Paljon kärsimystä ja vähän laskelmointia ─ arviossa Kristin Hannahin Tomun ja tuulen maa

Kuvat: Kevin Lynch / WSOY

En tarkkaan tiedä, mitä ”lukuromaani” tarkoittaa, mutta luulen, että Kristin Hannahin Tomun ja tuulen maa (WSOY, 2022) voisi hyvinkin olla sellainen.

Romaani on kertomus lähes loputtomasta kärsimyksestä, ja kuitenkin läpi kaiken tuntuu, että hyvin tässä käy. Ei kaikille, mutta tarpeeksi monille, jotta lukijalle jää hyvä mieli.

Romaanin kehystapahtumat perustuvat historiallisiin tosiasioihin. Romaanin päähenkilön Elsa Wolcottin isä rikastui myymällä viljelyskoneita Teksasin maatiloille Yhdysvaltain keskilännessä. Valtavat vehnäviljelykset antoivat loistavia satoja vuodesta toiseen ja valoivat vahvan uskon tulevaisuuteen.

1930-luvun alussa juuri suuren laman alettua luonto löi päin viljelijöiden kasvoja. Seurasi noin kymmenen vuoden kuiva kausi täynnä hiekkamyrskyjä. Sen aikana selvisi, että yksipuolinen viljely ja puuston kaataminen olivat aiheuttaneet eroosiota, joka antoi myrskytuulille vapaat kädet riehua ja aiheuttaa valtavia aineellisia tappioita sekä paljon sairautta ja kuolemaa.

Elsa itse oli ollut sairaalloinen lapsi, jonka vanhemmat olivat jättäneet vaille sen suurempaa huomiota ja potilaan asemaan. Tämän korjasi tummasilmäinen satunnainen tuttavuus, jonka kautta Elsasta tuli ensin vastahakoisen Martinellin perheen miniä, mutta lopulta sen rakastettu jäsen.

Kun maa lakkasi antamasta elantoa, Elsa ja lapset lähtevät miljoonien muiden tavoin kohti Kaliforniaa työn ja hyvinvoinnin perään. Mitään sellaista ei löytynyt, houkuttelu oli ollut huijausta. Enää ei pelkkä yrittäminen riittänytkään ja periamerikkalainen usko oman onnensa seppänä olosta sai kovia kolauksia.

Romaanin parasta antia ovat sen naisten herääminen tietoisuuteen, että elleivät he protestoi, he joutuvat aina tekemään töitä nälkäpalkalla. Liikuttavaa on myös Elsan kokema rakkaus; parempi myöhään kuin ei lainkaan.

Romaani muistuttaa jollakin tavoin Margaret Mitchellin Tuulen viemää, jossa Scarlett O’Hara kerta toisensa jälkeen päättää ratkaista asiat ”huomenna” ja tekeekin niin. Samaa tekee tässä romaanissa Elsa kahden pienen lapsen äidin raivolla. Jollakin tavoin Tuulen viemää tuntuu kuitenkin rehellisemmältä. Tomun ja tuulen maan tekijä Kristin Hannah on jo kirjoittanut pari menestysromaania (Satakieli, WSOY, 2019 ja Alaskan taivaan alla, WSOY, 2021) ja jonkinlaista kaikille kaikkea -laskelmointia tässä teoksessa on.

Äänikirjassa hämmensi ensin lukijan (Liisa Pöntinen) erikoinen ote, mutta siihen tottui. Romaanin puolivälistä loppuun asti kirjan toinen päähenkilön oli kuitenkin ärsyttävästi milloin Loreda, Loveda, Lovida tai Lorida. Ei ollut epäselvää, kenestä on kyse, mutta lienee huolimattomuutta, kun ihmisen nimi alituiseen vaihtuu, tai on ainakin hyvin epäselvästi lausuttu.

Leena Reikko

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua