Sanna Karlström käsittelee kuolemaa oivaltavan tarkasti – arviossa Maanpäällinen osa

Kuvat: Arto Wiikari / Otava

Kaipuu ja kuolema ovat runouden kestoaiheita. Maanpäällisessä osassa (Otava, 2025) Sanna Karlström käsittelee niitä tarkkuudella, joka tekee runoista sekä herkkiä että tuoreita.

Kuolema oli esillä myös Karlströmin edellisessä teoksessa Pehmeät kudokset (Otava, 2022), tuolloin äidin menettämisen kautta. Nyt viitataan sisareen, jonka ruumis ”työnnettiin kylmiöön kuin dosettiin”, mutta kuolleen henkilöllisyydellä ei niinkään ole väliä, sillä teos luo universaalimpaa katsantoa rajankäyntiin elämän ja surun jatkumisen ja päättymisen välillä.

Teos on jaettu kahteen osaan, Maanpäälliseen osaan ja Puutarhaan. Ensimmäisessä suru ja kaipuu ovat vielä tuoreita ja raakoja. Esillä on ennen kaikkea pysähtyneisyys, jossa puhuja makaa ”patjalla kuin kellukkeella,/ horisontissa ei vielä tapahdu mitään”.

Puutarha sen sijaan rinnastuu toisenlaiseen todellisuuteen, ”paratiiseihin maailmankaltaisiin”, joka asettuu kontrastiksi paikallaan ololle. Puutarhassa tuntuu liike, mutta ei yksinkertaistettuna selviytymisenä vaan jatkuvana keskusteluna kuoleman ja elämän jatkumisen välillä: ”yhdellä lapioniskulla väri virtaa mullan kalpeaan puutarhaan/ ja toisella juurakot rasahtaen katkeavat”.

Kuvasto muistuttaa Anja Erämajan viime vuonna ilmestyneestä teoksesta, Joku menee aina ensin (WSOY; lue arvio täältä), jossa puutarhatyöt toimivat niin ikään elämän päättymisen käsittelyn keinona ja jossa elämä ja kuolema lomittuivat.

Toisin kuin Erämajan ilottelevat ja ryöpsähtelevätkin runot Maanpäällinen osa on jo esineenä ohut ja kevyt pitää kädessä, ja samoin sen kieli soi kuulaana, tarkkana ja tiiviinä. Tyhjä tila pysäyttää kuuntelemaan ja tekee tilaa laajalle kuvastolle. Mittakaavat vaihtelevat konkreettisesta kosmiseen:

”Kun sammutan valot,/ jätän sormet hetkeksi katkaisimelle/ jos tulee tarve tarkistaa pysyykö huone.// Eilen se luhistui kuin tähti, seinät olivat ohuemmat kuin omenan kuoret.”Näin teos puhuu suurista asioista, mutta onnistuu palauttamaan ne joksikin hyvin konkreettiseksi oivaltavilla yhteyksillä: ”Aamuin illoin nielen valtavan kuolemanpelon/ veden kanssa ja hämärän”.

Konkreettisuus toimii myös hyvin kehollisella tasolla, joka korostuu erityisesti ensimmäisessä osassa. Luu on ”haudattuna pehmeisiin lihaksiin”, nahka kuin ”astronautin puku”, ja puhuja kuuntelee, miten ”veri kiertää suljetussa putkistossa”.

Yhdessä teoksen voimakkaimmista kuvista ”kun iho siirretään syrjään operoitavan kohdan edestä/ nähdään suonet, matojen harsivan/ nousevan pintaan ja katoavan”. Yksityiskohtainen kieli ja tarkennukset kehon toimintoihin esittävät elämä hyvin hauraana, särkyvänä kokonaisuutena – niin kuin se onkin – ja tuovat esille samalla menetyksen muuttamaa tietoisuutta tästä.

Karlström osoittaa, että kuolemankin voi taivuttaa uusiin muotoihin.

Anna Hollingsworth

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua