Ainekset olivat kasassa ja kakku kohoamassa, mutta sitten lässähti – Maustetytöt Tampereen Olympiassa

04.04.2022

Maustetytöt Olympian lavalla. Kuva: Ilkka Valpasvuo

KONSERTTI | Kulttuuritoimituksen Ilkka Valpasvuo ja Eros Gomorralainen kävivät tarkastamassa Maustetyttöjen nykykunnon. Suomirockin alakulon diskoprinsessat jättivät hienon keikan hiukan liian lyhyeen.

”Kun lavalla on perjantai-illan ainoa bändi, sali on täynnä väkeä ja keikka kestää encoreineen alle tunnin, niin onhan se kyllä liian vähän.”

Maustetytöt Tampereen Olympiassa 1.4.2022.

Tuhannen markan setelillä sisään? Kun Leevi and the Leavingsin klassinen, Urheiluruudun pitkäaikaisena tunnarinakin tunnettu diskoinstrumentaali pärähti Tampereen Olympiassa kymmenen aikaan soimaan, olin varma, että nyt on valittu täydellinen sisääntulobiisi Vaalan ja Kallion katujen synkempiä puolia musiikissaan luotaavalle viime vuosien kotimaiselle komeetalle, Maustetytöille.

Mutta ei sittenkään. Entä tullaanko sisään Blondien Heart of Glassillä? Entäs Dingon Levottomalla tuhkimolla? Ei, eikä edes Eppujen Urheiluhullulla, mutta onneksi valot alkoivat viimein vilkkua rautalankaisella Aaveratsastajilla. Antaa hyvää kuvaa illan musiikillisesta tematiikasta, johon Karjalais-siskojen syntetisaattorilla, rumpukoneella, koskettimilla ja kitaralla esitetyt kappaleet solahtavat.

Kitaristi Anna Karjalaisen sekä koskettimista, biitistä ja ykköslaulusta vastaavan Kaisa Karjalaisen Maustetytöt olivat Olympiassa liikkeellä illan ainoana esiintyjänä, ilman lämppäreitä tai muita orkestereita. Keikka oli yksi koronan takia siirtyneistä, mutta yhtye on nytkin ajankohtainen: yhteisjulkaisu Agents-yhtyeen kanssa on tulossa julki huhtikuun 22. päivänä. Siksikään ei ollut ihme, että yleisöä oli Olympian juhlasalissa mukavan runsaasti keikan käynnistyessä hiukan ilmoitetusta aikataulusta jäljessä.

20220401maustetytot4

Kitaristi Anna Karjalainen ja mustat lasit. Kuva: Ilkka Valpasvuo

Maustetyttöjen göstasundqvistlaisesti suomalaisen kansanluonteen ja elämänmenon epäonnistumisten ja vastoinkäymisten parista ammentavissa ja haastavampia elämänkohtaloita luotaavissa kappaleissa soivat kuulas sähkökitaranäppäily, kasari-iskelmään viittaava rytmimaailma, haikeasti kaartavat melodiat ja suomalaisen popmusiikkiperimän klassikkokappaleista luontevasti lainatut kielikuvat. Välillä duo soi melankolisen kuvankauniisti, välillä taas humpataan, mutta vakavista aiheista, jotka ulottuvat tummasyisistä kommelluksista mielenterveysongelmien kanssa painimiseen, yleiseen maailmantuskaan ja päihteiden väärinkäyttöön. Pohjimmiltaan tarinoissa kaikaa usein surumielinen rakkaus, mutta missäpä ei?

Tätä kaikkea esitetään livenä mahdollisimman vähäeleisesti, kitaristi Annan tapauksessa jälleen peittävien aurinkolasien takaa. Maustetytöille on kertynyt viime vuosina koronastakin huolimatta melkoisesti keikkarutiinia, mutta duon apaattiseen lavapreesensiin se ei ole juuri vaikuttanut eikä tuonut ilon pilkettä tai huumoria edes välispiikkeihin. Live-esiintymistä bändi ei enää niin paljon jännitä, eikä haparointia ole juurikaan havaittavissa.

Viipyillen käynnistelty En saa unta varmaan haudassakaan ja tarttuvan menevä Talvi Talvikin kanssa avasivat keikan hienosti. Pääasiassa Kaisan hoitama, Annan paikoin stemmoilla tukema laulu kaikaa Maustetytöillä leimallisen haikeilla melankolisilla kaarilla, mikä on yhtyeen selkein tavaramerkki. Olympian luolamainen rakenne ja hiukan huuruinen soundipolitiikka sopi Maustetyttöjen kökködiskoisiin soundeihin aika passelisti.

”Ollaan vähän myöhässä, on ollut vähän kaikenlaista”, tiivisti Kaisa oikeastaan parin viime vuoden meiningin pientä myöhästymistä pahoittelevassa välispiikissään. Itsemurhaa päänsä sisällä pohtiva Tee se itse kiihtyi mukavasti pehmeästi läiskähtelevällä kasaribiitillään. Kauneutta ja surua kuulaasti säksättävässä paketissa on paljon samaa kuin Leavingsin upeassa En tahdo sinua enää -kaunokaisessa. Vastaavanlaista henkeä oli myös Taksilla Vaalaan -kappaleen melankolisen kasarikuulaassa lätkytyksessä, päähän jäävässä syntetisaattorikuviossa ja tummassa huminassa. Hieno livebiisi!

20220401maustetytot6

Alakulon prinsessa? Kaisa Karjalaisen komentokeskus. Kuva: Ilkka Valpasvuo

Eivät enkelitkään ilman siipiä lennä -kappale sai miettimään, kuinka Maustetyttöjen soitossa jylhän eleettömyyden pelastaa möhähtämisen sudenkuopalta tarinoiden ainaisen alamäen tarttuva arkisuus. Ajankohtaisen luontoaiheinen Ne tulivat mun isäni maalle jymisi mukavan kolhosti ja on esimerkki yhtyeen kantaaottavuudesta isomminkin kuin vain omien metsien kaatamisen tuomasta mielipahasta. Jos vain pääsisin pääsi sisälle rakensi kitaraa näppäilemällä ja erityisen hyvin onnistuneilla stemmoilla kuulaasti viipyilevän, isosti kaartavan mutta pehmeän musiikillisen katedraalin.

Viime kesänä kirjoitettu pakolaisaiheinen kappale, jossa laulettiin ”Pidä hyvänäs multasi kotimaa”, oli koskettava uusi tuttavuus. Olisi hienoa kuulla jatkossa enemmänkin tällaisia laajemmin kantaaottavia kauniita tarinoita Maustetyttöjen surumielisten filtterien läpi suodatettuna. Annan lauluosuus kappaleessa sai toivomaan jopa lauluvastuun tasaisempaa jakamista.

”Sitten vähän humppaa, ettei masennuta… ainakaan enempää”, alusti Kaisa, ja käynnisti Ihan niin kuin mukamasten vaan -menopalan debyytiltä, joka kieltämättä nosti isommalla humppabiitillään ja hirtehisen hilpeällä tarinallaan energiatasoja. ”Mä istuin tajuttomana tarakalla…”

Viidestoista päivä jatkoi jykevämpää askelta, vaikkei Maustetytöt oikeastaan mitään tanssihurmaa nosta. Enemmän kyseessä on suomalaiskansallinen yksinään keinuminen, hymy huulilla mutta kyynel silmässä. Suomalainen onnen kaava? Kahvia, viinaa ja sauna vielä? Kyllähän se pahaa tekee olla puoli kuukautta ilman rakasta, jos ei ole kaljaakaan…

Ihanasti jurnuttava Tein kai lottorivini väärin (jossa mainitut banaanit kasvavat kuulemma pensaissa, ei puissa, oli Kaisalle korjattu) ei enää erotu yksittäisenä hittinä, kun vahvaa biisimateriaalia löytyy yli kahden albumin verran.

Pieni poistuminen lavalta tapahtui yllättäen ja yhtäkkiä, samoin kuin lavalle paluu. Encorena pelkistetyn humisevasti soiva Jos mulla ei olis sua, mulla ei olis mitään toimi sinänsä hienosti illan viimeisenä hitaana poskivalssina. Apaattisen heruttamaton lopetus (vaikka biisi on upea) teki keikan lopputunnelmasta silti hiukan virkamiesmäisen.

Kun lavalla on perjantai-illan ainoa bändi, sali on täynnä väkeä ja keikka kestää encoreineen alle tunnin, niin onhan se kyllä aivan liian vähän. Duon ei olisi tarvinnut laittaa kovinkaan paljoa lisäpaukkuja koneeseen – pari humppavauhdikkaampaa menopalaa vain tiskiin – niin alkukeikan hieno herkkä fiilis olisi tiristetty maaliin asti ja kansa kaadettu selälleen. Nyt homma päättyi ikään kuin seinään ja fiilis lässähti.

Eikä fiilistä juurikaan helpottanut Olympian henkilökunnan julmettu kiire saada väki pihalle. Miksi ihmeessä, kun sali oli täynnään väkeä, joka varmasti olisi jäänyt juomien kanssa juhlistamaan, jakamaan kokemuksia, spekuloimaan, tutustumaan ja vaikkapa tanssimaan. Kovin on outoa bisnestä.

Eros Gomorralainen & Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua