Juurien ja uuden suunnan etsintää Bartókin sävelten tahdissa – arviossa Maritta Hirvosen Allegro barbaro

Kuva: Stresa Kustannus

Maritta Hirvonen on kirjoittanut sekä tieto- että kaunokirjallisuutta; elämäkertoja, tarinoita suvusta, novelleja, romaaneja. Tuoreinta teostaan Allegro barbaro (Stresa, 2024) kirjailija luonnehtii sanomalla: ”Kirjan ydintä ovat valokuvaus, unkarilainen kansanperinne, musiikki ja taide”.

Kaikki nuo edellä mainitut kulttuurinlajit muodostavat hyvin istuvan kehyksen kertomuksille ihmisistä ja heidän ihmeellisistä vaiheistaan eri aikakausina. Myös sodat, sirkus ja rakkaus ovat ohjanneet kirjan henkilöiden elämänkulkua – ja tekevät niin edelleen. Vaikka mikään ei muuttuisi paremmaksi, ihmisen on yritettävä uskoa rauhan versomiseen raskaitten surunliepeitten alta. Hitlerin ajan juutalaisvainot, neuvostoikeen paino ennen Unkarin kansannousua, Viktor Orbánin valta nyt sekä Putinin kylvämä tuho Ukrainassa, näitä taakkoja kantavat osaltaan myös Allegro barbaro -teoksen henkilöt. Historian käänteet ja niiden vaikutukset ulottuvat nykypäivään ja myös kirjan nuoreen päähenkilöön, Péter Szigetiin, asti.

Jo romaanin nimi, Allegro barbaro, saa ounastelemaan kuohuntaa kirjan sivuille. Tämä musiikillinen termi viittaa – ainakin näennäisesti – unkarilaissäveltäjä Béla Bartókin pianokappaleeseen, jossa on eriäviä tasoja ja vaihtelevia sävyjä. Niistä muotoutuu kuitenkin tasapainoinen kokonaisuus. Sellainen on myös Maritta Hirvosen teos. Hänen tekstinsä virtaa ja pyörteilee luonnollisesti. Kirjoitustapa on konstailematon ja lämmin. Kirjailija on tavoittanut sekä henkilöidensä nuoruuden herkkiä tuntoja että elämänkokemuksen myötä virinnyttä viisautta ja varovaisuutta.

Maritta Hirvosen haastatteluista olen saanut käsityksen, että kirjaansa varten hän on yhdistellyt lukemaansa ja kuulemaansa, tutkimaansa ja kokemaansa sekä mielikuvitustaan luoden tarinoita, jotka olisivat voineet tapahtua. Kirjassa esiin tulevat historialliset seikat ovat tarkistettuja. Kirjoittajalle itselleen jo opiskeluajoilta tuttu Budapestin kaupunki on oleellinen osa Allegro barbaro -teosta – sekä sen viehätystä.

* *

Jos hiukan naiivi vertauskuva sallitaan, niin kuulen Béla Bartókin lyhyen ja kiihkeän Allegro barbaro -sävellyksen kohtalonkumussa jotakin samaa kuin Péterin sukunsa menneisyyden sekä oman polkunsa etsinnässä: ensin malttamatonta kiirehtimistä, sitten epäröiviä askelia ja lopuksi tie johdattaakin (allekirjoittaneen mielikuvan mukaan) pois synkeästä metsästä edessä aukeavalle kukkivalle niitylle.

Péterin jo edesmennyt isoisä Gábor oli nuoruudessaan Budapestin taideakatemiassa opiskellut luova lahjakkuus sekä telinevoimistelutaituri. Unkarin kansannousun tiimellyksessä vuonna 1956 isoisä loikkasi Saksaan, liittyi sikäläiseen sirkukseen sekä perusti perheen sirkuksen johtajan tyttären kanssa. Jälkikasvu saksalaistui ja isoisä sopeutui. Tuulisinakin aikoina sirkus toi työntekijöilleen leivän, ja yhteisöllisyys puolestaan loi turvantuntua. Yleisö ei piitannut esiintyjien taustoista, vaan heidän taidoistaan. Vuodet vierivät ja kaikki sujui, kunnes koronapandemia levisi kautta maailman. Sirkus oli suljettava.

Péter on elänyt koko lapsuutensa sirkusperheessä, johon on vuosikymmenten mittaan liittynyt omien sukulaisten lisäksi sirkuslaisia sieltä ja täältä, kuka mistäkin, syystä tai toisesta.

Péter oli viihtynyt eläväisessä ympäristössä hyvin ja kehitellyt muun muassa opettamiensa papukaijojen ohjelmanumeroita. Nyt hän on kuitenkin aikuinen ja haaveksii valokuvaajan ammatista. Päästäkseen valokuvauskouluun Berliiniin hänen täytyy koota valokuvistaan edukseen erottuva portfolio. Siksi Péter päättää viettää aikaa isoisä Gáborin synnyinmaassa Unkarissa harjoitellen valokuvausta ja etsien omintakeista kuvattavaa turistikohteiden ulkopuolelta.

Niinpä Péter muuttaa Budapestiin isoisän iäkkään Márta-siskon luo asuntoon, jossa on viimeksi vieraillut lapsena. Kysellessään Mártalta entisistä ajoista Unkarissa, isotäti on oudon haluton muistelemaan menneitä. Hän kuitenkin ehdottaa Péteriä olemaan yhteydessä isoisän nuoruudenaikaiseen ystävään. Péter tekee niin. Samaan aikaan hän alkaa itsekin tutkia asioita muutaman isoisältä perityn esineen sisältämän vihjeen avulla.

Péter kiertelee pitkin Budapestiä sopivia valokuvauskohteita etsien. Samalla hän luo eräänlaista kartastoa historiallisten monumenttien, vanhojen rakennusten ja nykyelämän välillä. Hän kokee samaan aikaan sekä ulkopuolisuutta että jonkinlaisia muistinvärähdyksiä lapsuuden käynneistään Unkarissa. Vaeltelu vapauttaa ajatuksia ja auttaa Péteriä hahmottamaan asioita uudella tavalla, näkemään paremmin, ymmärtämään enemmän.

Péter pitää Márta-tädistä ja hänen luonaan asumisesta ja solahtaa vähitellen mukaan paikalliseen elämänmenoon, ihmisten kanssa haparoivalla unkarillaan jutellen ja muilla kielillä yhteyksiä luoden ja valokuvaten. Silti Péter on välillä yksinäinen. Márta-täti antaa hänelle viisaan neuvon mennä tutustumaan Budapestin sirkukseen. Siellä Péterin sydän sykähtää: maneesilla esiintyy punahiuksinen klovnineito.

Hän on Natalia. He ystävystyvät ja ihastuvat. Natalia on mukana isoisä Gáboriin liittyvän salaisuuden selvittämisessä. Joulu vietetään yhdessä Márta-tädin luona. Suhde ei kuitenkaan ole mutkaton. Péter on palaamassa kesällä Berliiniin ja Natalia Pietariin. He ovat eri maailmoista.

Vaikka kuvailuni vaikuttaisi kepeähköltä rakkauslukemistolta, tarinankerronta on sävykästä ja vie syvemmälle, haarautuen eri reittien ja aikakausien välillä. Tämä hetki ja historian kulku lomittuvat ja vertautuvat. Miten päästä kuilujen yli? Voiko ”allegro barbaro” muuttua ”andante dolceksi”?

Ritva Alpola

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua