Salametsästys, juominen ja riitely loppuivat, kun Unto Ek löysi kirjoituskoneen – arviossa Tuomo Pirttimaan Lyijykausi

Kuvat: Johnny Kniga / Antti J. Leinonen

Unto Ek (1934–2019) oli sallalainen eräkirjailija, jonka elämään kuului oma pala maata, talo, perhe ja raivatut pellot. Hän oli rajavartija, pientilallinen, salametsästäjä ja kirjailija. Hän piti aikuiselämän päiväkirjoja, joista syntyi eräkirjoja. Julkaistuja kirjoja on neljä: Hirventappopaikka (WSOY, 1984), Koiria, miehiä ja koppeloita: tarinoita erältä ja erän vieriltä (WSOY, 1987), Metsänmakuri: tarinoita metsistä ja järviltä (WSOY, 1990) ja Suokukkojen tanssi (WSOY, 1992).

Ek syntyi leskiäidin neljänneksi pojaksi. Äiti kuoli pojan ollessa kaksivuotias ja päätyi kahden sukua olevan vanhanpiian kasvattipojaksi. Onneksi naapurissa asui pappa, joka huolehti ja opasti poikaa elämän arvoituksiin. Hiukan vanhempana Unto asui Pernasaaren koulukodissa väkivaltaisten miesten johtaessa ”kasvatusta”. Myöhemmin Unto Ek arveli tästä kaikesta, että hänen ainoat rikoksensa lapsena olivat köyhyys ja orpous.

Aikuisena hän sai hankittua tilan, jonka rakensi elettävään kuntoon, hommasi vaimon, sai lapset ja sai suurella työllä tilan pellot kasvamaan, kunnes tuli ajat, jolloin pankki lunasti antamansa.

Kuusamolainen Tuomo Pirttimaa on kirjoitannut elämäkerrallisen romaanin miehestä, joka oli kuuluisa enimmäkseen Koillis-Lapissa. Lyijykausi (Johnny Kniga, 2026) on Pirttimaan ansiokkaasti kirjoittamaa päähenkilön muistojen ja ajatusten virtaa. Pirttimaa on tunnettu niukasta tekstistä, jossa tarinat ja tunnelmat on kerrottu lyhyillä lauseilla.

Tarinat ja muistelut alkavat Unton päästyä vankilasta ja palatessa kahden koiransa Akun ja Hupin kanssa kaverinsa Alpon ja hänen veljensä luokse hanttihommiin. Ek sai neljän kuukauden vankilatuomion salametsästyksestä. Hän on oman kertomansa mukaan kaatanut elämänsä aikana salaa 200 hirveä ja viisi karhua.

Salametsästys, juominen ja riitely loppuivat, kun Ek löysi kirjoituskoneen. Hän päätti avata tapahtumat ja siinä sivussa arvostella suomalaista menoa niin ennen kuin jälkeen lama-ajan.

Unton työ oli kuivata suo turpeen nostamista varten. Ongelmia tuli kesäkuun päivien lumisateesta vuonna 1982. Viinapirun kanssa Unto juttelee sujuvasti; hän ei suostu juomaan, vaikka se houkuttelee. Hän saa Alpon vaimolta Tuulalta vanhan kirjoituskoneen ja aloittaa tarinoiden kertomisen, vanhoista vihkoista ja muistoista.

Unto muistelee vanhoja tapaamisia, nauraa ”Sallan takaisille” (turistit), joille metsästäminen on hupia eikä tarve. Hän muistaa rajamiehen, jonka kyydissä pääsi pohjoiseen ja joka kuoli muutaman vuosi tapaamisen jälkeen. Unto tapaa Kemijärvellä vanhat kaverit, joiden elintapa on hiljainen, hillitty ja alkoholin virkistämä. Kirjassa on monia muita tositarinoita, joilla on merkitystä ajankuvana.

Unton yhteiskunnallinen ajattelu on nerokasta ja hän liittää niihin omat kokemuksensa. Jonkin sortin mielenosoitusta hän toivoi ja ihmettelli kollegoita, pienviljelijöitä, jotka ottivat nöyryytyksen vastaan ja pakenivat Göteborgiin, sallalaisten uuteen kotikaupunkiin.

Unto Ek oli tarinankertojana mestari. Hänen tapansa ajatella ja kirjoittaa on kerto kevyesti ja mustalla huumorilla höystettyjä tarinoita raskaista kokemuksista. Ekin tarinat avaavat lappilaisen miehen seikkailuja maalla ja metsissä 1950-luvulta 2000-luvulle.

Maija Kääntä

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua