Tositarinat kertovat, että suomalainen murha saa yleensä alkunsa tolkuttomasta juopottelusta ja päihteidenkäytöstä

13.04.2022
Gustafsson Huuskonen Siltala1996 JPEG Full size highest quality scaled 1

Mikko Gustafsson (vas.) ja Janne Huuskonen. Kuva: Laura Malmivaara

KIRJAT | Mikko Gustafsson ja Janne Huuskonen ovat valinneet ja toimittaneet Murharyhmä-lehden kertomuksista kokoelman tekstejä, jotka vievät keskelle suomalaisen väkivallan arkea.

”Huoltomiehen avattua oven järkytyin. Sitä en työtehtävien takia ole montaakaan kertaa tehnyt.”

ARVOSTELU

3.5 out of 5 stars

Mikko Gustafsson ja Janne Huuskonen (toim.): Murharyhmä – tosiasiaa törkeästä väkivaltarikollisuudesta

  • Siltala, 2022.
  • 364 sivua.
Osta kirja tai kuuntele sitä ääni­kirja­palveluista, tuet samalla Kulttuuri­toimitusta!
Adlibris BookBeat Nextory Storytel

Teemme olomme mukavaksi ja makaamme sohvalla lukien dekkareita ja katsoen poliisisarjoja, joissa selvitetään visaisia murhamysteereitä. Mutta mitä ajattelee poliisi tai oikeuslääkäri, jonka työmaana ovat oikeasti tapahtuneet väkivaltarikokset?

Millaista on joutua päivästä toiseen tekemisiin ihmisen pimeimpien puolien kanssa, nähdä kaikki mikä on kuviteltavissa ja vieläkin enemmän, ja joutua kohtaamaan ihmisiä, joiden elämä on saanut yhtäkkiä traagisen käänteen, johon he eivät ole voineet kuvitella joutuvansa?

Murharyhmä – tosiasiaa törkeästä väkivaltarikollisuudesta -kirjassa (Siltala, 2022) väkivaltarikoksia tutkivat poliisit ja oikeuslääkäri raottavat ovea maailmaan, jossa väkivallan seuraukset ovat johtaneet pahimpaan mahdolliseen, jossa uhrit, tekijät, omaiset ja silmännäkijät ovat lihaa ja verta, eläviä ja kuolleita, oikeita ihmisiä.

Kirjan kertomukset on aiemmin julkaistu väkivaltarikoksia tutkivien kertomina jo 25 vuoden ajan ilmestyneessä Murharyhmä-lehdessä, jota on jaettu ministeriöihin, toimituksiin, pelastuslaitoksille ja muille poliiseille.

Näistä kertomuksista Mikko Gustafsson ja Janne Huuskonen ovat valinneet ja toimittaneet 44 tarinaa, joissa erottuu kirjoittajan omakohtainen näkemys. Vaikka poliisien kertomuksia lukiessa ei voi välttyä ihmettelemästä tapausten kulkua ja järjettömyyttä, niissä vain harvoin korostuu rikoksen poikkeuksellisuus.

Suomalainen murha koostuu useimmiten tolkuttoman juopottelun ja muiden päihteiden käyttöä seuraavasta sekoilusta. Usein tapahtumat alkavat arkiseksi muuttuneesta mustasukkaisuudesta ja perheväkivallasta, joka päätyy kun ”onneton avioliitto saa sinettinsä liekehtivässä Ladassa”.

”Täydelliset rikokset” ovat useimmiten suunnittelemattomia vihanpurkauksia mitättömistä syistä, joita sitten peitellään juoppoputkilaisten joukkoälyllä, jonka avulla päädytään ruumiin hävittämiseen, joskus paloittelemalla, polttamalla tai räjäyttämällä uhri ja hänen asuntonsa taivaan tuuliin: menetelmällä, jolla päädytään useampaankin kuolemansyyn tutkintaan ja ellei hautausmaalle, niin vankilaan tai vankimielisairaalaan. Kurjaa ja raakaa todellisuutta, jossa kaikilla ei mene hyvin, vaikka lujaa meneekin.

Aina ei ole kysymys väkivallasta, onnettomuuksiakin sattuu, ihmisiä katoaa, pankista viedään rahat leveän elämän toivossa. Käypä niinkin, että kun muiden elämä menee hurskaan rikoksen tekijän mielestä liian leveäksi, mies päätyy hävittämään synnin pesiä ja ottaa lähetystyönsä välineeksi tulitikut. Ensimmäisenä palaa paheista tunnettu strippibaari Helsingin Punavuoressa.

Sepi, Masa, Tenkanen, Punatukka, Katriina Conny tai Raikka, poliisin vanhoja tuttuja ja mieliharmeja kaikki. Vaikka tavat ja taustat tunnetaan, tai kenties myös siksi, väkivaltarikoksia selvittäviltä poliiseilta löytyy myös myötätuntoa näitä porukoita kohtaan. Kaikilla ei ole samat lähtökohdat, kurjuus ja henkinen köyhyys lymyää hyvinvointivaltion siistien ulkoseinien takana ja kurjissa kuppiloissa. Kun huumeet ja viina sekoittavat päät, syntyy pahaa jälkeä.

* *

On lottovoitto syntyä Suomessa ja …kuolla Suomessa, pohtii rikosylikonstaapeli, joka päätyy työkeikalle lapsuutensa kotikulmille ja löytää asiakkaansa eteisestä kuuden vuoden postivuoren.

Muutakin löytyy:

”Huoltomiehen avattua oven järkytyin. Sitä en työtehtävien takia ole montakaan kertaa tehnyt. Ihmisten todellisen elämän näkeminen ja siihen työtehtävissä puuttuminen lienee vaikuttanut minuun niin, että mikään ei minua enää yllätä.”

Löytö iskee kaiken nähneen poliisin ihon alle ja saa hänet miettimään yhteiskunnan tilaa.

Silkkaa pahuuttakin on. Kun selvitellään raakaa, tuntemattomaan henkilöön kohdistunutta pahoinpitelytapausta, jolle ei löydy minkäänlaista motiivia, ja teon tekijälle näytetään valvontakameraan tallentunutta silmitöntä pitkäkestoista väkivallantekoa, ei sen tekijää hetkauta tippaakaan uhrin kärsimysten näkeminen.

Ainoa kerta, kun jutun kirjoittaja näkee kyyneleitä tämän poskella, on tämän kuullessa oikeudessa saavansa pitkän tuomion tapon yrityksestä.

* *

Suuri osa väkivaltarikosten tutkinnasta on rutiinityötä; kärsivällisyyttä vaativaa ja paljon aikaa vievää selvittämistä, todisteiden tutkimista, valvontakamerakuvien seulontaa ja loputonta yksityiskohtien tarkistamista.

Tarvitaan aikaa, mutta myös ihmistuntemusta ja kokemusta; kykyä saada epäilty avautumaan. Todellisuudessa poliisin psykologinen silmä on tehokkaampi kuin pyssyt ja tv-sarjoissa nähtävät kovat otteet.

Asianomistajat ovat usein pahempi vastus kuin ammattirikollinen, joka antaa periksi, kun huomaan puhuneensa itsensä pussiin.

”Perinteisen tuntemattoman henkilön tekemän rikoksen rinnalle on tullut lähes yliluonnollisuutta hipovia tapaturmia. Teräaseita putoilee pöydiltä ja kaapeista eri puolille vartaloa jopa sellaisella voimalla, että puukon terä uppoaa kokonaan kehoon.”

Oudot selitykset tuntemattomasta kolmannesta henkilöstä kodissa ovat valitettavan tuttuja selityksiä perheväkivaltatapauksissa. Poliisi tietää kuitenkin, että ikuisen rakkauden lanka on palamassa loppuun, kun ollaan näin pitkällä.

* *

Kirjassa on tapahtumia laidasta laitaan, myös huumoria ja absurdeja tilanteita. Kun ryhmä poliiseja ja oikeuslääkäri ajavat kolarin matkalla tekemään ballistisia kokeita, teurastamolta haettuja sianpäitä autossaan, alkaa tapahtumaketju, joka saa nauramaan ääneen.

Eräässä kertomuksessa oikeuslääkäri taas antaa poliiseille mieluisan tutkimustehtävän, jota toteutetaan ensin kotona makuukammarissa ja pohditaan sitten poliisikamarilla.

Kovasti työtä ja vaivaa seuraa joskus myös vauhkoontuneesta mielikuvituksesta: ”2000-luvun alussa hengenvaaralliset kirjeet alkavat levitä Yhdysvalloissa, ja pian Osama bin Ladenin nukkuvien solujen heräämisestä alkaa näkyä merkkejä Suomessa.” Todellisuus on tarua absurdimpaa tässäkin tapauksessa ja annan kaiken myötätuntoni jutun kertojalle, rikosylikonstaapelille, josta tuli kaiken muun kiireen keskellä ”jauhotutkija”. * *

Kirjan monessa jutussa esiintyy oikeuslääkäri, selvästi pidetty työtoveri ja varsin omaperäinen nainen. Hän kirjoittanut myös omat artikkelinsa. Ne eroavat muista kirjoituksista kirjallisella tyylillään. Kirjan ensimmäinen juttu Suvinen satu on makaabereilla tehoilla maustettu kertomus oikeuslääkärin työmaista, ihmiskalmoista. Liekö ruumiinkulttuuria, mutta hyvin hän kirjoittaa.

Tuli mieleen sellainenkin asia, että ehkä hänestä saisi hyvän hahmon laadukkaaseen tv-sarjaan, ainesta olisi.

Päätän arvioni pienen pätkään oikeuslääkärin Suvisessa sadussa lainaamasta Charles Baudelairen runosta Haaska, joka on kokoelmasta Pahan kukkia (1857). Runon on suomentanut Yrjö Kaijärvi (Otava 1962):

”…Sano, kaunein, madolle, joka suutelemalla
sinua syö, että minulla on
joka rakastetussani, joka on mullan alla,
olemus ja muoto kuolematon!”

Ulla-Maija Svärd

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua