Onko syy työuupumukseen hankalassa ämmässä vaiko sittenkin työelämässä, kysyy Marika Riikosen Hankalat tytöt

Kuvat: Hertta / Heli Kurimo

Marika Riikonen osaa kirjoittaa henkilökohtaisista aiheista tietokirjoja, jotka puhuttelevat suurta joukkoa ja tarjoavat uusia oivalluksia ja samastumisen tunteita – huolimatta siitä, että Riikosen kirjat perustuvat hänen omaan elämäänsä ja sen yksityiskohtiin. Riikosen edellinen tietokirja Yksin, kiitos (Hertta, 2023) sai ihastuneen vastaanoton lukijoilta, jotka kokivat Riikosen sanallistavan hyvin sen tabun, mitä on olla yksinolosta nauttiva ja siitä onnelliseksi tuleva ihminen.

Povaan samankaltaista menestystä Hankalille tytöille (Hertta, 2026).

Hankalat tytöt on kirja työelämästä, uupumuksesta, liiallisesta kiltteydestä ja yhdestä vihaisesta hevosesta – Melodiasta – joka auttaa uutta omistajaansa löytämään itsestään vihan nykyhetken kasvavia vaatimuksia kohtaan, ja lopulta opettaa tämän myös muuttamaan elämäänsä.

Kirja alkaa Riikosen ostaessa Melodian, pelastaen tamman näin lopetukselta, ja etenee seuraavien viiden vuoden ajan kirjoittajan tasapainoillessa tuittupäisen nelikavioisen ja yhä uuvuttavamman työnkuvan kanssa. Riikonen työskentelee toimittajana, mutta hänen kuvailemansa työnkuvan silppuuntuminen, ”sälän” lisääntyminen ja jatkuva kiire ovat luultavasti tuttuja monellakin alalla. Pitäisi tehdä enemmän vähemmillä resursseilla.

Ei tule yllätyksenä, että jossain kohtaa sitä vain pysähtyy, pakosta. Työuupumus pakottaa Riikosen pitämään taukoa hullusta tahdista, ja kuten hän toteaa kirjassaan, ei hän ole yksin: noin joka neljännellä suomalaisella on kohonnut riski samaan tai jo todennäköinen työuupumus. Kaikki mehut puristava työtahti ja joustavuus, jota edellytetään vain työntekijöiltä (ei työnantajalta) ei tee meistä kenellekään hyvää.

* *

Kirjasta välittyvät vahvana turhautuminen ja pettymys nykyisenkaltaiseen työelämään, mutta ihailen Riikosen tapaa puhua suoraan ja sanoittaa myös vihaa – yksi kirjan osio onkin nimeltään ”VIHA”. On virkistävää lukea suoraan vihasta ja siitä, miten se voi olla myös positiivinen, aikaansaava ja liikkeellepaneva tunne. Ihanaa on erityisesti Riikosen analyysi siitä, miten suomalaisessa yhteiskunnassa viha edelleen halutaan usein kieltää ja haudata. Tunteet eivät kuitenkaan katoa kieltämällä, eivätkä ne ole itsessään hyviä tai pahoja; ne ovat vain tunteita.

Vihassa merkittävää on myös sen sukupuolittuneisuus: miehen vihaan suhtaudutaan eri tavalla kuin naisen. Sukupuoli on heti kirjan nimestä alkaen yksi merkittäviä teemoja, sillä nainen saa paljon helpommin hankalan ämmän leiman otsaansa vaatiessaan hänelle kuuluvaa reiluutta ja arvostusta – asioita, joiden pitäisi olla itsestäänselvyyksiä, mutta jotka tuntuvat työelämässä ja yhteiskunnassa laajemminkin unohtuvan vähän väliä. Mutta vaikka Riikonen kirjoittaa hankalista tytöistä, ei kirja vaadi lukijalta tiettyä sukupuolta ollakseen helposti lähestyttävä ja samastuttava.

Lukija ei tarvitse myöskään kattavaa tietoa ja kokemusta hevosista, vaikka hevosihmiset ehkä saavatkin kirjasta vielä jotain enemmän irti. Hevosteema ja Melodia työelämän mahdottomien vaatimusten peilinä aukeavat myös niille, joiden ymmärrys hevosista rajoittuu harjan ja kavion tunnistamiseen.

”Kivun kätkeminen luonnistuu kuin islanninhevoselta konsanaan, sillä väsymystä tai muuta ’pientä’ on korkea kynnys näyttää. Töissä työpersoona hoitaa kätkemisen, sillä tämä ihmishahmoinen leikkuupuimuri ei tunne kipua. Se puskee päivän läpi oljet sinkoillen, ja illalla mietin, että aika kivastihan tämä kuitenkin meni. Kohta mieli ajelehtii usvassa, koska energiat on käytetty ja velaksikin otettu.”

* *

Riikonen kertoo loppusanoissa kirjoittaneensa muistiinpanoja matkastaan Melodian kanssa lähes kuuden vuoden ajan. Pitkäjänteisyys näkyy niin hiotussa ja silti rennossa tekstissä, jota lukee mielellään, kuin kattavassa lähdeluettelossa, joka antaa lisäpontta Riikosen huomioille.

Kuusi vuotta on pitkä aika. Se on pitkä aika tehdä työtä, joka hitaasti muuttuu yhä uuvuttavammaksi, ja se on pitkä aika työstää suhdetta itsepäiseen hevoseen. Silti se on myös lohdullinen muistutus siitä, että vaikka muutos on hidasta, se ei ole mahdotonta.

Elsa Lindström

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua