László Krasznahorkain tarinakokoelma kuvaa kauneuden tavoittelua – arviossa Seiobo tuolla alhaalla

Kuva: Czimbal Gyula / Teos

Seiobo tuolla alhaalla (; Teos, 2026) on unkarilaisen Nobel-kirjailija László Krasznahorkain luultavasti kolmanneksi tunnetuin teos, joten on luonnollista, että se seuraa Teos-kustantamon Baabel-suomennossarjassa niitä kahta vielä tunnetumpaa: Saatanatangoa (suom. julk. 2019) ja Vastarinnan melankoliaa (suom. julk. 2022). Samalla logiikalla seuraava mahdollinen käännös voisi olla alun perin vuonna 2006 ilmestynyt Háború és Háború. Alusta asti Krasznahorkain suomentajana on toiminut Minnamari Sinisalo, joka on tehnyt ensiluokkaista työtä.

Nyt käsillä oleva opus kaihtaa määrittelyjä. Seiobosta on puhuttu usein romaanina, mutta oikeastaan se on kokoelma novelleja ja esseitä, joita sitoo yksi teema ja tyylillinen samankaltaisuus. Teema on kauneuden tavoittelu inhimillisenä pyrkimyksenä, ennen kaikkea taiteiden kautta. Tyyli on loputtomilta tuntuvien virkkeiden virta. Lähes kaikki teoksen kertomukset koostuvat vain muutamasta pitkästä sanalitaniasta.

Pääpaino on erilaisissa kuvataiteissa, katsomisessa. Välttääkseen kirjoittamasta kirjoittamisesta Krasznahorkain aihepiiriin ei kuulu kirjallisuutta. Novelleista monet kuvaavat erilaisia taiteen tekemisen prosesseja. Lopputuloksena valmistuu milloin patsaan entisöintiä, milloin maalaustaidetta tai teatterinaamioita. Tarinoissa sukkuloidaan Euroopan ja Japanin välillä. Lähestymistapa on inspiroitunut Krasznahorkain kosmopoliittisesta ja matkailevasta elämäntavasta.

Moni novelleista kuvaa taiteen tekijöiden kokemuksia eri kanteilta. Jotkut ovat saavuttaneet täydellisyyden ja tiedostavat sen hyvin, kuten kokoelman nimikertomuksessa, jossa kultin ympärilleen kerännyt nô-teatterin ammattilainen on niin täydellistynyt roolissaan, että taolaisuuteen ja kiinalaisiin kansanuskontoihin liitetty jumaluus, lännen kuningataräiti, ottaa hetkellisesti hänen hahmonsa. Toisaalta taiteilijoissa on ammattilaisia, jotka eivät niinkään toteuta itseään kuin visiota, kuten teatterinaamioita valmistava puuseppä, joka on perfektionisti mutta ei kykene näkemään valmistamaansa maskia teoksena itsessään, demonina. Jotkut vuorostaan hyväksyvät epätäydellisyyden mutta löytävät itse teosta ja tekemisestä avaimet olemassaolon pyhittämiseen.

Näiden kertomusten lomassa on vastapainona taiteen kokemista käsitteleviä novelleja. Niissä teoksiin hullaantuneet ajautuvat Stendhaliin syndroomaan, pettyvät hartaasti odottamiinsa suurteoksiin tai päätyvät jopa tappamaan taiteen vuoksi. Jotkut kohtaloista ovat traagisia, toiset koomisia ja kolmannet tragikoomisia, mutta kaikkia niitä yhdistää ihmisen kyvyttömyys nielaista maailma kokonaisena, avuttomuus historian ja ajan voimien edessä.

Kokoelman esseistinen aloituskertomus Kamon saalistaja havainnollistaa teemaa ja toimii johdantona kaikkeen sitä seuraavaan. Kyse on vedessä seisovan jalohaikaran pyydystysasennosta, jonka kertoja kuvaa olevan niin ainutlaatuisen täydellinen omassa itsetiedottomuudessaan, että jos ohikulkija pysähtyisi todella katsomaan sitä, hän pääsisi näkemään ainutlaatuista loistoa. Mutta haikara on liian arkinen, kiotolaiset kävelevät linnun ohitse luomatta siihen katsettakaan.

Jalohaikara. Kuva: Laitche. CC BY-SA 4.0.

* *

Sokeus kauneudelle on traaginen osa modernia kulttuuria. Krasznahorkai ymmärtää, ettei yksittäisellä taideteoksella ole merkitystä kuin sellaiselle, joka osaa katsoa. Toisaalta hän on optimisti, joka jaksaa uskoa taiteeseen ja sen kykyyn liikuttaa. Tämä lahja on suotu harvoille. Merkittävän kauneuden ohittavat niin massat kuin taidekuraattorit, jotka ovat kiinnostuneempia siitä, kuka teoksen on tehnyt kuin teoksesta itsestään. Krasznahorkain oma näkemys löytyy Yale Review’n haastattelusta:

”Art is humanity’s extraordinary response to the sense of lostness that is our fate. Beauty exists. It lies beyond a boundary where we must constantly halt; we cannot go further to grasp or touch beauty—we can only gaze at it from this boundary and acknowledge that, yes, there is truly something out there in the distance. Beauty is a construction, a complex creation of hope and higher order.”

Japanin ja Euroopan roolit teoksessa ovat merkittäviä, sillä vaikka Krasznahorkai ei ole uskonnollinen kirjoittaja, hänen henkilöhahmonsa etsivät selittämätöntä maailmassa, joka torjuu pyhän ajatuksena, jopa sanana. Tämä selittämättömyys ilmenee ajatuksettomana kokemuksena, joka kristillisessä perinteessä seuraa joskus mystistä kontemplaatiota ja joka japanilaisessa kulttuurissa on lähellä zenbuddhalaisuutta. Moni kokoelman teksti onkin kuvaus näistä olemisen ja merkitykset tyhjäksi tekevistä sattumista.

Teoksessa on jonkin verran toistoa, eikä lukiessa voi olla ajattelematta, olisiko teksti kuitenkin jonkin verran vahvempi hiukan lyhyempänä. Pari tiiviimpää novellia tuntuvat pitkien pohdintojen lomassa välinäytösmäisiltä. Toisaalta on vaikea sanoa, mitä tarkalleen ottaen tulisi tiputtaa pois. Kustannustoimittajan osa ei ole ollut kadehdittava.

Krasznahorkain pitkät virkkeet lisäävät kokemuksen toisteisuutta. Ne kiertävät ja kieppuvat itsensä ympäri mutta eri tavoin kuin esimerkiksi Thomas Bernhardin alituisesti samoihin teemoihin musikaalisesti palaavat sanat. Krasznahorkai on höpöttäjä, alati uusien yksityiskohtien ja lisämerkitysten ynnääjä, joka ei pyri niinkään pyörryttämään kuin hautaamaan lukijansa.

Yksi mahdollisesti Bernhardia parodioiva tekstikin löytyy joukosta, ja se on kokoelman ainoa, joka käsittelee musiikkia. Lihava mies saapuu pieneen kirjastoon luennoimaan muutaman joutilaisuudesta paikalle tulleen vanhuksen joukolle. Tuttu tilanne monelle kulttuuri-ihmiselle, varmasti Krasznahorkaillekin. Barokkimusiikin täydellisyydestä kertova luento lähtee pian käsistä, kun groteskin lihava ja monotonisesti pauhaava luennoitsija sukeltaa yhä syvemmälle aiheensa saloihin avaamatta ummikkokuulijoille, mistä oikeastaan edes puhuu. Pian musiikinrakastaja alkaa sylkeä parjauksia barokkia seurannutta romantiikan aikaa kohtaan, vaikka lukija aavistaa, että takana on suurempi tyytymättömyys romantiikan kanssa vallinneeseen valistuksen aikaan, siis pohjimmiltaan kulttuurikonservatiivinen purkaus.

Novelli on samalla ivamukaelma Bernhardin lailla tunnetun ihmisvihaajan, filosofi Schopenhauerin näkemyksistä, joiden mukaan musiikki on ainoa täydellinen taidemuoto. Tällaisia humoristisempia tekstejä löytyy teoksesta muutamia, mikä on helpottavaa kaiken tuomiopäivän manaamisen vastapainoksi.

* *

Lienee lukijasta riippuvaista, että mikä kirjoituksista nousee muiden yläpuolelle vai onko niitä mielekästä edes nostaa esille. Silti on väistämätöntä, että jotkut novellit jättävät kestävämmän muistijäljen kuin toiset.

Omat suosikkini ovat selvät. Ise-pyhätön rakentamisesta kertovasta novellista olen blogannut muutama vuosi sitten, kun luin teoksen englanniksi. Muiksi suosikeiksi nousevat Buddha-patsaan entisöintiä lähes dokumentaarisen tarkasti seuraava Erään Buddhan säilyttäminen sekä Milon Venukseen ihastuneen museovahdin arkea kuvaava Minne katsot, jossa on kyse rakkaudesta taiteen ideaa kohtaan enemmän kuin teoksen olemassaolosta nykytodellisuudessa.

Kokoelman huippu on kertomus Christo morto. Siinä turisti, tarinoissa toistuva arkkityyppi, saapuu museoon, josta löytää niin voimakkaasti resonoivan kuvan Jeesuksesta, että vaikka hän poistuu lopulta tilasta, jokin osa hänestä jää ikuisesti tuohon rakennuksen nurkkaan, jossa hän kohdannut Jumalan silmästä silmään, kauhistavana, vaikuttavana, samalla kun koko muu maailma jatkaa matkaansa sokeina niin turistille kuin pyhälle.

Mikko Lamberg

Miikka Vuori on kirjoittanut Kulttuuritoimitukseen kolumnin Krasznahorkaista.

Koneen Säätiö on tukenut Mikko Lambergin kirjallisuus- ja elokuvakritiikkiä vuonna 2026.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua