Sisteman avoimet harjoitukset Tuusulassa. Kuvat: Aleksanteri Kovalainen

Aleksanteri Kovalainen, teksti

Jos saisin itse suunnitella jonkin festivaalin taiteellisen sisällön, valitsisin luultavasti kamarimusiikkifestivaalin. Olen kasvanut Kuhmossa, Suomen maineikkaimman kamarimusiikkitapahtuman kotikaupungissa, mutta kamarimusiikki oli minulle nuorena kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys. Pikemminkin ”kamarimusiikki” tuntui jo sanana uuvuttavalta – siitä tuli mieleen pölyinen mummonkamari – ja kesäisin pakenin mieluummin Kuhmosta mökille tai keskityin soittamaan Metalica-covereita perheeni autotallissa.

Parikymppisenä koin kääntymyksen. Olin kesäisin töissä Kuhmon retkeilymajassa, jossa lähes kaikki vieraat olivat kamarimusiikkivieraita. Näin läheltä, miten haltioituneina ihmiset palasivat konserteista: joku kävijä kertoi ohimennen, kuinka illan kirkkokonsertissa oli soittanut taivaallinen orkesteri, ja toiselta kävijältä kuulin legendaarisen Borodin-kvarteton soittaneen Dmitri Šostakovitšin viimeisen jousikvarteton nro 15 frakit päällä kynttilänvalossa. Vaikeinta on nähdä lähelle: olin juuri alkanut tutustua kamarimusiikkiin, kun sain huomata, että levyillä ihailemiani teoksia soitetaan omassa kotikaupungissani!

Tänä kesänä kävin Kuhmossa noin kahdettakymmenettä kertaa ja Meidän Festivaalilla kolmatta kertaa. Yhtäkkiä havaitsen näiden erilaisista lähtökohdista käynnistyneen festivaalin ohjelmasuunnittelussa yhtymäkohtia. Millaisin perustein nämä festivaalit suunnittelevat ohjelmaansa?

Kuhmon kamarimusiikin pitkän linjan kävijä kirkkokonsertin jälkeen.

* *

Kaupungin melusta luonnon rauhaan

Kuhmon kamarimusiikki on maamme pitkäjänteisin ja kävijämäärältään suurin kamarimusiikkifestivaali, jonka synty on osa suomalaista kulttuurihistoriaa. Peter von Baghin ohjaamassa dokumenttisarjassa Sininen laulu – Suomen taiteiden tarina Seppo Kimanen kertoo, kuinka hän Pariisissa opiskellessaan ja täryjyrää kuunnellessaan sai idean siitä, että pitäisi perustaa kamarimusiikkifestivaali hiljaisuuden keskelle.

Tarinan mukaan Kimanen tutki Suomen karttaa ja sen syrjäseutuja, joista hän valitsi kontaktoitavaksi Suomen itärajalla sijaitsevan Kuhmon uuden festivaalin kohteeksi. Kuhmossa oltiin riittävän ennakkoluulottomia tarjoukseen tarttumiseksi, ja vuonna 1969 perustettiin festivaali, joka järjestettiin nyt jo 56. kerran. Ensimmäisinä vuosina Kuhmossa oli vähän mutta sitäkin laadukkaampia konsertteja: lavalla nähtiin merkittäviä neuvostoliittolaisia muusikoita Oleg Kaganista Natalia Gutmaniin – ja tietysti myös sellisti Kimanen itse ja hänen puolisonsa viulisti Yoshiko Arai.

Kimanen johti festivaalia yhteensä yli 30 vuotta ja loi legendaarisen ”Kuhmon hengen”. Festivaalin perusajatus on vuosikymmenten ajan osoittautunut toimivaksi: herätetään klassisen musiikin teokset eloon maailman parhaiden kamarimuusikoiden – ja usein myös yllättävien kokoonpanojen – käsissä. Konserttien välissä ympärillä hengittää kuhmolainen luonto: Lammasjärvi kauniine rantoineen, rantareiteillä kasvavat hopeapajut, hieman kauempana Pajakkakoski… Konserttitauoilla voi vaivatta uida puhtaassa järvivedessä, minkä jälkeen mieli on entistä vastaanottavaisempi musiikille.

Voin vahvistaa Kuhmon hengen yhä eläväksi ja vireäksi, kun palasin tänä kesänä entisen kotikaupunkini omanlaiseensa maailmaan. Täällä olen kuullut ja kuulen tänäkin vuonna elämäni koskettavimpia konsertteja kamarimusiikin klassikoista kantaesityksiin uusilta tekijöiltä Krishna Nagarajasta Cecilia Damströmiin.

Maisemaa ihailemassa ja uimassa konserttien lomassa Kuhmossa.

* *

Kurkistus historiaan

Jäljitän Kuhmon kamarimusiikin takavuosilta kahdenlaista ohjelmasuunnittelua. Seppo Kimasen kultakaudella, esimerkiksi 2000-luvun alussa Kuhmon ohjelma edusti melkeinpä akateemista ohjelmasuunnittelua. Festivaalin päälinjan muodostivat tarkasti rajatut teemat, jotka liittyivät yleensä säveltäjiin, tiettyihin maantieteellisiin alueisiin tai tyylisuuntiin.

Radikaaleimpana esimerkkinä tästä suuntauksesta muistelen sitä, kun Kuhmossa soitettiin kesällä 2004 kaikki Joseph Haydnin 69 jousikvartettoa, yhteensä 14 eri kvarteton voimin. Henkilökohtaiseksi suosikikseni Kimasen ajoilta nostan puolestani sen, kun kesällä 2002 festivaalin teemana oli Wien, Venäjä ja Välimeri. Tematiikka kuulostaa satunnaiselta mutta on kaikkea muuta: käytännössä tuon vuoden ohjelmarungon muodostivat Dmitri Šostakovitšin kamarimusiikki sekä wieniläisistä säveltäjistä erityisesti Schubert ja Brahms, kun taas näitä teoksia rytmittivät muun muassa brasilialaisen Heitor Villa-Lobosin sävellykset.

Eräässä minulle ikimuistoisimmista konserteista kuultiin tuolloin rinta rinnan Dmitri Šostakovitšin surumielinen pianotrio Op. 67 ja Brahmsin käyrätorvitrio Op. 40. En tuntenut Šostakovitšin trioa etukäteen, mutta se sai kyyneleeni virtaamaan konsertin alusta loppuun Natalia Gutmanin soittaessa selloa. Tätä syvämietteistä kamarimusiikkia, jota Šostakovitš kirjoitti Neuvostoliitossa fasismin varjoissa, tasapainotti Brahmsin klassinen trio, jonka hitaan osan tietyt korkeat sävelet saavat yhä edelleen ihoni kananlihalle.

Järven rannan hopeapajut Kuhmo-talon edustalla.

Seppo Kimasen jälkeen Kuhmon kamarimusiikin taiteelliseksi johtajaksi asettui romanialainen alttoviulisti ja säveltäjä Vladimir Mendelssohn. Siinä missä Kimanen suosi yhtenäisiä teemoja – ja usein kokonaisia teossarjoja – esitteli Mendelssohn toisenlaisen metodin, jota voisi nimittää parhaat palat -ohjelmasuunnitteluksi. Mendelssohn ei pitäytynyt tiettyihin säveltäjiin, vaan hän poimi suvereenilla musiikinhistorian ja taiteilijakentän tuntemuksellaan kiinnostavia teoksia, jotka punoutuivat yhteen enemmän temaattisesti kuin maantieteellisesti.

Tiedän monien Kuhmon kävijöiden rakastaneen Mendelssohnin monia helmiä pursuavaa ohjelmasuunnittelua, mutta pitkällä tähtäimellä tuollainen sisältöjen suunnittelu voi osoittautua haasteelliseksi. Jos kesän festivaalin ohjelma kootaan ilman selkeitä painotuksia, erottuvatko eri vuosien ohjelmat toisistaan riittävästi niin, että festivaalille haluaa palata yhä uudelleen? Itse tahdon ainakin konserttikävijänä kuulla kokonaisia teoksia tai teossarjoja, jolloin teosten yksityiskohdat avautuvat toisin tavoin kuin vain poimintoina sieltä täältä.

* *

Yhtä juhlaa

Nähdäkseni Kuhmon kamarimusiikin nykyiset taiteelliset johtajat Minna Pensola ja Antti Tikkanen noudattavat ohjelmasuunnittelussaan enemmän Mendelssohnin kuin Kimasen metodia. Kuvaisin heidän menetelmäänsä klassikoiden parhaiksi paloiksi höystettynä nykymusiikilla. Kuhmossa soitetaan yhä kamarimusiikin klassikoita Schumannin pianokvintetosta Beethovenin jousikvartettoihin, mutta nykyinen ohjelmalinja on aiempaa uudistushenkisempi.

Pensola ja Tikkanen eivät poimi ohjelmaan ”analyyttisesti” kokonaisia teossarjoja, vaan antavat yhden temaattisen aihion johtaa toiseen, kuten he myös Yle Areenan haastattelussa toteavat, osana konserttia. Runsaamman nykymusiikkitarjonnan lisäksi ohjelmasuunnittelussa edistetään myös tekijöiden (säveltäjien ja esiintyvien muusikoiden) monimuotoisuutta, muun muassa sukupuolen diversiteettiä. Tämä on klassisen musiikin festivaalien tulevaisuuden kannalta ensiarvoisen tärkeää, sillä monimuotoisuus tuo raikkaan tuulahdukseen ajoittain konservatiivisesta ohjelmasuunnittelusta kärsivän taiteenlajin kentälle.

Tänä vuonna Kuhmon kamarimusiikin teemana oli Yhtä juhlaa. Teema syntyi osittain siitä, että monet festivaalilla toimivat tai sen takana vaikuttavat organisaatiot viettivät pyöreitä juhlavuosia, ja osaltaan juhlateeman valintaan vaikutti myös Oulun kulttuuripääkaupunkititteli.

Linjaukset ovat sinänsä perusteltuja, mutta huomasin miettiväni, luoko tuollainen sisällöllinen painotus festivaalin musiikillisille teosvalinnoille riittävää sisäistä koherenssia. Jos valitaan temaattinen sidostus eikä niinkään esimerkiksi tyylisuuntiin tai säveltäjiin liittyvää painotusta, ohjelmalla on vaarana muodostua jonkin verran sekakoosteiseksi. Voi kysyä sitäkin, miten Kuhmon kamarimusiikin kannattaisi suunnitella ohjelmaansa, jotta festivaalille kuuluva kahden viikon mittakaava olisi perusteltu. Haydnin kaikkien jousikvartettojen soittamiseen tarvitaan kokonaiset kaksi viikkoa, kun taas juhlateeman aikaansaamiseksi riittäisi lyhyempikin kesto.

Cecilia Damström puhallinkvintetto Raakun kantaesityksen jälkeen Kuhmossa.

* *

Hyvän maun rajojen koettelua

Eräänä valopilkkuna Kuhmon kamarimusiikissa tänä vuonna oli huumorin käyttö osana ohjelmasuunnittelua. Jean Francaix’n Paimenen hetki tarjosi ratkiriemukkaita musiikillisia kuvaelmia 1940-luvun Pariisin kahvilakävijöistä, joiden elävöittämiseen konsertissa soittaneet muusikot upeasti tempautuivat.

Claus-Dieter Ludwigin Happy Birthday tunnetun syntymäpäivälaulun variaatioineen sai pohtimaan hyvän maun rajoja – Elina Vähälän virheetön viulutulkinta, joka tuntuu paranevan vuosien mittaan, pelasti teoksen täpärästi nautinnon puolelle. Eräänä tuttuna klassikkona tänä kesänä kuultiin Schubertin Winterreise-laulusarja Arttu Katajan tulkitsemana ja Pauliina Tukiaisen säestämänä Kuhmon kirkossa. Tulkinta tästä usein levytetystä lied-kirjallisuuden klassikosta ei ehkä yltänyt aivan parhaiden esitysten tasolle, mutta konsertti huipensi kuitenkin erinomaisesti konserttipäivän.

Oulun alueen kulttuuripääkaupunkititteli mahdollisti tänä vuonna Kuhmossa myös kolme uutta kantaesitystä. Näistä yhden, norjalais-intialaisen Krishna Nagarajan jousikvarteton Peripheries kuuntelin jälkeenpäin radiosta, ja suosittelen sen sisältävää konserttia Yle Areenasta kaikille! Teos pistää upeasti päreiksi kuluneen stereotypian kamarimusiikista kauniina ja soivana ”salonkien musiikkina”: Nagaraja kertoo teoksen vaikuttuneen ihailemastaan progressiivisesta metallista, jolle ominaista polyrytmiikkaa ja riitaisaa äänimaisemaa teos hyödyntää erinomaisesti.

Toinen kantaesitys, jonka koin Kuhmossa livenä, oli Tampereen ammattikorkeakoulusta valmistuneen Cecilia Damströmin puhallinkvintetto Raakku Op. 96, joka sekin on kuunneltavissa Yle Areenassa. Damström on erinomainen esimerkki uutta luovasta suomalaisesta säveltäjästä. Hän kirjoittaa oman luonnehdintansa mukaan musiikkiaan ”ekofeministisessä hengessä”, ja musiikki onkin ihailtavan monimuotoista.

Kuhmossa pitämässään teosesittelyssä Damström kertoi olevansa kuin journalisti, joka tutkii ajankohtaisia aiheita, kunnes hän tekee niistä ”loppuraportin musiikkina”. Raakku oli noin 20-minuuttinen helposti lähestyttävä teos, joka kuvailee musiikillisesti pitkäikäisten raakkujen elämää vesistöissä, joissa niitä uhkaa muun muassa nouseva rautapitoisuus. Teos tuo nykypäivään kiinnostavalla tavalla kamarimusiikin eläinaiheiset teokset, kutkuttavalla tavalla osaksi Schubertin Forelli-kvinteton ja Saint-Saënsin Eläinten karnevaalin jatkumoa. Ranskalainen puhallinkvintetto soitti teoksen tarkasti – ja ajan kanssa luulen sen tulkintaan tulevan mukaan vielä enemmän rytmisiä vapauksia. Kuhmossa esitettiin tänä kesänä Damströmiltä myös Minna Canthista kertova pianokvintetto, jota monet festivaalivieraat tuntuivat kehuvan (kuunneltavissa Yle Areenassa).

Tässä kohdin Kuhmon festivaalin ja Tuusulan Meidän Festivaalin ohjelmistot myös kohtaavat, sillä Damströmiltä kuultiin kantaesitys tänä vuonna myös Tuusulassa. Jos Raakku Op. 96 oli Kuhmossa kamarimusiikin parhaita perinteitä kunnioittava, esitteli Tuusulassa kuultu Sistema riitasointuisemman ja soinniltaan jopa aavistuksen digitaalisen maailman. Eero Saunamäelle kirjoitettu nokkahuilukvintetto kommentoi Vladimir Putinin diktatuuria ja informaatiosodankäyntiä. Seurasin esityksen valmistumista Kamus-kvartetin ja Saunamäen yhteisissä harjoituksissa, joissa yleisöä neuvottiin muun muassa laittamaan korvat tukkoon, jos nokkahuilun ääni käy liian pistäväksi – ja niin jotkut yleisössä tekivätkin…

Sistema-harjoitusten yleisö tukkii korvansa nokkahuilusolistin kehotuksesta.

* *

Klassisen ja nykymusiikin risteytys

Meidän Festivaali edustaa ohjelmasuunnittelussa Kuhmon kamarimusiikin nykytilan mukaisesti erilaisia elementtejä yhdistelevää linjaa. Kuvailisin Tuusulan festivaalin linjaa kuitenkin nykymusiikin ja klassisen musiikin hybridiksi – sillä ohjelmaan tuodaan pari astetta Kuhmoa rohkeammin nykymusiikkiteoksia. Jos Kuhmon festivaalin ohjelmarungon muodostavat kamarimusiikin klassikot, joiden lomassa soitetaan nykymusiikkia, Tuusulassa painotus on toisin päin.

Musiikin historiassa on runsaudenpula kanonisoiduista mestariteoksista, mutta yhtä kiinnostavia ovat vähemmälle huomiolle jääneet säveltäjät, kuten Clara Schumann tai Helvi Leiviskä. Ohjelman valikointi jo pelkästään näistä teoksista vaatii harkittuja rajauksia, mutta vielä mutkikkaammaksi asetelma muuttuu, kun tullaan nykymusiikkiin. Kuten Osmo-Tapio Räihälä osoittaa Finlandia-palkitussa kirjassaan Miksi taidemusiikki on niin vaikeaa, nykymusiikkiin kuuluu lukuisia erilaisia suuntauksia, jotka ovat yhteismitattomia ja joista osa menee päällekkäin muiden musiikkityylien (esimerkiksi elektronisen musiikin tai kansanmusiikin) kanssa.

Näistä syistä ei ole suoraviivaista suunnitella festivaalin ohjelmisto niin, että se houkuttelee sekä uusia että vanhoja kävijöitä. Jos festivaaliohjelman punaisena lankana ovat tutut ja rakastetut klassikot, saavat nykymusiikkiteokset niiden rinnalla pahimmillaan aikaan hyljeksintää. Toisaalta nykymusiikkiteosten soittamiseen pätee eräällä tavalla ”kaikki tai ei mitään” -periaate: jos uittaa voittopuolisesti klassiseen ohjelmaan pari nykymusiikkiteosta, on todennäköisempää että yleisö nyrpistelee nokkaansa kuin silloin, jos ohjelmasuunnittelu sisältää lähtökohtaisesti nykymusiikkia.

Meidän Festivaali onnistuu nähdäkseni erinomaisesti siinä, ettei se esitä nykymusiikkia vaikeana ja esoteerisena, vaan helposti lähestyttävänä ja usein myös hauskana. Tuusulassa on viimeisen kymmenen vuoden aikana kuultu helposti lähestyttävistä nykymusiikin säveltäjistä muiden muassa Caroline Shaw’ia, Amy Beachiä, David Langia, Steve Reichia, Outi Tarkiaista ja Kaija Saariahoa. Huvittavista esityksistä muistuu mieleen viime vuosilta esimerkiksi slovenialaisen Vito Žuraj’n sävellys Quiet, Please!, jossa puhallinsoittajat päästelevät instrumenttiensa suukappaleilla mitä eriskummallisimpia ääniä – ohjelmanumero lisättiin Jokelan Tiilitehtaan konserttiin spontaanisti, mutta se oli sitäkin hauskempi!

Laura Moisio ja Kamus-kvarteton muusikoita Tiilitehtaalla.

Toisekseen Meidän Festivaali onnistuu erinomaisesti siinä, että se tuo ohjelmaan myös kevyttä musiikkia. Klassisen musiikin kaanonin ulkopuolelta festivaalilla on soitettu muiden muassa Joni Mitchelliä, Bryce Dessneriä, Paperi T:tä, Chisua, Paula Vesalaa, Emma Salokoskea ja tänä vuonna Litku Klemettiä ja Laura Moisiota. Näistä kaikki elossa oleva artistit ovat myös itse esiintyneet festivaalilla. The National -yhtyeen johtohahmon Dessnerin vieraillessa Meidän Festivaalilla vuonna 2015 eri maailmat kohtasivat uudella tavalla, kun Dessner inspiroitui käytyään Ainolassa säveltämään miniatyyrin Song for Ainola – joka soitettiin Tuusulassa myös tänä vuonna osana Laura Moision ja Kamus-kvartetin konserttia.

Rajoja rikkovia ohjelmanumeroita luotaessa festivaalisuunnittelun kynnyskysymys on nähdäkseni se, onnistuuko konsertti ”ostamaan” yleisön puolelleen kokeilevuudessaan vai syntyykö soitettavasta musiikista tahattomasti tekotaiteellinen tai sisäänpäin kääntynyt vaikutelma? Omilla konserttikäynneilläni Meidän Festivaalin ohjelmanumerot ovat olleet yleensä ensin mainittuja eikä vähiten sen vuoksi, että tapahtumaan kuuluvat usein hyvin rennot ja spontaanit teosesittelyt, jotka lähentelevät parhaimmillaan stand up -komiikkaa. Yhden poikkeuksen linjaan tänä vuonna muodosti Terry Rileyn minimalistinen In C, jonka idea tiukasti yhdessä sävellajissa soittamisesta on ihailtava mutta joka tuntui konserttimuodossa aavistuksen tarkoitushakuiselta. (Myöhemmin opin, että teoksen kesto vaihtelee esityksen ja esiintyjien mukaan; ehkä tänä vuonna Tuusulassa innostuttiin soittamaan hieman liian pitkään.)

Meidän Festivaalin yleisöä konserttitauolla.

* *

Käsityökerhoa ja crossoveria

Keräsin tänä vuonna Meidän Festivaalilta talteen ohjelmalehtisiä viimeisen kahdentoista vuoden ajalta. Ohjelmien lukeminen osoittautui mielenkiintoiseksi, sillä niistä voi havaita kuinka festivaali kymmenisen vuotta sitten suorastaan pursusi mitä villimpiä ohjelmaideoita. Joskus vanhojen ohjelmalehtisten lukeminen luo jo sinänsä taiteellisen vaikutelman, kuten konsertissa, joka nostaa esiin Tuusulanjärven taiteilijavaimoja sekä taiteilijoiden vaimoja:

”Minkälaisia maailmoja Ainon, Maijan, Vennin ja Saimin käsityökerho olisi kutonut, jos he olisivat olleet ohjelmoijia? Esiintyjinä lastenkirjailija ja ohjelmoija Linda Liukas, Salla Hakkola, sähköharppu ja elektroniikka, Pekka Kuusisto, viulu ja elektroniikka, Aura Lindeberg, emännöinti.”

Viimeisen viiden vuoden aikana, Kamus-kvartetin astuttua festivaalin taiteelliseen johtoon, Meidän Festivaalin ohjelmasuunnittelu on nitkahtanut hivenen kohti klassisempaa kamarimusiikkia, vaikkakin ohjelma sisältää yhä virkistäviä poimintoja nykymusiikista.

Tämän vuoden konserteissa Meidän Festivaalin tuore lähestymistapa nykymusiikkiin näkyi kahdella tavalla. Toisaalta ohjelmassa oli konsertteja, kuten esimerkiksi Virittäydy-niminen konsertti, jossa kaikki soitettava musiikki oli nykymusiikkia; konsertissa kuultiin muun muassa Perttu Haapasen virkistävä ja filosofinen potpuriteos Zooions. Toisaalta nykymusiikkia limitettiin oivaltavasti kevyen musiikin kanssa: Laura Moison konsertissa kolme Kamus-kvaretin jäsentä soittivat ohimennen ei-tonaalista, dissonanttia ja melankolista nykymusiikkia, jonka he myöhemmissä spiikeissään paljastivat osiksi Kaija Saariahon Cloud-jousitriosta. Ei ole mikään vähäarvoinen saavutus saada samassa konsertissa toimimaan Moision tonaalinen ja eräällä tavalla ”easy listening” -tyylinen folkrock sekä toisaalta Kaija Saariahon ei-tonaalinen ja soinniltaan säröinen nykymusiikki!

Konsertin vapautunut tunnelma Rileyn minimalistisen In C -teoksen jälkeen.

* *

Festivaalit kaukana mutta lähellä

Kun Kuhmon kamarimusiikki tuo ohjelmaansa lähemmäs nykypäivää ja Meidän festivaali nytkäyttää ohjelmaansa Pekka Kuusiston luovan hulluuden ajoista kohti perinteisempää kamarimusiikkifestivaalia, ovat nämä kaksi festivaalia yhtäkkiä lähempänä toisiaan kuin koskaan aiemmin. Tuusulan konsertit eivät nykyään pyri yhtä hanakasti musiikkilajien jatkuvaan haastamiseen, ja toisaalta Kuhmossa nykymusiikkiteosten suhteellinen lukumäärä on ilahduttavasti nousussa.

Kamarimusiikkifestivaalien tulevaisuuden kannalta ratkaisevaa onkin, miten festivaalit onnistuvat uudistamaan ohjelmaansa menettämättä vanhoja yleisöjään. Olisiko erilaisista lähtökohdista käynnistyneillä festivaaleilla jotakin opittavaa toisiltaan? Voisiko Kuhmon kamarimusiikki uudistua houkuttelemalla yleisöjä, jotka lähtevät ilomielin Tuusulaan mutta eivät Kuhmoon? Voisiko Tuusulaan toisaalta tuoda vaivihkaa ajatuksen Seppo Kimasen ajan systemaattisuudesta, joka voisi myös omalla tavallaan sopia Tuusulanjärven historiaa pursuavaan taiteilijamiljööseen – jos ei sentään kaikkia Haydnin jousikvartettoja niin vaikkapa kaikki Béla Bartókin kvartetot…

Kun Tuusulassa soitettiin Putinin diktatuuria ja informaatiosodankäyntiä kommentoiva nykymusiikkiteos, en voinut olla ajattelematta sitä, miten pitkä taival on kuljettu siitä, kun neuvostoliittolaiset ihmisnerot soittivat Kuhmon kamarimusiikissa suurta musiikkia. Kunpa Tuusulan ja Kuhmon kamarimusiikkifestivaalit keksisivät keinoja uudistua yhä vastakin – houkutellen yhä uusia yleisöjä ainutlaatuisen musiikkilajin äärelle!

Lisätietoa Kuhmon kamarimusiikkifestivaalista ja Meidän Festivaalista.

Lammasjärvi Kuhmossa.

* *

Teossuosituksia

• Dmitri Šostakovitš: pianotrio Op. 67
• Johannes Brahms: käyrätorvitrio Op. 40
• Robert Schumann: pianokvintetto Op. 44
• Ludvig van Beethoven: jousikvartetto nro 14, Op. 131
• Clara Schumann: pianotrio Op. 17
• Helvi Leiviskä: viulusonaatti Op. 21
• Krishna Nagaraja: Peripheries [Yle Areena]
• Cecilia Damström: Raakku Op. 96 [Yle Areena]
• Cecilia Damström: pianokvintetto Minna Op. 53 [Yle Areena]
• Kaija Saariaho: Cloud-jousitrio

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua