Miesselittämisestä puhuttaessa miehen kokemus saattaa unohtua

Kuva: Rawpixel

Mies haluaisi nyt selittää tunteita herättävästä aiheesta. Pitkästi, mutta rakkaudella.

Osallistun keskusteluun, jota käytiin erityisesti 2010-luvulla, mutta joka jatkuu vieläkin. Kyse on uudissanasta: miesselittämisestä (mansplaining).

Miesselittäminen alkoi levitä käsitteenä laajemmalle kirjailija Rebecca Solnitin esseestä Miehet selittävät minulle asioita (2008/2014, suom. 2019).

Jos olen oikein ymmärtänyt, käsite tarkoittaa siitä Suomessa kirjoittaneen tutkija Saara Särmän mukaan tilannetta, jossa miespuolinen henkilö selittää asiantuntijan roolissa olevalle naiselle asiaa, josta tietää merkittävästi vähemmän kuin selityksen kohteeksi joutuva nainen. Tämä tulkitaan usein naisen osaamisen vähättelyksi, ja heijastukseksi rakenteellisesta ja sukupuolittuneesta vallasta.

Rebecca Solnit joutui tällaiseen tilanteeseen eräissä juhlissa 2000-luvun alussa, joissa juhlien isäntä, varakas mies, päätyi vuolaasti selittämään Solnitille ja hänen ystävälleen tietystä kirjasta. Mies oli lukenut kirjasta vain arvostelun. Eikä hänen luennointinsa lakannut silloinkaan, kun Solnitin ystävä kertoi tälle kolmeen tai neljään kertaan, että kirja olikin Solnitin kirjoittama.

Käsite alkoi levitä naisten ja feministien keskuudessa, ja näin Rebecca Solnit sai laajempaa arvostusta.

Tai näin tämä tarina saatetaan kertoa. Jokseenkin tähän tapaan Särmä on sen kertonut Ylen kolumneissaan (2019 ja 2023).

Itse kuitenkin käännyn nyt myös ensisijaisen lähteen puoleen, eli siihen kirjaan, jossa Solnitin essee ilmestyi.

* *

Ainakin omien googlauksieni mukaan siitä illasta Aspenissa, Yhdysvaltojen Coloradossa, joka synnytti Rebecca Solnitin kuuluisan esseen, ovat tähän asti kertoneet omia tulkintojaan pääasiassa naiset. Ja tietenkin Solnit itse.

Eräässä kirjansa esseessä (Hämähäkki-isoäiti) Solnit kirjoittaa naisten kokemuksen pois pyyhkimisestä historiasta. Se on vakava asia, jota tapahtuu maapallon tietyissä kolkissa (usein miesten toimesta) jossain määrin nykyäänkin.

Solnitin voidaan kuitenkin tulkita harjoittaneen miesselitysesseessään rikkaan miehen kokemuksen pois pyyhkimistä. Saamme vain hyvin vähän selville siitä, mitä rikas mies sanoi Solnitille ja ystävälleen, ja Solnit kuittaa sen lopulta jaaritteluna.

Rikkaita miehiä tekee harvoin mieli millään lailla puolustaa, mutta tällä kertaa teen poikkeuksen. Olisi mielenkiintoista lukea hänenkin versionsa tapahtuneesta.

Hän mokasi sosiaalisesti, mutta ei kuitenkaan sen takia ansaitse muuttua mielissämme anonyymiksi, etäiseksi karikatyyriksi. Jos miehen puheessa olisi sittenkin saattanut olla jotain itua, käyttökelpoisen ajatuksen häntää.

Kuten suomalainen esseisti Silvia Hosseini on Tie, totuus ja kuolema -kirjassaan kirjoittanut: feminismi (jota Rebecca Solnit kirjoituksissaan usein edustaa) on myös valtaa. Ja tässä lisää Hosseinia: ”Usein miehen kokemus kuitenkin unohtuu feministisestä keskustelusta”.

En usko, että Solnit pyyhki miehen pois tahallaan. Ihmiset muistavat vajaasti ja kovin epätäydellisesti sen, mitä toisillemme sanomme. Mutta kyseessä on silti poispyyhkiminen.

On totta, että rikas mies oli lukenut pelkästään arvostelun Solnitin aiemmasta kirjasta.

Solnit on epäilemättä asiantuntija kirjansa aihepiirin suhteen, mutta asiantuntijakaan ei tässä tapauksessa ole kritiikin ja mielipiteiden ulottumattomissa, koska kyseessä on hänen itsensä julkisen arvostelun piiriin saattamansa kirja.

Sellaista kirjaa on itse kullakin oikeus kritisoida, ja siitä etäisenkin mielikuvan kautta puhua. Myös rikkaalla miehellä tukeutua jonkun toisen esittämään kritiikkiin, vaikka hän olikin laiska, eikä ollut vaivautunut lukemaan kirjaa. Oletan tässä, että kyseinen kritiikki oli sekin asiantuntijan kirjoittama.

* *

Kaiken mahdollisen ihmiskommunikaation ei tarvitse täyttää omaperäisen ja uuden ajattelun tai läpikotaisen asiantuntijuuden kriteereitä. Saamme toisiltamme tiedostamattomiakin vaikutteita ja itse kukin toistamme toisiltamme oppimiamme ideoita päivittäin.

Sekin on lisättävä, että kirjailijalle hänen saamansa kritiikin ääneen lukeminen voi olla jännitteitä herättävä tapahtuma. Tähän voisi lisätä ne päivittäiset jännitteet, joita sukupuolien välillä saattaa sosiaalisissa tilanteissa vallita. Kyseessä olivat myös toisilleen vieraat ihmiset. Jännitteet kasvavat, niin myös epäonnistuneen kohtaamisen riski. Siihen päälle vielä juhlan kaltainen sosiaalisiin kulisseihin ja näyttäytymiseen perustuva tapahtuma, mikä voi luoda osanottajille lisäpainetta.

Jos jotain olisi rikkaalta mieheltä voinut toivoa paremmaksi, niin nimenomaan hänen äänensävyään, asennettaan, ja sitä että malttaisi hengittää ja keskustella. Esittää asiansa maltillisemmin ja kuunnella muita huoneessa olevia osapuolia. Sitä, että olisi aloittanut keskustelun ystävällisemmällä hengellä.

On olennaista huomata, että tilanne, josta miesselittämisen käsite lähti leviämään laajemmalle, ei ollut aivan sitäkään, miten Saara Särmä on Suomessa käsitettä tulkinnut. Kyllä, mies selitti asiantuntijanaiselle asiaa, josta hän itse taisi tietää huomattavasti vähemmän kuin selityksen kohteeksi joutunut nainen.

Mutta tilanteessa olivat vastakkain myös kokenut kirjailija ja rikkaan miehen edustama maallikkokriitikko. Se muuttaa asetelmia.

* *

Vallankäytöstähän tässä oli kyse? Rikkaasta miehestä, joka etuoikeuksineen jyrää kahden naisen yli sanan voimalla?

Kuten Solnit kirjoittaa, oli mies hänen kanssaan keskustellessaan myös tilanteesta pihalla: hänelle kerrotaan useasti, että hän puhuu nyt Solnitille, vuolaan selityksen laukaisseen kirjan kirjoittajalle. Eikä tämä mene heti perille.

On huomattava, ettei mies yksinomaan vähätellyt Solnitia, vaikka ylimielinen sävy ja luennoiva jyrääminen taisivatkin olla vähättelyä. Hän nimittäin kutsui Solnitin kirjaa ”erittäin tärkeäksi”. Vaikkakaan ei heti tunnistanut sen kirjoittajaa.

Tilanne loppui siihen, kun Solnit käveli ystävänsä kanssa sivummalle. Antaa Solnitin itse kertoa se, mitä seuraavaksi tapahtui:

”Naisia kun olimme, aloimme nauraa vasta kuuloetäisyydeltä päästyämme, eikä koko juttu ole lakannut huvittamasta meitä vieläkään.”

Solnit ja hänen ystävänsä eivät tuntuisikaan nauramisellaan antavan miehen pätemisyritykselle ja selitykselle mitään arvoa. Mies ei vaikuta heistä kovin uskottavalta. Eikä miehellä taida olla Solnitin suhteen sen kummoisempaa valtaakaan. Solnit ystävineen on vapaa poistumaan hänen talostaan milloin tahansa, ja sen he tekevätkin.

Ihmisen pelleksi tekeminen nauramisen kautta voi sekin olla vallankäyttöä.

Rikas mies osallistuu ylimielisyydellään myös itse itsensä pelleksi tekemiseen. Mutta Solnitin ja hänen ystävänsä harjoittama miehelle naureskelu voidaan sekin tulkita ylimielisyydeksi.

Se on tavallaan ymmärrettävä vastareaktio töykeälle käytökselle, laukaiseehan se myös tilanteeseen liittyneet jännitteet. Mutta ylimielisyys on silti sitä itseään. Onko ikuinen rikkaalle miehelle naureskelu tai ylipäätään miehiin suunnattu jatkuva naureskelu lopulta kovin sovittelevan henkistä?

Jos Solnitin ja rikkaan miehen kohtaamista tarkasteltaisiin Saara Särmän 2010-luvulla suomalaiseen keskusteluun tuomien herruustekniikoiden vinkkelin kautta, niin rikas mies syyllistyy niistä Solnitin ja hänen ystävänsä näkymättömäksi tekemiseen. Mutta Solnit itse saattaa hyvinkin syyllistyä esseessään miehen kokemuksen näkymättömäksi tekemiseen, sekä naurettavaksi tekemiseen. Ei, hän ei nauranut tälle kasvotusten, mutta etäältä ja esseensä sivuilla kylläkin.

Ja voiko nainenkaan aina olla ihan satavarma siitä, että hän nauraa vasta kuuloetäisyyden ulkopuolella?

Minäkin haluan, että itseriittoisille tyypeille voidaan jatkossa edes vähän naureskella. Ja taide sekä satiiri ovat edelleen oivallisia paikkoja siihen.

Tämän rikkaan miehen kohdalla on kuitenkin kyse oikeasta ihmisestä, ei kaunokirjallisesta hahmosta. Ja Solnitin esseen sävy on suurimmaksi osaksi vakava, ei satiirinen.

Solnitin tarinaa lukiessa saattaa unohtua myös seuraava asia: sosiaalista valtaa on tarjolla sille, joka tuntee tilanteen kontekstin toista paremmin. Solnitilla oli tieto omasta asiantuntijuudestaan. Rikas mies ei tätä tiennyt, hän oli pihalla. Jos tilanne olisi mennyt toisella tavalla ja rikkaan miehen paikalla olisi seissyt epävarmempi mies, niin naiselle olisi avautunut mahdollisuus miehen nolaamiseen paikan päällä.

Jotkut käyttävät tämän tilaisuuden, jotkut hienotunteisuudessaan jättävät sen käyttämättä.

* *

Ymmärrän myös hauraampien nuorten naisten ja muunsukupuolisten näkökulmaa. Miesselittämisestä puhuttaessa on mieleen joskus noussut näytös, jossa keski-ikäinen mies paasaa omahyväisesti kaupunkiin vasta tulleelle teinitytölle. Se ei ole millään lailla miellyttävä mielikuva.

Hauraan 14-vuotiaan näkökulma ei kuitenkaan toteudu Solnitin, 2000-luvun alussa jo keski-ikäisen, kuusi tai seitsemän kirjaa julkaisseen naisen kohdalla.

Väkisin selitetyksi tuleminen olisi Saara Särmän vuoden 2023 kolumnin mukaan ”yksiselitteisesti ahdistavaa”. Ymmärrän tämän niin, että runsas selitys saattaa esimerkiksi hämmentää sanoman vastaanottajan mieltä. Silloin ahdistus voi herätä.

Solnit ei tosin puhu esseessään tästäkään. ”Herra Hyvin Tärkeä” korkeintaan horjuttaa hetken ajan ”suhteettomalla itseluottamuksella [Solnitin] hauraammalle perustalle rakentuvaa itsevarmuutta”. Mutta onko mieskään niin järkähtämättömän itsevarma? Horjahtaahan hänkin: hän valahtaa hetken ajaksi kalpeaksi tajuttuaan, että puhuukin Solnitin kanssa. Tästä huolimatta luennointi jatkuu.

Ja heti tilanteen jälkeen Solnit ja hänen ystävänsä jo nauravat. Kaikki naiset eivät siis koe miesselittämistä yksiselitteisen ahdistavana.

Solnitin tilanne saattoi olla sellainen, jossa sosiaaliset puntit olivat kahden vanhan valtasukupuolen välillä tasan. Solnitilla on vielä ystävänsä tuki tilanteessa mukanaan.

Vaikutusvaltakin jää mieheltä uupumaan. Solnit ei muista hänen puheestaan jälkikäteen juuri mitään.

Tarinankertojan valtaa tilanteen suhteen on jälkikäteen käyttänyt näkyvällä tavalla ainoastaan Solnit. Lähinnä omasta näkökulmastaan, ja menestyneessä teoksessa.

Vuosien 2008 (jolloin Solnitin kuuluisa essee ilmestyi) ja 2026 välillä on internetissä näkynyt miesselittämiseen liittyviä meemejä ja videoita, joissa naiset pyörittelevät silmiään miehille. Silmiään selittäjille kertoo pyörittelevänsä myös Kelly Reeves Linkedinissä.

Tavallaan ymmärrän naisten tarvetta tähän. Osa miehistä osaa edelleen olla ajattelemattomia ja hankalia. Mutta jos hienotunteiseen käytössääntöpeliin lähdetään – tekihän niin Rebecca Solnitkin – niin silmien pyörittely on kuitenkin eräs passiivisaggressiivisuuden muoto. Pyörittelijäkin voi vaikuttaa omalta osaltaan sukupuolten ja yksilöiden välien kiristymiseen.

Olennaista selitystilanteissa on myös se, miten selitys vastaanotetaan ja tulkitaan, ja antaako kuulija selitykselle mielessään mitään arvoa.

Solnit ei rikkaan miehen puheille sitä antanut. Solnit nauroi. Silmien pyörittely on myös eräs tapa ilmaista, että selitys taitaa olla kuulijan mielestä arvoton.

Arvottaminen on aktiivista toimintaa. Se on myös vallankäyttöä. Solnit ei tilanteessaan alistunut tai maagisesti menettänyt omaa toimijuuttaan.

Puhe miesselittämisestä jatkui Suomessa vuoden 2025 keväällä nettikeskustelun eräässä kurittomassa tyyssijassa, eli Vauva.fi:ssä. Siellä avattiin ketju, johon pyydettiin ihmisiä kertomaan ”naurettavimpia mansplaining-kokemuksia”, kuten esimerkiksi tarpeettomia ja turhan tuntuisia neuvomistilanteita.

Kuvakaappaus vauva.fi-sivustolta.

En puutu tähän sen enempää. Totean vain, että miesten sosiaalisten kömpelyyksien listaamisen ja niille naureskelemisen voi tulkita myös niin, että naiset jatkavat silloin omalta osaltaan sukupuolten välisiä vastakkainasetteluja ja vuosisatojen mittaisia peilattuja ylimielisyyksiä. Ja miehet osaavat kyllä vastata tähän taas omalla ylenkatseellaan. ”Jätkät aloitti” ei riitä perusteluksi, jos jatkaa kiistoja myös itse.

Mikä vaikeus on sanoa miehelle suoraan sitä, ettei tarvitse tämän neuvoja? Vaikka useaan kertaan, jos ihminen ei heti asiaa sisäistä?

* *

Minäkin yritän tarkastella tasa-arvokysymyksiä ja maailmaa myös niiltä osa-alueilta, joissa naisten ja muunsukupuolisten altavastaajan rooli todellakin toteutuu.

Olen elämässäni myös selittänyt ja mokaillut. Mutta esimerkiksi opiskeluaikoina, naisvaltaisella alalla, oma liiallisen itsevarma selittämiseni ja pätemiseni kostautui joskus oppitunneilla saman tien. Varman tuntuinen lause saattoi sortua heti alta ja puheeni muuttua oudoksi horinaksi. Silloin minulle joskus naurettiin.

Varmasti ansaitsinkin tulla palautetuksi maan pinnalle. Mutta yksilö voi myös kärsiä selittämisen tarpeestaan. Hänen sosiaalinen statuksensa saattaa saman tien laskea joidenkin ihmisten silmissä, niin kuin uskon itselleni tuolloin käyneen, ja tämä riippuu siitä, miten toiset hänen mokaansa suhtautuvat.

Oletteko koskaan tahattomasti saattaneet itsenne naurunalaiseksi, pellen asemaan? Se voi olla nolo hetki. Se ei ole välttämättä mikään hyvä tunne. Uskottavuuden menetys toisten silmissä harvemmin sitä on. Luulisi etenkin naisten tätä tunnetta ymmärtävän.

Solnitin esseen eräs ydinpointti kuuluu näin:

“Yllätyin itsekin kirjoittaessani esseetä, joka alkoi huvittavasta tapauksesta ja päättyi raiskaukseen ja murhaan. Minulle kirkastui, että on olemassa jatkumo lievästä sosiaalisesta epämukavuudesta väkivaltaiseen hiljentämiseen ja kuolemaan.”

Minä en kuitenkaan usko siihen, että ajoittainen sosiaalinen kömpelyyteni (joka on kyllä aika hyvin hallinnassa, kiitos vaan), tai jonkun toisen miehen sosiaalinen taitamattomuus kytkeytyy vuosituhansien taakse ulottuvaan naisten sortamisen ja vaientamisen raskaaseen historiaan. Ne eivät ehkä kuitenkaan ole osa yhtä ja samaa hiljentämisen kaltevaa pintaa, vaikka Solnit niin väittäisikin.

Selittäminen voi joissain tapauksissa heijastaa yhteiskunnallisten valta-asemien epätasapainoa. Mutta heijastaako se sitä silloin, jos selittäminen sujahtaakin sosiaalisen kömpelyyden kategoriaan? Onko mokaileva ihminen tilanteessa välttämättä missään valta-asemassa?

Kolumnisti Arwa Mahdawi kirjoitti vuonna 2015 eräästä vanhasta keskustelunaiheesta: ihmisiä vilisevissä ja aisteja kuormittavissa kaupunkiympäristöissä miehet törmäilevät välillä naisiin.

Mahdawi ymmärtää feminististä näkemystä, jossa miehen etulyöntiasema tässä yhteiskunnassa saattaa joskus näkyä arjen pienissäkin asioissa. Mutta hänkään ei usko, että kaupunkielämän kaikki mikroaggressiot johtuisivat juuri tästä.

Samaa logiikkaa voi halutessaan soveltaa myös selitystilanteisiin.

* *

Mahdawin edustamassa brittiläisessä The Guardian -mediassa – kuten muuallakin angloamerikkalaisessa maailmassa – keskustelu miesselittämisestä on ollut moniäänistä ja ristiriitaista. Myös naisten keskuudessa.

Termiä on pidetty kaksoisstandardina, englanninkielisen Wikipedian mukaan. Myös Rebecca Solnit itse vaikutti vuonna 2014 epäilevältä termin lisääntyneen ja yleistävän käytön suhteen.  Sellainen tuntuisi olettavan, että kaikki miehet ovat tällä tavalla luontaisesti viallisia, vaikka kysymys on Solnitin mukaan siitä, että vain ”osa miehistä selittää asioita joita heidän ei tulisi selittää, ja jättää kuuntelematta silloin kun heidän pitäisi kuunnella”.

Pelien parissa työskentelevä journalisti Stephanie Smith ilmaisi omassa blogissaan huolensa siitä, että ihmiset käyttävät termiä epätarkasti ja myös tilanteissa, joissa sitä ei pitäisi käyttää. Muun muassa silloin, kun mies selittää aivan mitä tahansa. Smithin mukaan asian ytimessä on alentuvaan sävyyn selittäminen, ei selittäminen sinänsä. Smith katsoi, että termin taidoton käyttö saattaa tehdä vahinkoa feministiselle liikkeelle.

Kolumnisti Zoe Williams kirjoitti, että Iso-Britannian valtiovarainministeri Rachel Reeves on käyttänyt termiä eri tavalla kuin mihin se alun perin tarkoitettiin: ”Jotkut ihmiset kritisoivat minua, ja minä olen nainen”. Eli hengessä, jossa sukupuoli asettaisi Reevesin kritiikin ulkopuolelle myös hänen politiikkansa suhteen.

Liz Cookman puolestaan muistuttaa siitä, että termin käyttö sivuuttaa pitkälti muut sosioekonomiset tekijät, jotka tekevät ihmisistä etuoikeutettuja. Se sivuuttaa muun muassa eri etnisyyksien ja yhteiskuntaluokkien vaikutuksen. Nämäkään eivät jakaudu sukupuolten kesken niin, että (selittävät) miehet olisivat aivan jatkuvasti naisiin nähden etuoikeutetussa asemassa.

Miesselittämisestä puhuminen voi tuottaa miehille ylimääräisiä sosiaalisia paineita ja neuroottisuutta.

Äärimmäinen esimerkki siitä tunnetaakasta, jota miehille voi termin käytön myötä syntyä, löytyy Victoria Coren Mitchellin vuoden 2016 kolumnista. Ruotsin suurin ammattiliitto Unionen oli tuolloin avannut tukipuhelimen, johon miesselittämisen kohteeksi joutuneet ihmiset saattoivat soittaa.

Suurin osa tähän kuumaan linjaan soittaneista oli kuitenkin ollut miehiä. Ahdistuneita ja itseään epäileviä miehiä, jotka halusivat termille täsmennystä ja kysyivät neuvoja sen suhteen, miten voisi välttyä selittäjäksi päätymiseltä.

Ja kuten Coren Mitchell vihjaa, voi itsensä epäileminen sosiaalisissa tilanteissa pahimmillaan johtaa siihen, että ihminen vaikenee kokonaan.

* *

Sosiologi Tiina Helin on todennut: ”Elämme todella yksilökeskeistä aikaa, missä pyritään koko ajan täydellisiin suorituksiin. Meillä on valtava sosiaalisen perfektionismin paine. Ympäristömme asettaa meille todella korkeita standardeja, joihin meidän pitäisi jatkuvasti yltää.”

Tämä tuntuisi todelta myös miehistä puhuttaessa, myös niiden sosiaalisten kriteereiden kohdalla, joita yhteiskunta ja naiset heille asettavat.

”Mansplaining” ei tuntuisi terminä niin ahtaan kireältä, jos siitä ei heräisi myös mielleyhtymää, että kyseessä on itseilmaisuun – itse kunkin kohdalla syvästi henkilökohtaiseen asiaan – kohdistuva kontrolli. Senkin suhteen voisi sallia edes joskus joitain virheitä. Itse kussakin on olemassa hieman holtitonta, kehollista eläintä, mikä voi vahingossa purkautua ryöppyävänä puheena.

Kokonaan oma kysymyksensä on se, onko lisääntyneen neurokirjotietoisuudenkaan maailmassa termin käyttö enää niin mieluisaa. Neurokirjolla olevalla ja paljon selittävällä voi muutenkin olla vaikeuksia saada luontevaa keskusteluyhteyttä toiseen ihmiseen. Neurokirjoinen ihminen ei välttämättä ole selittäessään missään valta-asemassa, ja toisen vaivaantunut olo saattaa jäädä häneltä kokonaan tunnistamatta.

* *

Solnitin esseen takana häilyy myös vanha tuttu tarina miehen itsekeskeisyydestä ja ylimielisyydestä, joka silloin tällöin toistuu feministisessä puheessa. Mutta onko miehelle tästä kyvyttömyydestään huomioida toisia ollut aina hyötyä?

Yhteiskunnan virallinen puoli ja moderni työelämä ovat jo pitkään vaatineet ihmisiltä jatkuvaa yhteistyökykyä, hyvää käytöstä ja työtoverillista asennetta. Miesnarsistisilla piirteillä (jos tällaista on edes mielekästä sukupuolittaa) ei näissä yhteisöissä yleensä pärjää.

Ylimielisyys ja etuoikeutettu asema eivät aina kulje käsi kädessä. Ja pellen rooliin joutumisen uhka seuraa ylimielisen kintereillä.

Ylimielisyys ja itseriittoisuus saattavat kostautua ja estää työelämässä elintärkeän verkostoitumisen, tai ihan vain ihmissuhteiden muodostamisen.

Tiiviisti ja ytimekkäästi itseään ilmaisevalla voi esihenkilön mielessä olla etulyöntiasema runsaasti selittävään ja puheessaan rönsyilevään ihmiseen nähden: hänen sanomallaan voi olla suurempi todennäköisyys tulla muistetuksi. Selityksen määrä ei tässäkään korvaa sen laatua.

Ja todelta tuntuisi myös se, että ajoittainen ylimielisyys, ”minä kyllä tiedän” -asenne ja myös minuuden hauraammat puolet saattavat aivan hyvin asua samassa ihmisessä. Kaikki nämä eivät tule yhdessä vuorovaikutustilanteessa välttämättä esille.

Ehkä osuvampi näkökulma aiheeseen olisi se, että monella meistä saattaa olla sukupuoleen katsomatta ylimielisiä hetkiä. Kyseessä ei välttämättä ole mikään pysyvä olotila, vaan sellainen, jossa olemme hetken yllättäessä itse sokeita itsellemme ja sille miten muut meitä katsovat.

Itsekeskeisyyteen ja omiin ajatuksiinsa käpertymiseen, muihin kuuntelematta ja huomioimatta jättämiseen sekä selittämisen yksipuolisuuteen voi liittyä myös sosiaalista kömpelyyttä.

On myös mahdollista käyttäytyä hetken aikaa ylimielisesti, vaikkei sitä ja sen toisille aiheuttamaa epämukavuutta kenellekään tarkoittaisi. Tahattomuus voi päteä tässäkin. Sosiaaliset tilanteet ovat joskus jännitteisiä. Defenssit saattavat aktivoitua ja hienotunteisuus voi silloin olla hetkellisesti kiven takana.

Terveen ja liiallisen itsevarmuuden tai ylimielisyyden välillä heiluminen sekä kykenemättömyys itsehillintään voivat olla miehelle elämässään varsinainen Akilleen kantapää. Kaikki ylimielisyyteen taipuvaiset miehet eivät päädy liike-elämän korkeille paikoille tai Yhdysvaltojen johtoon sekoilemaan.

Nämä ovat myös rivikansalaisten säännöistä osittain eristäytyneitä maailmoja.

* *

Yllä siteerattujen The Guardianin kolumnien mukaan miesselittämistä tulkittiin etenkin 2010-luvulla monelta kantilta. Jos kuitenkin palaisimme takaisin Saara Särmän määritelmään termistä, eli asiaa vähemmän tuntevan asiantuntijalle selittämiseen.

Vuoden 2019 Ylen kolumnissaan Särmä kertoi miesselitykseksi tulkitusta ja näkyvyyttä saaneesta tapauksesta. New Yorkissa kosmologiaa käsitelleessä paneelikeskustelussa huippufyysikko Veronika Hubeny istui ainoana asiantuntijanaisena miesten joukossa. Särmän mukaan Hubeny sai ensimmäisen puheenvuoronsa vasta vajaan tunnin jälkeen, eikä tällöinkään saanut kertoa omia teorioitaan ääneen.

Sen sijaan Hubenyn teorioita kuvaili miesmoderaattori, joka Hubenylta kysymyksen kysyttyään päätyi puhumaan tämän päälle muutamankin kerran.

Yleisössä ollut näyttelijä Marilee Talkington huusi kuitenkin paljon vastakaikua saaneen ”Let her speak” -fraasin, jonka jälkeen Hubeny sai puherauhan.

Kyllä, asiantuntijanaista kuultiin tämän paneelin ensimmäisellä tunnilla selvästi vähemmän kuin asiantuntijamiehiä. Se ei näytä hyvältä.

Särmältä jäi kolumnissaan kuitenkin suomalaiselle lukijalle referoimatta se, että Talkingtonin mukaan tilaisuuden yleisössä olleet miehet vaikuttivat naisten ohella yhtä lailla kiihtyneiltä Hubenyn marginaaliseksi jäämisestä.

Sitä Särmä ei myöskään huomioinut, että paneelin tallenteessa Veronika Hubenylla on 27 minuutin kohdalla puolentoista minuutin mittainen puheenvuoro.

Olennaista luulisi olevan myös se, miten moderaattori Jim Holt rakensi keskustelun. Hubenyn erikoisosaamisen alueelle päästään vasta viimeisen puolituntisen alkaessa. Holt sanoo videolla itsekin: “Haluaisin niin kutkuttavasti tuoda Veronikan tähän keskusteluun mukaan, mutta en halua tehdä sitä ennenaikaisesti. […] Me haluamme piakkoin päästä Veronikan revisionistiseen näkemykseen todellisuudesta.”

Holt huomioi siis Hubenyn myös hänen pitkän hiljaisuutensa aikana.

On totta, että Holt keskeyttää Hubenya liikaa ja kuvailee tämän teorioita yleisölle siinä missä Hubenyn pitäisi saada tehdä tämä itse. Suuri osa heidän keskustelustaan on kuitenkin dialogista. Ihmisten välinen vuoropuhelu saattaa joskus lipsua päällekkäin puhumiseksi, tai toisen pidemmäksi selittämiseksi. Etenkin silloin kun säieteorian tapaiset monimutkaiset asiat ovat kyseessä.

Moderaattorin roolin mukaisesti Holt alustaa yleisölle myös paneelissa istuvien tiedemiesten teorioita. Ja hän keskeyttää hieman myös miesten puheenvuoroja. Totta on sekin, että Hubenyn kohdalla häneltä lähtee mopo selvästi käsistä.

Holt ei kuitenkaan sovi siihen selittävän miehen itsekeskeiseen kuvaan, jollainen Solnitin “Herra Hyvin Tärkeästä” muodostuu.

Puhtaan itsekästä pätemistä ei häneltä nähdä. Moderaattorin tehtäviin kuuluu monimutkaisten asioiden selventäminen yleisölle, joka ei koostu pelkästään asiantuntijoista. Holtin motiiveihin kuuluvat siis asioiden jakaminen ja yhteisöllisyys.

Rikas mies oli jättänyt Solnitin kirjan lukematta, eikä halunnut häntä kuunnella. Holt on puolestaan selvästi perehtynyt Hubenyn teorioihin. Hän siis lukee, kuuntelee ja ottaa asiantuntijanaisen näkemykset vakavasti. Ei hänellä muuten olisi niistä niin paljon sanottavaa.

Hubenysta syntyy vaikutelma kohteliaasta ja hieman arastelevastakin, kärsivällisesti omaa hetkeään odottavasta luonteesta, joka välttelee muiden puheenvuorojen keskeyttämistä. Temperamenttien ero Hubenyn ja Holtin välillä voi selittää sitä, miksi Holt päätyi huomaamattaan jyräämään häntä.

Kannattaa lisäksi kiinnittää huomiota myös niihin sanoihin, joilla Holt puhui paneelin aikana Hubenylle:

”Me emme ole kuulleet sinua tarpeeksi. Nämä miehet ovat jupisseet jo ikuisesti.” […] ”Minä kuvailen teoriaasi nyt sekavan karikatyyrimaisesti. Kerro sinä meille, sinä olet kuitenkin asiantuntija.”

Holt pyysi myös anteeksi keskeyttämisiään kaksi kertaa: lyhyesti itse tilaisuudessa (”Olen pahoillani. […] Näin minulle aina käy, puhunko liikaa? Ok, olen nyt hiljaa.”), että jälkikäteen haastattelussa: ”Yleisöstä minulle suunnattu moite oli hyvin perusteltu. Pyydän anteeksi tohtori Hubenylta, ja kunnioitan hänen loistavaa antiaan keskustelulle.”

Särmä on liittänyt tämän episodin kolumnissaan arkipäivän seksismin kontekstiin.

Mutta eikö yllä oleva jarruttaisi tätä tulkintaa edes jotenkin? Kysymys on naisen uskottavuudesta, ja käyttämiensä sanojen perusteella arvostus Veronika Hubenyn asiantuntijuuden suhteen näyttää Jim Holtillta säilyneen. Samoin ymmärrys asiantuntijan ja moderaattorin välisestä hierarkiasta. Vaikka naisen päälle liikaa puhuikin.

* *

Saara Särmän kolumnit ovat hyvää tarkoittavia, mutta niiden lähtökohta on mielestäni epätarkka. Sillä Holtin Hubenya kohtaan säilyttämä kunnioitus antaisi perusteita olettaa, ettei asiaa vähemmän tuntevankaan selittäminen ole aina automaattisesti asiantuntijan vähättelyksi tulkittavissa.

Kaikki selittämistilanteet eivät venähdä niin äärimmäisiksi kuin Solnitin ja rikkaan miehen kohtaamisessa. Niistäkin on olemassa dialogisempia ja keskustelevampia versioita.

Ylimielisyys, tilanteen dominointi ja toisen ihmisen tahallinen jyrääminen ovat lopulta ne, joista meidän pitäisi olla huolissaan. Niistä voi varmasti tunnistaa sen, jos on joutunut selittävän ihmisen vähättelyn kohteeksi.

Huoli ei myöskään kohdistuisi selittämiseen sinänsä. Siinä olen Särmän kanssa samaa mieltä.

Jos ylimielisyyttä ei selvästi havaita, voi selityksen taustalla olla paljon viattomampikin motiivi kuin sukupuolten väliset kiistat ja halu näyttää toiselle ihmiselle kaapin paikka.

Miehen pätemisen tarpeen taakse voi kätkeytyä esimerkiksi hyödyttömyyden tunteita. Sellaiset voivat ajoittain vaivata niitäkin miehiä, jotka ovat päässeet hyvään yhteiskunnalliseen asemaan.

Naisilla ja muunsukupuolisilla on myös joku vastuu siitä, millaisia mustia möykkyjä he miehistä mieliinsä kasaavat ja miten he miehiä tulkitsevat.

Jos joku erityisen kiihtynyt selitystilanne on jäänyt mielessä vaivaamaan, niin sen purkaminen jälkikäteen selittäjän kanssa voi kannattaa. Selittäjän tuottama epämukavuus saattoi olla tahatonta ja esimerkiksi sosiaalisesta stressistä johtuvaa. Purkamiseen voi kenties pyytää tutun ihmisen tuekseen mukaan. Selittänyt mies ansaitsee joskus hänkin tulla uudelleen kohdatuksi, vaikka hän alun perin kohtaamista saattoikin vaikeuttaa.

Selittäjän kanssa voi löytää jopa mahdollisuuden nauraa yhdessä tapahtuneelle mokalle. Ei tämän tarvitse olla niin vakavaa.

Tämä neuvo ei tietenkään auta niihin ventovieraisiin, jotka kokevat hetkellistä tarvetta tulla pätemään ja joita ei enää koskaan tulekaan tapaamaan.

Osa miehistä voi kyetä käytöksen, lähestymistavan ja äänensävyn muutokseen, vastavuoroiseen keskusteluun ja hienotunteisuuteen, kunhan niiden puutteesta uskaltaa heille asiallisesti huomauttaa.

Aina tulee olemaan myös jonkun verran moukkia, jotka eivät lainkaan kykene hillitsemään itseään, eivätkä halua reflektoida käytöstään. He ovat myös miesten maineelle haitaksi.

Voisimme pohtia myös seuraavaa. Jos ylimielisyys on asian ydin, niin miksi sitten käytämme hämmennystä herättävää epätarkkaa termiä, jonka merkitys on avattava ihmisille usein uudestaan? Termiä, joka viittaa niinkin arkiseen asiaan kuin selittämiseen, ei ylimielisyyteen.

* *

En ole myöskään varma siitä, olisiko keskustelukulttuuri, jossa asiaa selvästi vähemmän tuntevat eivät saisi selittää asiantuntijoille edes jotain heidän tietämyksensä alueesta, mikään paras mahdollinen. Tai kovin avoimen oloinen.

Eikö joku asiantuntija voisi joskus olla edes hieman kiinnostunut siitä, miten maallikko on hänen teorioitaan tai alansa asioita ymmärtänyt? Voihan tämä tarjota vuorostaan asiantuntijalle tilaisuuden päteä: ehkä korjata vääriä kohtia tai vajaasti muistettuja asioita.

Selitys ei tällöinkään olisi välttämättä asiantuntijan vähättelyksi tulkittavissa. Kyseessä voisi esimerkiksi olla muistista nouseva asia, jonka asiantuntijan läsnäolo tuo esille. Ja merkki selittäjän orastavasta kiinnostuksesta asiantuntijan edustamaa alaa kohtaan.

Joskus ihminen on vain kehollisen sanomansa vietävissä ja putkiaivomaisesti fokusoitunut siihen mitä yrittää ilmaista. Silloin ei ehkä aina kykene täydellisesti huomioimaan kuulijaa. Ei siinä sen kummempaa.

Näissäkin kohtaamisissa selityksen kestolla, äänensävyllä, lähestymistavalla ja mahdollisella hyväntahtoisuudella on merkitystä. Syntyykö kuulijalle olo keskustelusta vai jyräävästä monologista? Saako asiantuntijakin suunvuoron?

Ihmettelen tätä halua tulkita selittävän ihmisen motiivit niin suurella varmuudella. Toisen ihmisen ajatuksiin ei kenelläkään ole suoraa pääsyä. Ei välttämättä aina myöskään selittäjällä – omat motiivit voivat kirkastua itselle vasta tilanteen jälkeen.

Australialainen Body and Soul -sivusto tarkastelee selittämistä parisuhteen kontekstissa ja päätyy kauniiseen asetelmaan: selittäminen voi olla myös yhteyden hakemista toiseen ihmiseen. Etenkin miehillä, jotka on nuoresta iästä alkaen sosiaalistettu jakamaan tietämystään ja knoppitietoja keskenään. Niin miehet tuntevat olonsa arvokkaiksi.

Miksei yhteyden etsiminen toiseen ihmiseen voisi joskus olla eräs motiiveista myös silloin, kun asiaa vähemmän tunteva alkaa selittää asiantuntijalle?

Tämä kirjoitus ei anna miehille lupaa käyttäytyä naisten edessä ihan miten vain. Naisten kanssa on hyvä kommunikoida sovittelevalla ja ystävällisellä hengellä, eikä hienotunteisuutta kannata sitäkään unohtaa.

* *

Itse en ole voinut lukea Solnitin esseetä ajattelematta myös sitä, mitä Simone de Beauvoir, ranskalainen feminismin toisen aallon keskeinen filosofi, kirjoitti vuonna 1949:

”Feministien argumentteihin ei kuitenkaan tule suhtautua yhtään sen sinisilmäisemmin. Niiden poleeminen sävy tekee niistä hyvin usein arvottomia.”

(Toinen sukupuoli, 1. osa, s. 56, vuoden 2020 painos)

Beauvoirin lauseiden takana tuntuisi väijyvän pitkä liuta ranskalaisia 1940-luvun kitkeriä sukupuolten välisiä mielipiteenvaihtoja.

Rebecca Solnitin joitain tekstejä on myös tulkittu poleemisiksi, eli kiistanhaluisiksi. Se on nähtävissä miesselitysesseestäkin: eräästä toisesta selittäneestä miehestä hän kirjoittaa tämän olevan ”paise ihmiskunnan kasvoissa ja kompastuskivi sivistyksen tiellä.”

Polemiikki on vaikea laji, eikä siinä aina onnistu.

Käytän taas Beauvoirin sanoja, mutta ne tuntuvat sopivilta: ”Riideltäessä ei enää argumentoida hyvin”.

Gaius Turunen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua