Vähän uutta ja liikaa vanhaa – arviossa Alex Schulmanin Malman asema

01.12.2022
SchulmanMalma

Kuva: Viktor Fremling / Otava

KIRJAT | Malman asema käsittelee lasten hylkäämisestä, valehtelua, kyvyttömyyttä näyttää tunteensa, ja vielä suuremmasta kyvyttömyydestä puhua asioista.

”Tässä romaanissa ajattelen jostain syystä paljon enemmän sitä, mistä en pidä kuin sitä, mistä pidän.”

ARVOSTELU

3 out of 5 stars

Alex Schulman: Malman asema

  • Suomentanut Jaana Nikula.
  • Nemo, 2022.
  • 295 sivua.
Osta kirja tai kuuntele sitä ääni­kirja­palveluista, tuet samalla Kulttuuri­toimitusta!
Adlibris BookBeat Nextory Storytel

Alex Schulman on jälleen kirjoittanut romaanin ihmisistä, jotka perheet ovat tavalla tai toisella rikkoneet. Malman asemalta (Nemo, 2022) ruotsalaisella maaseudulla kulkee polku järvelle, jonka rannalla on valkoinen talo; tähän maisemaan romaanin salaisuudet ja useamman perheen kohtalot tavalla tai toisella nivoutuvat.

Romaanin päähenkilöt kulkevat Malman asemalle eri aikoina, eri tilanteissa, eri syistä. Heillä kaikille on hyvin läheinen side toisiinsa, ja romaanin edetessä salaisuuksia purkautuu vähän vähältä. Keskeinen henkilö on Harriet, joka on Bon tytär, Oskarin vaimo ja Yanan äiti. Taustalla kulkevat myös Harrietin sisar ja äiti.

Romaani käsittelee lasten hylkäämisestä, valehtelua, kyvyttömyyttä näyttää tunteensa, ja vielä suuremmasta kyvyttömyydestä puhua asioista. Pitkät junamatkat Malmaan antavat raamit kaikkien kohtaloille ja kiintopisteen koko romaanille.

Kokonaisuus ihmisten suhteista ja tapahtumista niissä on palapeli, joka valmistuu vähitellen ja jota on kiehtovaa koota, päästä selville tapahtumista vähitellen. Palapeli on taitavasti tehty ja se on pakko koota loppuun.

Alex Shculman on aiemmin kirjoittanut useamman autofiktioromaanin omasta perheestään. Hänen sukunsa on vanhaa ruotsalaista sivistyneistöä ja Schulman on melkoinen julkkis kotimaassaan, ei vähintään suvustaan kirjoittamiensa romaanien vuoksi.

Pitäisin Malman asemasta paljon enemmän, ellei kirjailijan koko muukin romaanituotanto olisi tuttua. Nyt tuntuu, että hän kirjoittaa samaa teemaa uudelleen ja uudelleen. Olen pitänyt joistakin hänen autofiktiivisistä teoksistaan paljon, mutta tässä romaanissa ajattelen jostain syystä paljon enemmän sitä, mistä en pidä kuin sitä, mistä pidän.

Tässä tekstiä rasittavat muun muassa. lukuisat vertauskuvat ja yksityiskohtaiset kuvailut, joilla ei ole mitään annettavaa kohtaukseen, johon ne kirjoitettu – usein päinvastoin. Esim. ”sydän on sidottu nyörillä kuin kinkkurulla” tai ”Hän nappaa paprikan sämpylästään, mutta siitä on jäänyt painuma ja sen alta paljastuu juuston alkuperäinen väri”. Schulmanilla on epäilemättä taito luoda tunnelmakuvia, mutta joskus niitäkin on vain liikaa.

Leena Reikko

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua