineisen Eyehategodin keikalla on viimein sellaista vaaran tuntua, joka useimmilta hyviltäkin artisteilta jää uupumaan.

Bändi soittaa tiukasti ja Williamsin esiintyminen on hengästyttävää.

Silti en ihan tiedä, miksi bändi soittaa myös lauantaina, mutta ehkä sen ansiosta perjantain keikalla ei ole liian ahdasta.

* *

Lustmordin keikalla tärkeässä roolissa ovat kosmiset visuaalit, joista osa on Brian Williamsin itsensä käsialaa.

Lauantain alkuillassa Lustmord on juuri tarvittava katarttinen ja kokonaisvaltainen kokemus. Brian Williamsin puuhailussa koneiden takana ei ole paljoa nähtävää, mutta valkokankaalle heijastetut hitaasti muuntautuvat valtavat symmetriset pilvet, kuviot ja avaruudelliset maisemat vangitsevat katseen.

Lustmordia pidetään yhtenä ensimmäisistä dark ambient -artisteista. Lustmord julkaisi ensimmäisen levnsä Lustmørd jo vuonna 1981. Alkuaikoina Lustmord oli usein Williamsin ja John Murphyn (1959–2015) duo. Murphy vaikutti useissa yhtyeissä, kuten neofolkin kulmakivi Death In Junessa ja industrialin pioneeri SPK:ssa. Hiljalleen Lustmordista tuli Williamsin sooloprojekti.

Lustmordin musiikki koostuu valtavista matalista droneista, hiiviskelevistä äänimaisemista ja ajoittain sekaan ripotelluista sakraalimusiikin osasista. Keikalla äänivallin seassa kuullaan muun muassa keskiaikaista kirkkolaulua.

Lustmord hyödyntää musiikissaan erityisesti äärimmäisen matalia bassotaajuuksia, jotka voisivat tuntua Korjaamon Vaunusalissa enemmänkin.

Keikan lopussa valkokankaalla näkyvät videomateriaalin tekijöiden nimet, joista yksi on Lustmord itse.

Olisipa kaikilla keikoilla lopputekstit.

**

Rippikoulu soittaa aitoa vanhan koulun death metalia.

Rippikoulu julkaisi 1990-luvun alussa kasetilla yhden demon ja Musta seremonia -levyn (1993), joka sai kelvollisen julkaisun vasta 2010-luvulla. Bändi julkaisi 2014 myös uuden levyn Ulvaja.

Rippikoulun vanhan koulun death metal vuorottelee ryöminnän ja nopean tykityksen välillä. Keikka lähtee hieman tahmeasti käyntiin, mutta bändin ote tiukkenee loppua kohti.

Bändin tylyssä kuolonmetallissa on jotain niin aitoa, että jo se yksin riittää erottamaan Rippikoulun poseeraajista.

* *

Lauantain loppuilta jää väliin, koska muut velvollisuudet pakottavat siirtymään takaisin maakuntaan yöbussilla. Eniten harmittaa yhdysvaltalaisen uuden industrialin nousevan tähden Hiden ja suomalaisen noise-rock-bändi Chestbursterin keikkojen missaaminen.

Toisaalta vain amatöörit, toimittajat ja bloggarit menevät festareille katsomaan bändejä. Muut tietävät, että olennaista ovat inspiroituneessa tilassa käydyt korkealentoiset keskustelut uusien ja vanhojen ystävien kanssa, eksyminen ja löytyminen.

Blowupin kaltaisten tapahtumien lisäksi parasta Helsingissä on se, että sieltä pääsee lähes mihin vuorokauden aikaan tahansa parissa tunnissa julkisilla Tampereelle.

Samuli Huttunen, teksti ja kuvat