Kylvö on kiehtova kirja mullasta, vallasta ja huomispäivän ruoasta

Pelttari, Nikkanen, Roviomaa & Hujanen. Kuvat: Teos / Emma Suominen

Tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokas Kylvö – Kirja mullasta, vallasta ja huomispäivän ruoasta (Teos, 2026) onnistuu siinä, missä keskustapuolue ja imagomarkkinoijat ovat epäonnistuneet: ruoantuotanto ja maatalous muuttuvat kirjan sivuilla kiehtovaksi maailmaksi, josta kirjaimellisesti elämme syödessämme, mutta jonka olemassaolon eri vivahteista tiedämme hämmästyttävän vähän.

Kylvö on ”kirja mullasta, vallasta ja huomispäivän ruoasta”, lupaa etukansi. Takakannessa heitetään ilmaan kysymys: ”Kai joissain on suunnitelma siitä, miten tulevaisuuden ruoantuotanto turvataan?” Tuohon kysymykseen Kylvö etsii vastauksia.

Aihe on juuri nyt paljon tärkeämpi kuin siihen kohdistuva arkinen kiinnostus. Esipuheessa Kylvön kirjoittajat muistuttavat, miten ruoantuotanto muuttui 1900-luvun aikana enemmän kuin edeltäneiden kymmenentuhannen vuoden aikana yhteensä. Maatalous tehostui ja kasvoi ällistyttävää vauhtia tehokkaiden tuholaismyrkkyjen ja keinolannoitteiden, suurentuneiden tilakokojen, öljyn tuottaman energialisän ja maailman kasvaneen keskinäisriippuvuuden myötä.

Nälkä voitettiin, mutta miksi se ei enää riitä?

Kokeneet ja arvostetut kirjoittajat Hanna Nikkanen, Johannes Roviomaa ja Mikko Pelttari sekä valokuvaaja Touko Hujanen piirtävät Kylvössä seitsemän reportaasin kautta kuvaa nykyhetkestämme aikana, jolloin ruoantuotanto on muuttunut ”vaaralliseksi systeemiksi”. He tuovat valaistusta tilanteen nykytilan vivahteisiin, muutoksen välttämättömyyteen ja vaikeuteen. He kuvaavat ruoantuotannon eri ulottuvuuksia aina sian siemensyöksystä Brysselin poliittiseen valtapeliin.

Ruokajärjestelmä on rikki

Kirja liikkuu ruokatalouden rattaita pyörittävien maanviljelijöiden ja ruokaketjun työntekijöiden arjessa ja mielenmaisemassa, mutta toisaalla se piirtää isoa kuvaa ruoantuotannosta globaalina järjestelmänä, joka on isojen muutosten tarpeessa.

Reportaasimuoto on viisas ja onnistunut valinta. Se ei karkota lukijoita ja antaa jokaiselle mahdollisuuden tehdä omia tulkintoja. Sivuilta puuttuu ideologinen paatos tai vastakkainasettelu. Silti Kylvö havahduttaa näkemään maatalouden muuttamisen tärkeyttä tässä ajassa. Reportaasit kasvattavat lukijan ymmärrystä myös siitä, miksi muuttaminen ja muuttuminen on niin vaikeaa.

Iso vaikeus on jo siinä, miten paljon järjestelmä pitää sisällään: ruokakauppiaat, viljelijät, lannoitetehtailijat, rahtiyhtiöt, lomittajat, teurastamot, kemianteollisuuden lobbarit, rehupellot, konevalmistajat, pankit, polttoaineen toimittajat, etujärjestöt, poliittinen järjestelmä lakeineen ja maataloustukineen…Näin listaa Nikkanen, kun hän pohtii syitä muutoksen ja siitä kertomisen vaikeuteen.

Ydinongelma on Nikkasen mukaan siinä, että meidän elämäämme ylläpitävä ruokajärjestelmä on rikki. Kokonaisuutta ei saada koskaan korjattua, jos kaikki puuhastelevat omien, pienten osakokonaisuuksiensa kanssa, koska suuret kysymykset ovat liian suuria.

Sian siemensyöksy ja maailman upein raatojenkäsittelylaitos

Kylvö alkaa Johannes Roviomaan kahvihetkestä Sastamalan Finnpigin karjuaseman toimistossa, missä hänelle esitellään paikan toimintaa. Roviomaa seuraa sumpinjuonnin ohessa infovideolta, miten kiimainen karju nylkyttää hyppypukkia ja saa siemensyöksyn. Roviomaa kuvaa oman tunnetilansa tilanteessa olevan kuin ”teinin, joka katsoo vahingossa vanhempiensa seurassa liian roisia elokuvakohtausta”. Lause avaa näkymän isompaan maisemaan. Siihen, miten rajoittunut voi oma käsityksemme olla muista, toisille arkisista todellisuuksista. Sellaisistakin, jotka tulevat lähelle omaa arkea, kuten ruoka.

Kirjan ensimmäisen luvun nimi on ”Sian synty” ja siinä Roviomaa seuraa karjun siementen matkaa aina porsaan syntymiseen asti. Matka päättyy iloiseen Sikaseminaariin, jossa teollisuus ja sikatuottajat kohtaavat.

Hanna Nikkanen jatkaa monille oudoilla maaperillä kulkemista seuraavassa luvussa nimeltä ”Tuonelan sivuvirta”. Hän matkaa Honkajoelle tutustumaan Honkajoki Oy:n ”maailman todennäköisesti upeimpaan raatojenkäsittelylaitokseen”. Paikkaan, jossa murskataan, jauhetaan, keitetään, jauhetaan ja pakataan iso osa Suomen raadoista. Vuonna 2025 sinne saapui raaka-ainetta lähes 202 000 tonnia mikä on noin 80 prosenttia kaikesta Suomessa syntyvästä eläinperäisestä sivutuotteesta.

Nikkanen ei kuitenkaan tutustu ruokaketjuun vain arkisten puurtajien parissa, vaan valottaa reportaaseissa myös sitä, millaisia soppia keitetään yhteiskunnan ylemmillä tasoilla. Hän kuvaa sitä, miten Honkajoen raatojenkäsittelylaitoksen tarve on syntynyt Suomen maatalouden rakennemuutoksen myötä. Maatilojen ja teurastamojen koot ovat kasvaneet ja johtaneet keskittymiseen, minkä myötä on syntynyt sikakaupunkeja ja kanakaupunkeja. Eläintuotannon ”sivuvirtoina” syntyy aina lantaa, virtsaa, luita, karvoja, nahkoja, höyheniä ja sisäelimiä. Nykyisin ne ovat muuttuneet ympäristöongelmaksi, jota Honkajoki ratkaisee. Ennen sivuvirtoja käytettiin paremmin hyödyksi pienten tilojen läheisyydessä.

Riemastuttavalla tavalla Nikkasen ammattitaito ja analyyttisyys kirjoittajana tulee esiin maatalouspolitiikkaa luotaavassa luvussa ”Varjohallitus”. Keskeinen haastateltava Brysselissä on Kokoomuksen ”villikko” Sirpa Pietikäinen, joka tunnetaan vihertävänä ja suorapuheisena yksinajattelijana ryhmässään. Siksi Pietikäinen on myös antoisa haastateltava, joka ruotii suorin sanoin ruokajärjestelmän keskittyneisyyttä ja haluttomuutta muuttua.

Nikkanen mainitsee ohimennen, miten hän tapasi Brysselin käytävillä myös EU:n maatalouspolitiikan suomalaisen ykkösnimen, keskustan Elsi Kataisen, mutta kirjassa ei ole sanaakaan tästä haastattelusta hyvästä syystä. Katainen oli ollut ”miellyttävä haastateltava”, mutta ”Kataisen perinpohjaisen diplomaattisista vastauksista ei saanut mitään uutta irti. Kaikki löytyi jo ryhmän tiedotteista.” Jälleen pieni yksityiskohta, josta aukeaa iso todellisuus sen takana.

Reportaaseissa pohditaan myös maanviljelyn houkuttelevuutta ja elintilaa nykymaailmassa muun muassa ilmastonmuutoksen, talousintressien ja politiikan ristitulessa.

Painava puheenvuoro ja upea ylistys ruoantuotannolle

Yksi kirjan tekijöistä on valokuvajournalisti Touko Hujanen, jonka kuvat olivat minulle kirjassa niitä, joita katsellessa sulattelin ja syvensin lukemaani. Ne tuovat eloa tarinoihin, ovat kuin pakkasen nipistys kauniina talvipäivänä. Ilman kuvia kokonaisuus ei olisi sitä, mitä se nyt on. Mielikuvitus ei riittäisi viemään minua kaikkiin niihin paikkoihin, joissa reportaaseissa mennään ja joita taitavat kirjoittajat hyvin kuvaavat. Kokemusmaailmani ruoantuotannon sfääristä on niin ohut, että en pystyisi ymmärtämään maailmaa, josta kirjoitetaan. En niin hyvin kuin nyt Hujasen kuvien ansiosta.

Ville Tietäväisen tekemä kirjan taitto ja ulkoasu ansaitsevat kiitoksen kunnianhimosta – ja onnistumisesta. Kylvö on myös kuvakirja ja kaunis esine. Kannen materiaali jäljittelee bambun kuiturakennetta ja luo maanläheisen tunnun. Pokkariksi kirja ei taivu, mutta kotiin kirjahyllyyn arvopaikalle asetettavaksi kyllä.

Kun pidän kirjaan kädessäni, tunnen sen olevan painava puheenvuoro, mutta myös ylistys ruoantuotannolle – toive ymmärtää sen tärkeys ja muutoksen ajankohtaisuus sekä hakea yhdessä tulevaisuuteen vastauksia, jotka sadan vuoden päästä kestävät tarkastelua paremmin kuin tähän asti kuljettu polku.

Entä kirjan tarjoama vastaus takakannen kysymykseen siitä, miten ruoantuotanto turvataan tulevaisuudessa? Kylvön kirjoittajat toteavat, että he eivät löytäneet yhtä vastausta – sellaista ei varmasti olekaan – vaan suuntia, joista vastausta haetaan.

* *

Välillä kirja yltää runollisiin ulottuvuuksiin. Voiko tätä kauniimmin kuvata maaseutua ja sen tärkeyttä:

”Ruokahan on ihana asia, Sen tuottaminen on kaikkein merkityksellisintä työtä: se yhdistää tekijänsä menneiden sukupolvien jatkumoon, ihmisen ja muiden eläinten jaettuun historiaan sekä yhteyttävien kasvien ihmeelliseen voimaan.

 

Viljely on taitolaji, jossa tukeudutaan aisteihin ja läsnäoloon. Maan haju kertoo, milloin kyntää, taivaan väri kertoo, milloin odottaa. Ruoantuotanto on sidoksemme veteen, multaan ja aurinkoon, ikuiseen kasvun ja kuihtumisen kehään.

 

Maaseutu on syvällä meidän kielessämme, kulttuurissamme ja sukujemme perinnöissä. Maaseudulla ekokriisit, talous, politiikka, herkuttelu, traditiot sekä miljoonat ainutlaatuiset elämäntarinat risteävät ja sotkeutuvat toisiinsa. Paljon kaikenlaista kiinnostavaa myös piiloutuu satunnaisen kulkija katseelta: paskaa, ristiriitoja, kuolemaa.”

Marja Heinonen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua