Suurmiehen tomuisilla raunioilla – arvosteltavana Pirkko Saision Suliko

Kuvat: Laura Malmivaara / Siltala

Pirkko Saision uusin romaani Suliko (Siltala, 2024) alkaa vuodesta 1953. Sen kertoja on alkanut viihtyä häntä hävyttömästi tuijottavan kuoleman seurassa. Hänellä on tuhkan maku suussa ja hän pohtii, millainen heikkojen valta koittaa, kun hän kuolee. Mutta mitään hänellä ei ole, mistä ei voisi luopua. Vain Suliko, jota kertoja puhuttelee, on tärkeä.

Kertoja on Ioseb Besarionis dze Jughasvili, jonka maailma oppii tuntemaan Josif Stalinina. Romaanin kerronta etenee vuoroin takaumina Stalinin elämästä, alkaen lapsuudesta ja edeten halki vallankumouksen vuosien, läpi Neuvostoliiton synnyn, kohti toista maailmansotaa ja lopulta vuoteen 1953, jolloin Stalin kuolee.

En jaksaisi lukea tavanomaista suurmiehen elämäkertaa, mutta sellaista Saisio ei tietenkään ole kirjoittanut. Suliko tarkastelee diktaattoria kiinnostavammalla katseella. Siinä on ymmärrystä, etenkin nuorempaa Stalinia kohtaan, mutta myös kysymyksiä. Miten nuoresta georgialaisesta miehestä, joka käy Gorin hengellistä koulua, tulee Stalin? Mihin katosivat vallankumouksen jalot ideaalit?

Stalin saa Leniniltä tehtäväksi hankkia ruokaa Moskovaan ja Pietariin. ”Viljaa on saatava pian nälkäisille hinnalla millä hyvänsä, ymmärrätkö, Josif?” kysyy Lenin, ja antaa Stalinille valtuudet, jotka riittävät niin pitkälle kuin on tarpeen. ”Tee niin kuin täytyy ja niin kuin parhaaksi näet, yritä kuitenkin välttää omien veren liiallista vuodattamista”. Latvialaisten kovanaamojen kanssa Stalin sitten kovistelee maalaisia ja kirjoittaa satoja teloituspäätöksiä viljankätkijöille.

* *

Saision teksti on runollista ja kaunista, myös kuvatessaan raakuuksia ja vallankumouksen koneiston julmuutta. Neuvostopropagandan helmien kuvaus tuo tarinaan absurdia, joskin reunoiltaan synkkää huumoria. Saisio on nostanut kirjaan yksittäisiksi episodeiksi työn sankariksi nostetun Stahanovin ja burjattityttö Engelsina Markizovan. Markizova tunnetaan propagandakuvasta, jossa hän on hymyilevän Stalinin sylissä. Kummankaan kohtalo ei lopulta ollut kaunis.

Ei Saisio Stalinia hyväksi ihmiseksi selitä. Stalinin matkan varrelle mahtuu monenlaista pahuutta. On kuitenkin kiinnostava tarkastella, millaisia valintoja elämän varrella tekee ihminen, joka päätyy Stalinin kaltaiseen asemaan. Miten idealismi vaihtuu hirmuvaltaan? Saisio kuvaa Stalinin elämän naisia jonkinlaisina moraalin peileinä. Nadežda Sergejevna haastaa Stalinia.

”Ota, vie mennessäsi. Ne ovat isäni sanat, niin kuin minä olisin ollut kauppatavaraa, tahdoton, sanoo Nadežda, ja hänen äänensä tukahtuu, arvatenkin raivoon. – Tämä tapahtui kotonani, ei torilla, mutta en minä torilla myytävää musikan pikku neitsyttä kummempi ollut. Mutta sanoi minun isäni muutakin. Sanoi, että kanna käsilläsi, älä pudota. Lupasit. Ja pudotit kuitenkin.”

Muutaman vuoden takainen Passio (Siltala, 2021; lue Erkki Kiviniemen arvio täältä) on minulle Pirkko Saision kirkkaimmin loistavaa proosaa. Suliko ei ihan yllä Passion korkeuksiin, mutta on yhtä kaikki uljas teos. Se, että Stalinin kaltaisesta miehestä saa kirjoitettua näin kiinnostavan ja tuoreen henkilökuvan, ei ole aivan vähäinen saavutus.

Mikko Saari
@mikko_lukee

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua