Uskonnot ei, uskonnollisuus kyllä – arviossa John Deweyn Yhteinen usko

Kuva: Gaudeamus

Yhdysvaltalainen John Dewey (1859 –1952) kuului ja kuuluu pragmatismina tunnetun filosofisen suuntauksen suuriin nimiin. Dewey käsittelee ja sivuaa laajassa tuotannossaan mitä moninaisimpia filosofian kysymyksiä, mutta ei juurikaan uskonnonfilosofiaa. Yhteinen usko -teoksessa (Gaudeamus, 2026) hän kuitenkin keskittyy nimenomaan uskontoon, ja vielä tavalla, jota voi edelleen pitää omaperäisenä ja radikaalina.

Deweyn uskontonäkemys ankkuroituu kiinteästi hänen koko filosofisen ajattelunsa tukipilareihin. Uskonnossa, tai Deweyn kohdalla pitänee sanoa uskonnollisuudessa, olennaista on sen ilmeneminen inhimillisessä yhteisöelämässä ja sen tuottamissa kokemuksissa. Uskonnollisuutta määrittelee se, miten se toimii, miten se tukee yhteisöelämäämme ja arvoja, joihin nojaten pyrimme muokkaamaan elämäämme paremmaksi. Tässä Dewey puhuu juuri kuten pragmatistilta saattaa odottaa: toimivuus ja tulokset ratkaisevat.

Lisäksi Dewey oli naturalisti. Luonto on kaikki mitä on, ja myös ihminen kykyineen ja kokemuksineen on osa luontoa. Toisaalta Deweyn naturalismi ei ole lähelläkään karkeaa materialismia, jossa voidaan esimerkiksi pyrkiä palauttamaan kaikki ”olevainen” fysikaalisten tieteiden käsittein ja teorioin ilmaistavaksi.

Naturalistina Dewey hylkää yliluonnollisen. Jumalasta puhumisen kohdalla hän kuitenkin tuntuu vähän empivän. Perinteisen, kristilliseenkin uskoon kuuluvan transsendentin jumaluuden idean hän kyllä sivuuttaa, mutta pohtii mahdollisuutta kutsua ”Jumalaksi” ”aktiivista ihanteellisen ja aktuaalisen välistä suhdetta”.

Hämärähkö ilmaisu viittaa toivottavaan ja vakavaan ponnisteluumme yhteisöllisten ihanteidemme toteuttamiseksi aina vain paremmin. Uskonnollisuus ja jopa ”Jumala” piilee, Dewey ajattelee, ihanteidemme eteen tekemämme työn synnyttämissä kokemuksissa, ikään kuin niiden yhtenä, uskonnollisena osakokemuksena tai kvaliteettina.

* *

Dewey siis pohtii Yhteisessä uskossa uskonnon ja erityisesti uskonnollisuuden luonnetta. Mitä tarkoittaa, että joku tai jokin on uskonnollinen? Missä ja miten uskonnollisuus ilmenee? Mikä on sen funktio, miksi se tai sen värittämiä kokemuksia on olemassa ja miksi niitä ehkä jopa tarvitaan?

Jo lyhyehkön kirjansa alussa Dewey määrittelee näkemyksensä yhdeksi ydinajatukseksi eronteon (tietyn) uskonnon ja uskonnollisuuden välillä, tai – hänen omia sanojaan lainaten – eron ”substantiivin viittauskohteen ja adjektiivin kuvaaman kokemuksen ominaislaadun välillä”. Dewey muistuttaa meitä nykyisten ja varsinkin olleiden ja menneiden uskontojen monilukuisuudesta ja sammumisesta tai muuttumisesta ajan hampaissa.

Lähes kaikilla kansoilla tai kansanosilla lienee aina ollut jokin uskonto, eli siinä mielessä uskonto on (ollut) yleismaailmallinen ilmiö. Mutta uskontoja on aina ollut ja on edelleen monia. Nykyihmisenkin on siis valittava, ja juuri tähän valintaprosessiin Dewey ehdottaa uutta, radikaalia vaihtoehtoa, uskonnollisuuden valitsemista kaikkien institutionaalistuneiden uskontojen sijaan.

Deweyllä on uskontojen moninaisuuden ja ajastaan jälkeenjääneisyyden lisäksi muitakin perusteluja ehdotukselleen. Hänen mukaansa uskontojen älylliset ja moraaliset ennakko-oletukset – tuonpuoleisuus, menneisiin yhteiskuntiin paremmin soveltuneet säännöt, tavat ja rituaalit – jopa estävät tai ainakin hankaloittavat nykyajan ihmistä kokemasta aidosti uskonnollisesti. Uskonnot ikään kuin määrittävät etukäteen, millaiseen kokemukseen voi liittyä uskonnollinen tuntemus tai vivahdus.

Määrittely kuitenkin pitäisi tehdä jälkeenpäin, kokemusten seuraamusten perusteella, tarkkailemalla niiden vaikutusta kokijansa kykyyn sopeutua ihmiselämään. Ja elämää positiivisesti ohjaavia kokemuksia syntyy Deweyn näkemyksen mukaan lukuisissa elämän merkityksellisissä hetkissä, ja ne voivat kantaa ja ne voivat tarjota pohjaa ja varmuutta tehdä työtä niin oman kuin koko yhteisön paremman huomisen eteen myös ilman kytköstä (tiettyyn) uskontoon.

Viime kädessä Deweyn tavoite on poistaa jyrkkä ero uskonnollisen ja maallisen väliltä, jolloin ei-uskovakin naturalisti – joita me nykypäivän suomalaiset esimerkiksi suurelta osin kaiketi olemme – voi kokea uskonnollissävyiseksi tulkittavaa kunnioitusta yhteisöllisiin ihanteisiin ja vaikkapa luontoon liittyvien projektiemme äärellä. Ja koska Dewey oli kehitysoptimisti ja maansa ja aikansa sosiaalisista oloista huolta kantanut humanisti, uskonnollisuuskin pitää hänen mukaansa mieluiten kytkeä yhteisöllistä elämäämme edistäviin ja rikastuttaviin, eikä esimerkiksi konservatiivisiin tai taantumuksellisiin arvoihin ja ideaaleihin.

* *

Niin ammattifilosofi kuin olikin, Dewey kirjoittaa varsin selkeää ja meille kaikille helpohkosti avautuvaa tekstiä. Suomenkielisessä laitoksessa vaikutelmaa vahvistaa entisestään Lauri Väkevän hyvä ja temppuilematon suomennos, jonka ymmärrettävyyttä Väkevä on lisännyt edelleen muutamilla tarkkaan valituilla termiselityksillä.

Minusta kirja sopii jopa aivan ensimmäiseksi uskonnonfilosofiseksi lukemistoksi kenelle vain aihepiiristä edes alustavasti kiinnostuneelle. Kuten teokseen erinomaisen esipuheen kirjoittanut uskonnonfilosofian professori ja pragmatismiasiantuntija Sami Pihlström kirjoittaa, ”pienimuotoinen Yhteinen usko on kokoaan suurempi teos”. Ja sitä se todella on tarjotessaan lujapohjaisen polun niin uskonnonfilosofian kuin myös itse uskonnon (olemuksen) pohdintojen pariin.

Uskonnon kiinnostavuuteen voi näin havahtua muutenkin kuin alkamalla uskoa. Eikä ihme. Jotkin uuden kognitiivisen uskontotieteen ja sen naapuritieteiden tulokset viittaavat siihen suuntaan, että uskonnollisuudesta on saattanut olla meille hyötyä evoluutiomme varrella ja että kognitiiviset ja henkiset rakenteemme tuottaisivat yhä edelleen – Deweyn termejä käyttääkseni – myös uskonnollisia kokemuksia tai ainakin liittäisivät arkikokemuksiimme uskonnollisiksi luontevasti nimettävissä olevia kvaliteetteja tai sävyjä. Miksi uskonnollisuus ei siis kiinnostaisi?

Kuten Pihlström muistuttaa, Yhteinen usko myös välttää nykyuskonnonfilosofiallekin yleisen juuttumisen hedelmättömään vastakkainasetteluun teismin (usko jumalaan) ja ateismin välillä. Teos on tieteeseen ja huolellisesti etenevään tutkimukseen uskovan ajattelijan kirjoittama, mutta samalla ymmärtävä ja yhteistyöhön kutsuva. Eikä lukijaa yllättäne, että Deweyn teosta on kritisoitu myös juuri siksi. Se oli perinteisen uskonkäsityksen omaksuneille vaikea pala sulattaa, ja ateistileirissä taas on ihmetelty hänen yrityksiään ”pelastaa” jumaluus, jopa Jumala, tai ainakin niiden mahdollisuus.

Mitään puolivillaista toisaalta-toisaalta-meininkiä Dewey ei kuitenkaan halua tukea. Esimerkkinä siitä hän tyrmää aivan kirjansa lopussa agnostisismin (teismin ja ateismin välillä tasapainottelu), joka on hänen mielestään vain ”yliluonnollisen pimennyksen luoma varjo”. Meidän on toki ymmärrettävä, että ”sen tunnustaminen, että emme tiedä, mitä emme tiedä, on välttämätöntä kaikelle älylliselle lahjomattomuudelle”. Toisaalta, emme me kaikkea tiedä ja ymmärrä luonnostakaan. Siispä me selvitämme ja tutkimme, ja luontoon liittyvät ”epäilykset ovat esimerkkejä uskosta älyllisyyden menetelmään. Ne ovat merkkejä uskosta, eivät valjusta ja vaisusta skeptisyydestä” (kuten agnostisismin kohdalla).

Kari Heino

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua