Sitkeä Jussi -tietokirja tarjoaa sujuvaa luettavaa kotimaisen elokuvapalkinnon tarinasta

Rämö & Vanha-Majamaa. Kuvat: Petri Mast / Docendo

Jussi-palkintojen tarina alkaa, kuten moni asia Suomessa – sodasta. Toimittajien ja tietokirjailijoiden Matti Rämön ja Anton Vanha-Majamaan Sitkeä Jussi -tietokirjassa (Docendo, 2024) Jussi-palkinnon synty jatkosodan päätyttyä jäljitetään kotimaisen elokuva-alan silloiseen moniosaajaan, elokuvantekijänä ja elokuvatoimittajana työskennelleeseen Tapio Vilpposeen.

Vilpponen kutsui syyskuussa 1944 joukon helsinkiläisiä elokuvatoimittajia perustamaan Elokuvajournalistit ry:tä, jonka tehtäväksi määriteltiin kotimaisen elokuvajournalismin ja -debatin edistäminen ja tunnustuksen jakaminen alan tekijöille.

Tunnustusta yhdistys aikoi jakaa perustamalla oman elokuvapalkinnon. Vaikutteita palkinnolle epäilemättä antoivat Hollywoodissa jaettavat Oscarit ja lähinaapurissa Ruotsissa jaettavat tunnustukset.

Suomessa palkinnon nimeksi ehdotettiin aluksi Ainoa, mutta yhdistys päätyi Jussiin Pohjalaisia-elokuvan (1925 ja 1936) miespäähenkilön mukaan. 28,5 senttiä korkean hattupäisen hahmon suunnitteli ja muotin valoi kuvanveistäjä Ben Renvall, joka ei ottanut työstään korvausta.

Jussi-patsaan materiaali on alusta asti ollut kipsi.” Se oli sodanjälkeisinä pulavuosina edullinen materiaali, minkä lisäksi sen koettiin symboloivan sopivasti suomalaista pröystäilemättömyyttä.”

* *

Kirjoittajat kertovat, kuinka ensimmäisissä Jussi-juhlissa miehet olivat pukeutuneet smokkeihin. Vaatetavaran säännöstelystä huolimatta naisvieraiden asuissa oli silkkiä, brokadia ja pitsiä. Paremman puutteessa iltapukukankaaksi kelpasivat verhot ja pöytäliinat. Sotajoukkojen kotiutuksen takia määrättyä anniskelukieltoa rikottiin vaivihkaa juhlapaikalle kanniskeluilla piilopulloilla.

Jatkosodan päättymisestä ei ollut kahta kuukauttakaan, kun ensimmäinen Jussi-juhla pidettiin marraskuussa 1944 ravintola Adlonissa. Ensimmäisessä Jussi-juhlassa palkinnot jaettiin tasan Suomen Filmiteollisuuden ja Suomi-Filmin elokuvien kanssa. Jälkimmäisen tuotantoon kuuluvan Valkoiset ruusut -elokuvan (1943) ohjaaja Hannu Leminen sai parhaan ohjauksen palkinnon.

* *

Elokuvajournalistit ry järjesti myös oheistapahtumia, alan omia kevätjuhlia ja rapujuhlia. Eräissä kevätyön juhlissa tiettävästi ratkottiin elokuva-arvostelun Suomen mestaruus. Millä kriteereillä, ja ketkä voittivat, sitä Rämö ja Vanha-Majamaa eivät kerro.

Sitkeä Jussi kronikoi tiiviisti ja aina sujuvuutensa säilyttäen suomalaisen elokuvan kehityksen sotavuosista rillumarei-vuosien kautta kohti nykyaikaa pitäen rinnalla Jussi-palkintojen ja niitä jakavan yhdistyksen vaiheita.

Osoitukseksi siitä, kuinka vähän kotimaisella elokuva-alalla on muuttunut, Rämö ja Vanha-Majamaa ovat kirjanneet ikuiselta tuntuvaa keskustelua, jota usein käydään kotimaisen elokuvan katsojalukujen laskusta. Keskustelu halutaan tiivistää kahden vastaparin välille: joko elokuvien laatu on huonoa tai yleisö kehittymätöntä.

Esimerkiksi vuonna 1951, kun Elokuvajournalistit ry järjesti kevätkäräjiksi kutsumansa keskustelutilaisuuden siitä, miten tuolloin elokuvien katsojaluvut olivat laskussa, keskustelua alustanut kriitikko Eugen Terttula parjasi ”epookkia, romantiikkaa ja farssia edustaneita suomalaisia elokuvia, jotka eivät käsitelleet tämän päivän suomalaisen ihmisen probleemeja”.

Keskustelussa muodostui yhteisymmärrys siitä, että käsikirjoituksiin pitäisi käyttää enemmän aikaa ja resursseja. ”Toisaalta kriitikoilta ja toimittajilta toivottiin ymmärtäväisempää suhtautumista vaikeuksissa kamppailevaan kotimaiseen elokuvaan.”

Vaikka nämä puheet juuri nyt, kotimaisen elokuvan sukupolvien ja työtapojen vaihtumisen suurina vuosina voivat tuntua kaukaisilta, toiveet käsikirjoitusten paremmista resursseista ja kriitikoiden suuremmasta hyväntahtoisuudesta toistuvat vuosikymmenestä toiseen. Jokainen sukupolvi esittää ne vuorollaan.

* *

Jussi-palkinnoista ja niitä jakavista yhdistyksistä, alkuun Elokuvajournalistit ry:stä ja sittemmin Filmiaura ry:stä, puhuttiin pitkään Helsingin Sanomien pitkäaikaisen elokuvakriitikon Paula ”Pimpula” Talaskiven yksin hallitsemina asioina. Sitkeä Jussi -teoksesta käy ilmi, että ihan täysi diktaattori Talaskivi ei ollut, mikä ei johtunut yrityksen puutteesta. Ikä ja aika kesyttivät hänetkin.

Kirjaa varten tehty Filmiauran ja useiden lehtien arkistojen läpikäynti sekä tehdyt noin 50 näyttelijän, elokuvantekijän ja elokuva-alan muiden vaikuttajien haastattelut näkyvät kirjassa luotettavana lähdeluettelona.

Antti Selkokari

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua