”Näitä naisia ei ole helppo auttaa” – arviossa Kaisa Tammen Naisvankilan pomo

Kuva: AJ Savolainen

Psykologiaa opiskeleva Kaisa Tammi käveli ensimmäistä kertaa vankilan portista sisään 20-vuotiaana. Vankila oli Helsingin lääninvankila, Nokka, Katajanokalla.

Aluksi kaikki näytti siltä kuin hän oli kuvitellutkin; suurin osa vangeista oli miehiä, tatuoituja huonokuntoisia pitkätukkaisia huumeidenkäyttäjiä tai isokokoisia ja lihaksikkaita kaljuja alamaailman korstoja, joiden sellien seiniä koristivat pornokuvat. Naisvankeja oli vähän; laitapuolen kulkijoita, joissa näkyivät kovan elämän jäljet. Nuori kesätyöläinen ei miettinyt heistä sen enempää, hänestä tuntui, että heidän kuuluikin olla vankilassa.

1990-luvun alkupuolella naisvartijoita oli vähän, eikä maassa ollut maassa kuin yksi nainen vankilanjohtajana Keravan nuorisovankilassa.

Vasta työnsä aloittanut naisvartija uskoi vakaasti, että sukupuolella ei ole työelämässä väliä. Pian hän alkoi ymmärtää, että vankilassa sukupuolella oli väliä.

Oli yritettävä sopeutua miehiseen ympäristöön.

”Vaikka virkavaatteet antoivat turvaa ja osoittivat kuulumista henkilökuntaan, muistan, kuinka nuorena naisena tuntui tärkeältä opetella olemaan virkavaatteiden sisällä siten, ettei sukupuoleni tulisi enempää esiin. Piti miettiä, miten meikkaan ja miten laitan tukan. Huolehdin, etteivät alusvaatteet näy läpi vaatteiden alta, ja lopulta mietin jopa sitä, miten kävelisin ja olisin, ettei mikään kriittinen osa kehostani liikkuisi liikaa.”

Miehisen alakulttuurin täyttämässä ympäristössä, Tammi joutui kokemaan epäluuloa ja vähättelyä, oli myös vartijoita, jotka ahdistelivat naispuolisia työtovereitaan seksuaalisesti. Erään työntekijän käytös oli niin häiritsevää, että Kaisa ja vankilassa harjoittelemassa olevat sosiaalityöntekijä- ja opinto-ohjaajaopiskelija päättivät kertoa siitä vankilan johdolle.

Naiset saivat kylmää vettä niskaansa. Johdon mukaan ahdistelevan työntekijän käytös ei täyttänyt virkavirheen merkkejä, valituksen tehneitä myös kehotettiin olemaan puhumatta asiasta muille, ”ettei meille tule ikävät oltavat”.

Johdon näkemyksen mukaan vika oli vankien, jotka heidän mukaansa lietsoivat ilmapiiriä sellaiseksi, että se synnyttää vankilayhteisössä seksuaalista ahdistelua.

Kaisalle oli jo valjennut sekin, etteivät vankienkaan asiat olleet niin yksiviivaisia kuin hän vankilaan tullessaan oli ajatellut.

Heinäkuussa 1991 vankilaan tuotiin Hanna, jonka tekemästä surmasta Kaisa oli lukenut lehdestä; Puukotettuaan miehensä nainen oli lähtenyt läheiseen ravintolaan ja jättänyt ruumiin asuntoon, jonne jäi myös pariskunnan pieni vauva.

Lehtijutuissa oli kyselty, että millainen on nainen, joka tappaa lapsensa isän ja jättää lapsen ruumiin kanssa asuntoon.

Niin Kaisakin oli ajatellut, kunnes kohtasi lastaan ikävöivän, ahdistuneen ja järkyttyneen naisen ja sai kuulla tämän kokemasta pitkäkestoisesta lähisuhdeväkivallasta. Kaisa oivalsi, että naisen kohtalossa kietoutui toisiinsa sekä uhrius että tekijyys ja että samaa kertymää löytyy lähes jokaisen väkivallantekijän taustalta.

Kaisa oli itsekin nähnyt perheväkivaltaa läheltä. Kohtaamisesta Hannan kanssa muodostui käänteentekevä kokemus, jolla on ollut suuri merkitys hänen urallaan.

”Aloin kiinnostua vankilaan päätyvien naisten kohtaloista. Ymmärrykseni lisäännyttyä tajusin, että näistä naisista on puhuttava. Naisvankien asiat ovat naisten asioita, myös minun.”

Kaisa Tammi syntyi Tampereella vuonna 1970. Perhe asui Nokialla, jossa hänen Isällään Raimolla oli työpaikka.

Avioliitto oli vanhemmille, Raimolle ja Marialle toinen. Raimon ensimmäinen avioliitto oli ollut myrskyisä, hän oli kohdellut väkivaltaisesti sekä vaimoaan että neljää lastaan. Lopulta nuorimman lapsen syntyminen vammaisena oli johtanut liiton lopulliseen kriisiin ja eroon.

Kaisan äidillä oli ensimmäisestä liitostaan Kaisaa seitsemän vuotta vanhempi tytär Sari, jonka hän muistaa vauvakuvistaan totisena, surullisen näköisenä tyttönä.

Älykkään ja lahjakkaan Sarin elämän suunta kääntyi traagiseen suuntaan tämän opiskeluaikana, kun hän alkoi kärsiä vakavista mielenterveyden häiriöistä.

Sarin vaikeasta elämästä, sairaalakierteestä ja syrjäytymisestä, joka lopulta tasaantuu, Kaisa kertoo kirjassaan rehellisen koruttomasti, kuten isänsä epävakaasta ja arvaamattomasta luonteesta ja alkoholismista, joka aiheutti paljon ongelmia ja varmasti myös traumoja perheen tyttärille. Kaisa kertoo ojaan päätyneistä koulumatkoista umpijuopuneen isänsä kyydissä ja naapurin karanneesta pystykorvasta, jota isä ampuu tyttärensä kauhuksi ilmakiväärillä. Koira selviää onneksi vähällä, mutta Kaisa joutuu salaamaan isänsä teon naapurilta, joka ihmettelee koiran takapuolesta lähteneitä karvoja.

”Olin oppinut pienestä pitäen tarkkailemaan ympärilläni olevia ihmisiä. Opin ilmapuntariksi ja pyrin pienenä pitämään lähipiirin mielialaa korkealla.”

Vaurastuneen perheen yhteinen elämä matkoineen ja hotelleissa vietettyine juhlapyhineen oli pian ohi, kun isä järjesti elämään yhä enemmän kaaosta. Kaisa kuunteli isän työhuoneesta kuuluvia ääniä, kun tämä raplasi aseitaan ja uhosi puhelimessa tappavansa itsensä, ellei saa raha-asioitaan järjestettyä. Lopulta isä aina sammui työpöytänsä ääreen.

Talo ja omaisuus oli pian mennyttä. Sinnikäs äiti oli hankkinut salaa työpaikan ja asunnon, eikä lähtenyt enää miehensä mukaan uuteen osoitteeseen. Hän muutti tyttärineen perheen isosta keskeneräiseksi jääneestä omakotitalosta ensin ystävänsä kotiin Tapiolaan, kunnes he saivat vuokra-asunnon Espoon Matinkylästä.

Kaisa oli kahdeksanvuotias. Omaa huonetta ei enää ollut, tytöillä oli yhteinen huone, mutta elämä alkoi sujua rauhaisasti. He saivat syödä omia lempiruokiaan, eikä kenenkään tarvinnut pelätä isän suuttuvan. Kun Sari ei joutunut enää kärsimään Raimon nälvimisestä ja sai pitkään toivomansa koiranpennun, masennus ja itsetuhoiset ajatukset loppuivat.

Isän yritys oli joutunut konkurssiin ja alkoholismi paheni entisestään. Kaisa joutui kuuntelemaan isän tunteja kestäneitä vuodatuksia ja itsemurhauhkailuja, joita tämä soitteli hänelle humalapäissään. Joskus kun puheluita ei tullut viikkoihin, Kaisa huolestui. Äiti lohdutti tytärtään ja totesi, että viina on vain vienyt voiton:

”Aloin ymmärtää isän epävakautta enkä enää stressannut niin paljon, kun isä ’katosi’. Opin uuden käsitteen: juopontuuri.”

Äiti huolehti tyttöjen toimeentulosta ja onnistui rahoittamaan heidän harrastuksensakin. Kaisa harrasti taitoluistelua ja eri tanssilajeja. Näytelmäkerhosta tuli tärkeä osa elämää, Kaisa sai roolin aikuisten kesäteatterista ja pääsi Ylen lastentoimituksen Mary Marckin tyttökirjasarjaan Eevan luokka, räväkän Hertan rooliin.

Koulu sujui hyvin ja aktiiviselta, esiintymisestä pitävältä Kaisalta riitti tarmoa osallistua vielä koulun oppilaskunnan toimintaan ja toimia yhdysoppilaana.

* *

Vaikka Kaisan oman perheen elämä oli rauhoittunut vanhempien eron jälkeen, naapurustossa alkoi olla yhä enemmän ongelmia, jotka kantautuivat usein seinien läpi kotiin. Kaikilla ei mennyt yhtä hyvin, Tiistiläntien kolmen kuusikerroksisen asuintalon pihapiiri betonilähiössä muodostui Kaisan ensimmäiseksi korkeakouluksi yhteiskunnallisesta todellisuudesta:

”Kotini oli 16 vuoden ajan alati kurjistuva vuokratalokeskittymä. Kurjistuminen johtui sosioekonomisesta kierteestä: tavallisemmat ja pärjäävimmät asukkaat muuttivat nopeasti pihapiiristä pois ja tilalle tuli yhä useammin ihmisiä, joiden asuminen ei ollut onnistunut missään muualla. Ne, jotka saattoivat valita tai jäädä odottamaan kaupungin vuokra-asuntojonossa, eivät muuttaneet pihapiiriin, koska osoitteen maine huononi vuosi vuodelta.”

Väkivalta, päihteet, yksinäisyys, köyhyys ja monisukupolvinen syrjäytyminen ja niiden aiheuttamat muut ongelmat koskettivat tavalla tai toisella kaikkia. Kaisan perhe ei sulkenut korviaan naapurista kuuluville perheväkivallan äänille, pahoinpidelty vaimo vedettiin rappukäytävästä nopeasti turvaan ja kutsuttiin poliisi aviomiestä hakemaan. Lastensa hylkäämäksi joutunut yksinäinen vanha rouva otettiin ystäväksi ja häntä autettiin.

Omien kavereiden ja ikätovereiden joutuminen seksuaalisen hyväksikäytön uhreiksi tuli tutuksi, eikä luisuminen väärään seuraan ja siitä seurannut syöksykierre ollut harvinaista.

Niistä Kaisa Tammi kertoo kirjassaan surullisia esimerkkejä.

Hänelle itselleen varmasti kipeintä oli nuoruuden ystävän, ”ainoan parhaan kaverin” eli sijaisperheessä asuneen Tiinan menettäminen tämän muutettua pois. Tyttöjä yhdistivät yhteiset kokemukset ja perhesalaisuudet alkoholin varjostamasta elämästä, joista he saattoivat puhua keskenään. Kaisalle, joka oli verrannut aiemmin itseään luokkatovereihinsa ja kuvitellut kaikkien muiden elämän olleen ”normaalia”, Tiinan elämään tutustuminen oli tärkeää. Se sai hänen silmänsä avautumaan sille, ettei oman perheen elämä ollutkaan synkistä synkempää. Vuosikymmeniä myöhemmin heidän tiensä kohtasivat jälleen, kun Tiina otti yhteyttä Kaisaan veljensä jouduttua vankilaan.

* *

”Vankilatyö oli kiinnostavaa, mutta myös jännittävää, josta todellakin voi ja pitää puhua. Se, mitä vankiloissa tapahtuu, tapahtuu meidän kaikkien yhteisessä Suomessa. Oikeusjärjestelmältä, poliisilta, syyttäjiltä ja tuomioistuimilta on totuttu peräänkuuluttamaan läpinäkyvyyttä. Minusta läpinäkyvyys kuuluu myös järjestelmän loppupäähän, seuraamusjärjestelmään, jonne osa oikeusjärjestelmän prosesseista johtaa.”

Kaisa Tammi on naisvankilan pomo. Se näkyy myös hänen käyttämässään sanastossa ja tavassa, jolla hän vankiloista ja niiden toiminnasta kertoo. Vankilanjohtaja ei voi puhua tai kirjoittaa miten tahansa. 20-vuotiaana ensimmäistä kertaa puettu virka-asu pysyy kuosissa ja ilman sitä Tammi ei julkisuudessa esiinny, vaikka kertookin kirjassaan hieman myös yksityiselämästään ja perheestään.

Tämä ei tarkoita kapulakieltä, eikä sitä, etteivätkö vankien usein varsin kovat elämänkohtalot koskettaisi ja etteikö hän voisi kertoa heistä myös ymmärtäen, joskus jopa ylpeänä. Tammi kertoo vankilatyöntekijöille järjestetystä seminaarista, jonne otti mukaansa kovia kokeneen vangin Hannan kouluttajaparikseen.

”Päätin alustukseni diaan, johon olin koonnut naisvankien korkeat esiintymisprosentit erilaisissa traumaattisissa tapahtumissa: pahoinpidelty lapsena kotona, alle 16-vuotiaana seksiä aikuisen kanssa, kumppanin pahoinpitelemä ja seksuaalista kaltoinkohtelua perheenjäsenen, kumppanin tai muun henkilön toimesta. Kun siirsin puheenvuoron Hannalle, hän kääntyi katsomaan diaa selkänsä takana ja totesi:

’Kun mä tulin vankilaan, mulle oli käynyt noi kaikki.’”

* *

Tammen vanginvartijana alkanut ura jatkui yliopistosta valmistumisen jälkeen vankilapsykologina.

Huumeongelmien lisääntyminen vankiloissa aiheutti pian sen, että vankilapsykologi kuuli paljon tietoa, mistä ei voinut vaitiolovelvollisuutensa vuoksi puhua, mutta jonka koki sellaiseksi, että siihen olisi pitänyt puuttua.

Hänestä alkoi tuntua siltä, että johtotehtävissä olisi paremmat mahdollisuudet vaikuttaa ja saada uudistuksia aikaan ja parantaa myös naisvankien asemaa, joiden ongelmat jäävät miesvaltaisissa vankiloissa varjoon.

Tie johtotehtäviin ja työ eri vankiloissa muodostui monesti mutkikkaaksi, kun hyvin perusteltujen muutosehdotusten tie katkesi usein ylemmältä taholta tulevaan vastustukseen.

Hämeenlinnan vankilan alaisen Vanajan osaston asema oli hallinnollisesti epämääräisesti vaakalaudalla, kun suljetun vankilan johto suhtautui Tammen tekemiin perinteistä poikkeaviin uudistuksiin välinpitämättömästi. Tammi ymmärsi median muutosvoiman mahdollisuuden:

”Aloitettuani vuonna 2000 Vanajan osaston osastonjohtajana minua alkoi motivoida yhteistyö tiedotusvälineiden suuntaan vaikuttamistarkoituksessa.”

Tammesta on sittemmin kirjoitettu lehtijuttuja ja häntä on haastateltu eri yhteyksissä ja hänen kasvonsa ja äänensä ovat tulleet tutuksi myös tv-ohjelmista, joissa hän on ollut kertomassa vankila-asioista.

Yhteistyö ei ole aina ollut auvoista ja auttanut hänen ajamiaan asioita eteenpäin. Tammi mainitsee Aamulehden jutun, jonka lukemisen jälkeen hän päätti pitää tauon haastattelujen antamisessa. Tammi myös kertoo, että kun pian sen jälkeen Helsingin Sanomien toimittaja lähestyi häntä innokkaana, hän luotti tämän hyviltä kuuluviin tarkoituksiin ja suostui haastatteluun.

Jutun otsikot Vankilan valtiatar ja Koston välikappale saivat Tammen nielaisemaan tyhjää. Hän koki tulleensa väärinymmärretyksi.

Tammi arvasi, että jutusta syntyisi alan sisällä keskustelua, mutta järkyttyi silti, kun luki Rikosseuraamusviraston (Risen) sisäiselle keskustelupalstalle tulleita kirjoituksia, jossa hänen persoonastaan tehtiin pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Hänet leimattiin narsistiksi, joka ei arvosta vartijoiden ja muun vankilahenkilökunnan työtä.

Risen puolelta, esihenkilöiltään, hän ei saanut kaipaamaansa tukea, mutta kun hän sai tapaamiltaan ihmisiltä kannustusta ja kiitosta periaatteistaan ja tavoitteistaan, hän oivalsi, että ulkopuolelta katsottuna juttu saattoi näyttää myös raikkaalta instituution ravistelulta.

”Se, että olen ollut niin usein mediassa esillä, ei välttämättä kerro minusta, vaan ennemminkin median toimintatavasta.

…Kun yksi tekee uudesta henkilöstä tai aiheesta jutun, tulee helposti moni muu perässä. Me naiset, Seura ja Kodin Kuvalehti kirjoittivat 2010-luvun alussa hyvin samansisältöiset jutut minusta vankilanjohtajana. Olen iloinen siitä, että jutuissa on aina kerrottu myös naisvangeista.”

* *

”Väkivalta synnyttää väkivaltaa. Se on viisaus, jonka takana seison. Erityisen totta se on naisvankien kohdalla. En ole tavannut yhtään vankilaan väkivallan vuoksi joutunutta naista, joka ei olisi itse kokenut väkivaltaa. Tämän sanominen herättää usein paljon ärsytystä, ja minun epäillään poisselittävän naisten vastuuta väkivallastaan. Tutkijat puhuvat uhridiskurssista, eli naisten väkivallan selittämistä uhrinäkökulmalla. Kuitenkin väkivallasta tuomitut naiset näkevät tekonsa taustalla enemmän vivahteita.”

Vuonna 2010 Rise julkaisi oikeuspsykiatri Matti Joukamaan laajan tutkimusryhmän tekemän vankien terveystutkimuksen, jonka mukaan naisvangit osoittautuivat miesvankeja syrjäytyneemmiksi sekä fyysisesti ja psyykkisesti heitä sairaammiksi.

Kirjan puolivälissä Kaisa Tammi lataa pöytään tilastoa naisvangeista. Luvut ovat järkyttäviä ja suuret erot miesten vastaaviin kertovat naisvankien fyysisestä ja psyykkisestä huonokuntoisuudesta, lapsena ja aikuisena koetusta väkivallasta sekä seksuaalisen hyväksikäytön ja insestin kohteeksi joutumisesta alaikäisenä. Mielenterveysongelmien vuoksi avohoidossa naisvangeista oli ollut yli kaksi kolmasosaa, osastohoidossa mielisairaalassa 42 prosenttia. Luvut ovat kovaa faktaa, Tammi on realisti ja muistuttaa:

”Kuntoutumista on sekin, että elämänhallinta kohenee, vaikka se ei olisi täydellistä. Päihteiden käyttöjaksot lyhentyvät, apua osataan hakea, rikosten profiili kevenee eli henkilö tekee vähemmän vakavia rikoksia. Nämäkin ovat sekä yksilön, että yhteiskunnan tasolla hyviä edistysaskelia.”

* *

”Vankilassa opin lukemaan kaht•a asiaa poikkeuksellisen hyvin: ihmisen päihtymystä ja aggressiota.”

Tammi kertoo kirjassaan kuulleensa niin paljon sellaisia tarinoita ja selityksiä, ettei enää koskaan voi olla ottamatta kenenkään puheista huomioon valehtelun ja manipuloinnin mahdollisuuksia. Väkivallan uhka on tullut myös selväksi, hän toteaa ja muistuttaa, että vaaran tunne on otettava vakavasti.

Hän on nähnyt naisvankien joutuvan miesvankien hyväksikäytön uhreiksi, eikä pidä vankiloissa vankien kesken ilmeneviä romansseja ongelmattomina. Tammi on joutunut myös setvimään tapauksia, jolloin perhetapaamiseen vankilaan vaimonsa luokse vankilaan tulleet miehet ovat pahoinpidelleet vaimonsa.

Häpeä ja pelko seuraavat raakaakin henkistä ja fyysistä väkivaltaa kokeneita naisia. Asiaa on usein vaikea myöntää edes itselleen ja siitä on vaikea puhua:

”Katja kertoi, että ’mies ei aina kohdellut häntä hyvin’. Ymmärsin, että ilmaus sisälsi paljon enemmän kuin miltä se kuulosti.”

Naisvankilan pomona Kaisa Tammi tietää, että rikoksen tekijä on usein myös uhri. Hän on joutunut tutustumaan ihmiskauppaan, jonka tekijöitä ja uhreja on tavannut myös vankien joukosta.

”Vaikka en voi sitä todistaa, olen vakuuttunut, että pelkästään Vanajan vankilassa on ollut yhtä aikaa sekä ihmiskaupparikollisuudessa toimivia rikollisia tekijöitä että ihmiskaupan uhreja. Ihmiskaupparikoksien tutkintaa koskevat lehtiartikkelit ovat osoittaneet, että poliisiorganisaatiossa ilmenee edelleen osaamattomuutta ja asenneongelmia ihmiskaupparikollisuuden ymmärtämisessä ja uhrien kohtelussa. Rikosseuraamuslaitoksessa ihmiskaupparikollisuuden aiheuttamaa uhkaa vankilajärjestykselle ja -turvallisuudelle sekä uhrien eli toisten vankien turvallisuudelle ei ole tunnistettu lainkaan.”

Vankiloissa on vankien keskinäisen hierarkian ja kiusaamisen lisäksi myös rasismia. Rasistisia asenteita voi esiintyä myös henkilökuntaan kuuluvien toimissa. Ne ovat tuttuja ongelmia koko yhteiskunnassa ja haavoittavat aina eniten huono-osaisimpia.

Vankien keskuudessa on paljon romaneja ja toisin kuin usein luullaan, vankilaan joutuneet ovat yleensä oman heimonsa joukossa ei-toivottuja henkilöitä, eikä heitä haluta asumaan lähiseuduille. Vankilaan joutuneista romaneista naiset ovat miehiäkin huonommassa asemassa. Heidänkin asemaansa Tammi on pyrkinyt kohentamaan:

”Romaninaisvangin on äärettömän vaikea puhua ja uskoutua omasta tai perheenjäsenen päihdeongelmasta tai perheessä esiintyvästä lähisuhdeväkivallasta. Tässä työssä tarvitaan romanityöntekijöitä, mutta myös valtaväestön ammattilaisia.”

* *

Kirjassaan Kaisa Tammi kertoo vakavista asioista aiheellisesti ja asiallisesti. Niiden kohtaaminen silmästä silmään vaatii realistista asennetta ja tarkkanäköisyyttä yhteiskunnan varjopuolista ja siellä kulkevista. Se vaatii myös sinnikkyyttä ja halua katsoa niihin rakenteisiin, jotka johtavat ihmisiä rikollisiin tekoihin ja tahtoa epäkohtien muuttamiseen.

Kaisa Tammella on vielä työuraa jäljellä ja tahtoa riittää. Kirja kertoo pomosta, jolla on ymmärrystä ja empatiaa. Itsestään hän on kirjoittanut juuri sen verran kuin on katsonut tarpeelliseksi, kertoakseen työstään ja avatakseen niitä asioita, jotka johtivat hänet vankilaan, lain oikealle puolelle.

Apuna kirjan taustatoimittajana Tammella on ollut Jeannette Björkqvist.

Ulla-Maija Svärd

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua