Kreeta-Maria Kentala luotsasi Tampere Filharmonian hyvän mielen konserttiin

Kreeta-Maria Kentala. Kuva: Tampere Filharmonia

Tampere Filharmonia: Vesimusiikkia. Kreeta-Maria Kentala, kapellimestari ja viulu, Johannes Põlda, viulu. Tampere-talo 12.11.2026.

Tämänkertainen Tampere Filharmonian barokkikonsertti oli mannaa salin täydelle kuulijajoukolle. Ulkoisen harmauden ja vetisen kelin uuvuttama yleisö sai Vesimusiikkia-konsertista yllin kyllin eliksiiriä ja hyvää mieltä.

Iloa pulputtava lähde oli ennen kaikkea orkesterin liideri, vanhan musiikin maestra, armoitettu levyttäjä ja Keski-Pohjanmaan lahja maailmalle, Kreeta-Maria Kentala. Kentala on työskennellyt ennakkoluulottomasti uutta luoden sekä kansanmusiikin että niin kutsutun vanhan musiikin parissa.

Konsertin avannut Georg Philipp Telemannin (1681–1767) Vesimusiikki (Hampurin vuoksi ja luode) oli mitä tyypillisintä barokkimusiikkia eri luonteisine tansseineen, terassidynamiikkoineen ja pienine soolopulputuksineen. Mutta samalla merellisiä, todellisia ja myyttisiä elementtejä kuvannut kymmenosainen sarja oli mitä puhtainta ohjelmamusiikkia.

Sarabande-tanssin nukkuva Thetis muuttui hetkessä herääväksi Thetikseksi, kun huilut, fagotti ja tamburiini ottivat vetovuoron Bourréessa. Rakastunut Neptunus oli selvästi onnettomasti rakastunut, kärsivä jumala. Jarmo Niinisen patarummut ja pelti kumisivat ja ryskyivät myrskyävällä merellä. Varsinainen nimiosa Ebbe und Fluth johdatti kiihtyvässä Giguessa sarjan päättävään, nopeaan Canarie-tanssiin, jossa ilotteleva venekansa Eero Palviaisen barokkikitaran komppaamana hauskuutti itseään ja yleisöä verevällä loppuillan menolla, jalkojen iskut lattiaan yhtäaikaisesti osuen.

* *

Väliajan jälkeen kuultiin Georg Friedrich Händelin (1685–1759) kaksi Vesimusiikki-sarjaa G- ja D-duurissa. G-duurisarjassa jousiorkesteria täydensi basso continuon (cembalo ja viola da gamba) lisäksi vain huilu, jonka luritukset kuuluivat kauniisti jousien yllä, myös Menuetin nokkahuilu visersi korkealla ja hyvässä balanssissa orkesterin kanssa. Viimeisessä Gigue-osassa Alan Davidson fagotteineen ilmestyi yhtäkkiä hyväntuulisesti lavalle keimailemaan liiderin kanssa ja hävisi saman tien kulisseihin.

Vesimusiikkia D-duurissa tulkitsi isompi orkesteri, jossa musisoivat jousten, cembalon ja barokkikitaran lisäksi tuplatut trumpetit, käyrätorvet, oboet ja patarummut. Vaskien rouhea, lopussa majesteettinen sointi vuorotteli puupuhallinten terävän vastauksen kanssa. Kentalan tulkinnassa dynamiikkaa riitti. Juuri tämä D-duurisarja vei lyhtyjen valaiseman Thamesin rannoille kuulemaan, kuinka orkesterilaiva lipuu kuninkaallisen laivan kyljessä kohti Chelseaa.

* *

Antonio Vivaldin (1678–1741) konsertossa kahdelle viululle (RV 522) jousiorkesterin solistina soittivat Kreeta-Maria Kentala ja orkesterin konserttimestari Johannes Põlda. Solistit eivät nousseet erityisesti esille, sillä virtuoosisuus antoi odottaa itseään vasta runsaan sadan vuoden päässä. Lähinnä oli kyse kahden viulun keskustelusta, johon orkesteri yhtyi sahaamalla kieliä kiihkeästi vuorosanoilla: joo, joo, näin on.

Kokonaisuutena barokkikonsertista paistoi yhteissoiton ilo ja hyvän mielen levittäminen, mikä oli tehty taitavasti yksityiskohtia tulkiten ja sisäistyneessä barokin hengessä. Kentala antoi läpi konsertin koko orkesterille paljon tilaa ja teki siitä solistin.

Marja Mustakallio

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua