Sirpa Kyyrösen viides runoteos on vahvan fyysinen lukukokemus ilmastokatastrofista, unesta ja unettomuudesta

Kuvat: Jonne Räsänen / Otava

Talviunilla elintoiminnot hidastuvat ja kevättä odotetaan lumipeitteen alla. Sirpa Kyyrösen Talviunissa (Otava, 2024) luonto on sen sijaan sekaisin ja uni ei tule – tai jos on tullakseen, se tulee univyörynä.

Palkittu runoilija on aiemmissa teoksissaan tullut tunnetuksi vahvan fyysisistä kuvista ja feminiinisyyden teemojen käsittelystä luontokuvaston kautta (säkeiden väliin upotettu ”Älä kirjoita enää/ vain naisille/ hän sanoi minulle” nostaa väistämättä esiin kysymyksen, piikitelläänkö siinä teosten vastaanottoa). Kaikki piirteet ovat yhä mukana viidennessä teoksessa, ja tällä kertaa ne kietoutuvat ilmastonmuutoksen ja unettomuuden ja unien ympärille.

Kyyrösen luonto- ja ympäristökuvaus on raadollista, ja teoksessa on vahva apokalyptinen pohjavire, joka heijastaa ilmastokriisin nykyisiä realiteetteja. Tuhonkuvat toistuvat eri tasoilla ihmisen kuivuneesta ihosta eläviltä kiehuviin simpukoihin meressä. Teos onnistuu säpsäyttämään toistuvasti ja synnyttämään melkein fyysisiä inhoreaktioita (parhaalla mahdollisella tavalla): ”Hedelmämustelma kasvattaa hometta ennen kuin omena on kypsä/ ja lopulta säärien mustelmat/ kun ihminen syö itseään sisältä”.

Voimakas fyysinen kokemus kasvaa kuvastosta, joka on jatkuvasti ruumiillisesti läsnä. Kuvissa iho ”kukkii taas/ punaista pitsiä, röyhelö-/ ja rupijäkälää, valkosoluhyöky vetistää/ kun mätäkuu kasvaa”, ja lapsen pyöräilemisen opettelu rinnastuu kivetykselle hajonneeseen vesimeloniin, ”ei kenenkään kalloon”.

Samalla teos onnistuu luomaan kontrastisuutta sieltä täältä esille pamahtavilla havainnoilla, jotka ovat osuvuudessaan ironisen hauskoja. Kun Helsinkiin sataa päättymätön lumisade, ”joku hiihtää Bulevardilla hiihtämisestä voi saada sakot/ Sankarihiihtäjää haastatellaan iltalähetyksessä”.

* *

Sirpa Kyyrösen kieli kaukana minimalismista, ja teos on täynnä sanottavaa ja moniin suuntiin aukeavia merkityksiä. Jatkuvasti kasvava semanttinen verkosto on nautinnollista seurattavaa ja pitää lukijan varpaillaan. Seuraavia askelia ei voi ennustaa, ja parhaimmillaan runot tarjoilevat todella nokkelia ketjutuksia: valkoinen metsäjänis nähdään ”vihreällä niityllä mustassa metsässä punaisella sohvalla”.

Runsaus ei koskaan hairahda liiallisuuden puolelle, vaan se on rytmillisesti hallittua. Rytmin muutokset myös vetävät lukijan mukaan. Kuvasto yltää välillä hurjiksi vyöryiksi: ”Olen väsynyt avainnippuihin, kivilautasiin, pistaasipähkinäkulhoihin,/ olen väsynyt haarukoihin/ Minä muutin metsään että lakkaisin reagoimasta,/ muutin ylimpään kerrokseen, muutin linnunpesään, kuvittelin minä osaan/ naamajumppaa ryppyjumppaa bruksismijumppaa sateessa/ kouristeleva yllätysitku, vaahtokarkkitesti, vaahtoaminen” – ja niin edelleen loisteliaasti.

Talviunia on raaka herätys unettomaan ja kuumuudesta kiehuvaan todellisuuteen, mutta se tekee tämän niin varmaotteisesti, että siltä ei halua sulkea silmiään.

Anna Hollingsworth

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua