Vitutuksen multihuipentuma? Arviossa Santeri Soukan novellikokoelma Häpeä

Santeri Soukan novellikokoelman ensimmäinen novelli Välitunti on hieno ja ansaitsee aplodit. Se on taitavasti rakennettu lopussa odottavan yllätyksen varaan. Se aukea kuin melankolinen viuhka, kertoo tärkeän tarinan ihmisestä ja hänen menetyksestään. Se lupaa paljon tulevalta, mutta valitettavasti näitä lupauksia ei ihan lunasteta.

Novellikokoelma Häpeä (Basam, 2022) marssittaa näyttämöille kavalkadin minäkertojia, jotka ovat yllättävän samankaltaisia. He eivät tyydy vain tarkastelemaan maailmaa ja ihmisiä ympärillään, vaan antavat kaiken ja kaikkien kuulla kunniansa, ainakin lukijan suuntaan. Teoksen takakannessa on temaattinen lukuohje:

”Kokoelman näkymätön päähenkilö, häpeä, tunnistetaan milloin omituisen toiminnan taustalla, milloin lannistavana hallitsijana, milloin rajoja rikkovana voimavarana, joka yllyttää kohti elämän huippukokemuksia.”

Häpeä ehkä onkin monissa teoksen kertomuksessa jotenkin läsnä. Mielestäni useimpia novelleja yhdistää kuitenkin enemmän vitutus kuin häpeä. Minä-kertojia vituttaa suuresti suurimman osan kokoelmaa. Oli sitten kyse poliisista tai opiskelijasta, peliriippuvaisesta tai portsarista, he katsovat maailmaa niin armottoman kyrpiintyneinä, että se tuntuu liioitellulta maneerilta. Teoksen nimeksi olisi voinut Häpeän sijasta sopia – viitaten suomalaiseen black metaliin – Vitutuksen multihuipentuma.

Nämä sitaatit ovat kaikki eri novelleista, eri minäkertojilta:

”Naisella oli räikeän pinkit hiukset, niissä oli koko maailma ja kaikki sen röyhkeys.”

”Hän unelmoi haistattavansa pitkät koko yliopistonmäelle – –.”

”En erityisesti pitänyt mistään, mitä siellä tapahtui, enkä ollut ystävystynyt kenenkään kanssa syvemmin, mutta paikasta oli tullut minulle toinen olohuone.”

”Mies näyttää pedofiililtä ponnareineen. Muistan aina sanoa asiasta hänen vaimolleen.”

”Yhtäkään ihmistä ei kiinnostanut keskustella kanssani vitun vertaa. Olin ilmaa, ylipainoinen haamu, keskiaikainen narri, joka oli pudotettu aikakoneella Hansa-laivasta – –.”

* *

Kuten mainitsin, pidän paljon kirjan ensimmäisestä novellista, jossa ei ole vittuuntunutta kertojaa. Soukka on valinnut aiheensa yhteiskunnallisesti merkittävien joukosta. Hän käsittelee huonoa vanhustenhoitoa, yksinäisyyttä korona-aikaan, muistisairautta, köyhyyttä, yhteiskunnallista eriarvoisuutta, päihderiippuvuutta ja niin edelleen. Aiheissa ei ole mitään vikaa. On hienoa, että niistä kirjoitetaan.

Monet tämän kokoelman novelleista kuitenkin tuntuvat valitettavan luonnosmaisilta. Olisiko ongelma, että niistä monen rakennustelineet ovat jääneet poistamatta ja tarinat jääneet kertomatta loppuun asti?

Esimerkiksi novellissa Virus minäkertoja puhkeaa aluksi yhteiskunnallissävyiseen tilitykseen, jossa julistaa köyhyyden olevan kuin virus. Tämä tuntuisi toimivan novellin mottona. Päähenkilö on syrjäytynyt tietokonepelaaja. Seuraavaksi käy ilmi, että hän on hankkinut pelaamistaan edistävää, huipputason tietotekniikkaa ”perinnöksi jääneen homeisen rintamamiestalon myynnistä saaduilla rahoilla”. Hetkinen, onko tämä ihminen oikeastaan köyhä ollenkaan? ”Rahaa sain sairaseläkkeestäni ja pienimuotoisista koodaustöistäni erinäisille tahoille.” Ei kuulosta kovin kummoiselta köyhyydeltä.

Mutta yksinäinen hän ainakin on, eikö? Sekin premissi tuntuu jokseenkin huteralta. Tunteeko kamalan yksinäinen ihminen alakerran naapurin? Miten he ovat tutustuneet? Nimittäin kertoja tuntuu tietävän tästä naapurista niin paljon, että tuntea heidän täytyy. Olisi edes sukulainen.

”Asumispalvelujen ohjaajat kävivät kerran tai pari viikossa, ja vihasin sitä”, kertoja julistaa. Syytä vihaan ei tunnu löytyvän. Kertoja menee tällaisen ohjaajan pyynnöstä tapaamaan mainittua jo ennestään tuntemaansa naapuria, ja yksinäisyys on viimeistään nyt selätetty. Tähän novelli loppuu.

Kun minäkertoja on huumeiden käyttäjä, kerronta kaipaa tiettyä kokemusasiantuntijamaista uskottavuutta. En tarkoita, että kirjoittajan itse pitäisi olla enempää huumepoliisi kuin huumeiden käyttäjäkään, vaan tärkeää on tekijän tekstiinsä luoma uskottavuuden illuusio. Tässä ei mielestäni novellissa Hypnoosi oikein onnistuta.

Siinä päihderiippuvuuteen haetaan apua hypnoosista, mikä sinänsä voi käsittääkseni olla ihan tosielämän mukaista. Mutta sitten todellisuusilluusio saa liikaa tahattomilta tai huolimattomuuksilta tuntuvia säröjä. Kertoja heittää ”piripillerin kitusiinsa” ja joutuu ”kevytpsykoosiin”, jossa luulee biljardipöytää thai-hierojaksi. Turhan kevyttä ja heppoista huume-elämän kuvausta minun makuuni.

Novelli kääntyy lopulta vitsin puolelle, enkä oikein osaa suhtautua siihen. Jää epäselväksi, mihin maaliin tällä pyrittiin.

* *

Mitä lyhyempi novelli, sitä keskitetympi sen tulisi olla. Tiivistäminen onnistuu ensimmäisen Välitunti-novellin ohella jossakin määrin myös joissakin muissa, kuten heti ensimmäistä seuraavassa Hiljaisuus-nimisessä. Lyhyt rykäisy Kilpailu puolestaan tuntuisi itsekin ihmettelevän paikkaansa kokoelmassa.

Teoksen selvänä vahvuutena ovat konkreettisen maailman havainnot, kuten muutenkin kokoelman vahvimpiin kuuluvassa novellissa Päiväkoti: ”Avasin oven ja astelin hymyilevän päiväkotisedän ja lokerikkorivistön ohi pukuhuoneeseen, missä ylipainoinen kalju mies sovitti isokokoisia Pokemon-verkkarihousuja.” Tilanteen absurdiutta ei selitellä, eikä sitä tarvitse selittää, koska kaikki olennainen ilmenee yksityiskohtaisten havaintojen kautta.

Novellissa Hän, kuten myös novellissa Moottoripyörä nimetön henkilöhahmo osoittautuu odotusten vastaisesti naiseksi. Kikka ei ole kovin tuore ja tuntuu vähän päälleliimatulta. Ongelmana on taaskin novellien ainesosien motivoituminen yhdessä, ehkä juonten hajanaisuus. Novelli Se tekee poikkeuksen, mutta on valitettavan lyhyt. Se voisi toimia koukuttavana alkuna pidemmälle tarinalle. Siinä rakennetaan oiva jännite, mutta sitten keskeytetään juttu yllättäen ratkaisemattomana.

Mielestäni kokoelman novelleista vain pieni osa on viety loppuun asti. Monet raakileet kyllä sisältävät paljonkin aineksia, mutta ne olisi ehkä ollut parempi jättää vielä hautumaan, työstää pidemmälle, karsia ylimääräistä versoja ja niin edelleen. Kirjoittaja osoittaa lupaavaa kykyä kokoelman huipuissa, joten on harmillista, että kokonaisuus on jäänyt vaille tarvittavaa hapetus-pelkistysreaktiota.

Miikka Vuori

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua