Miten kansakunnan historiaa luodaan? Arviossa tietokirjauutuus Kertomuksia kansakunnasta

Pekka Kauhanen: Talvisodan kansallinen muistomerkki, 2017. Kuva: HAM / Maija Toivanen

Nykypäivän historiantutkijat pyrkivät katsomaan uudesta kuvakulmasta kansakunnan historiaa ja siihen liittyneitä suuria kertomuksia. Onhan historialla ainakin menneisyydessä ollut tärkeä tehtävä kollektiivisen identiteettien rakentamisessa.

Suuret kertomukset, etenkin sotiin liittyvät myytit, nostavat ”kansan” keskuudessa uudelleen päätään, historiantutkijat tunnustavat, että perinteisiin kansallisiin näkökulmiin kiinnittyminen ei ole enää tätä päivää. On aika purkaa identiteettejä ja nähdä, että kansallisuuksia tuotetaan, ne eivät ole jotain ylhäältä annettua, sukupolvet ylittävää jatkumoa.

Ketkä katsotaan kuuluviksi kansaan? Vielä 1900-luvun oppikirjoista voi lukea suomalaisuuden myyttisiksi piirteiksi esimerkiksi luterilaisuuden, sotilaskunnon, isänmaallisuuden, tasa-arvon ja eurooppalaisuuden, ehkä myös kuvan suomalaisista rauhanturvaajina.

Historiantutkijat ovat koonneet tähän oppikirjaan esimerkkejä siitä, miten historiaa käytetään Suomessa, millaisia merkityksiä se erittelee tutkiessaan valtion, instituutioiden, kulttuurin ja yksittäisten ihmisten toimintaa. Kätevänä terminä on 1970-luvulla Länsi-Saksassa käyttöön otettu käsite historiakulttuuri, joka viittaa siihen tutkimukselliseen toimintaan, jossa menneisyyttä tuotetaan, merkityksellistetään, välitetään, käytetään ja ylläpidetään tiedolla ja mielikuvilla.

Virkistävintä tässä teoksessa ovat lähihistoriaan liittyvien taideteosten, populaarikulttuurin tuotteiden ja näyttelyiden analyysit – historioitsijat ovat harvoin kirjoituksineen näin lähellä itse tapahtumia. Kirja on kuva-aineistoltaan hyvin epätasainen, mutta Koneen säätiön tuella tehty kirja onnistuu kyllä pelkillä teksteilläänkin nostamaan kansallisuuteen liittyvät myytit uuteen valoon.

Mitä on uusi historiakulttuuri?

Kirjan painotukset lähestyvät väkisinkin myös yhteiskuntatiedettä ja kulttuurihistoriaa. Historiakulttuuri-termin ulkomaisia vastineista löytyvät angloamerikkalaisen kulttuurin public history ja britannialainen ”history from below” -suuntaus. Erona tällaiseen alhaalta ylöspäin rakentuvaan historiatajuntaan on se, että historiakulttuuri pitää kansanomaisen historian lisäksi sisällään myös ”virallisen historian” eli tiedon kouluopetuksesta ja yliopistollisesta historiatutkimuksesta. Eikä kyse ole ainakaan tietoisesti poliittisesti värittyneestä ”kansallisen tehtävän” kartoituksesta.

Kirjassa kootaan yhteen lähiaikojen pyrkimyksiin tavoittaa uudenlaista historiatajuntaa, johon vaikuttavat voimakkaasti myös taide ja tiedotusvälineet, hallitukset, museot, koulut, akateeminen historiankirjoitus ja sosiaalinen media. Historioitsijoiden lisäksi monet mediakulttuurin tutkijat, kuten tamperelainen Mikko Lehtonen, ovat olleet kiinnostuneita kansallisuuteen liittyvistä representaatioista.

Mitä vähemmän tietoa kansalaisten ajatuksista ja muistoista on paperille kirjoitettuna, sitä hankalamman mediakulttuurisen aineiston läpi historioitsijakin joutuu kahlaamaan.

Historioitsijatkin haluavat kuitenkin tehdä näkyväksi niitä tapoja, joilla uusinnetaan ”talvisodan ihmeen”, ”sisun” tai ”soturikansan” kaltaisia myyttejä. Tätä työtä on tehty historiantutkimuksessa esimerkiksi laajentamalla sotahistoriallista tutkimusta eri vähemmistöryhmien, naisten ja lasten sotaan tai mieleltään järkkyneiden sotilaiden tarinoihin.

Historia näkyy ja tuntuu elokuvissa

Nykyinen historiakulttuuri joutuu ottamaan huomioon nykyhetkessä vallitsevan Wikipedia-lukutavan. Miksi jotain tapahtui tai ei tapahtunut? Asia tarkistetaan salamannopeasti Wikipediasta. Historialliset ja ns. muut sisällöt (elokuvat, pelit) sulautuvat ihmisten mielessä toisiinsa. Tapahtuu transmediaalista sisältöjen konvergenssia. Tieto pirstaloituu moneen osaan.

Historiatieteellisesti saavutetut tutkimustulokset kilpailevat taiteen ja populaarikulttuurin mielikuvien kanssa. Klassinen esimerkki on Väinö Linnan Tuntematon sotilas, jonka roolia opettajaopiskelijoiden historiallisessa identiteetissä purkaa Jukka Rantala. Kyselyssä Suomen historian merkittävimmäksi asiaksi ei yllättäen noussutkaan talvi- ja jatkosota, vaan hyvinvointiyhteiskunta, oppivelvollisuus, peruskoulu ja ilmainen koulutus.

Monet elokuvat täydentävät Suomen kertomusta: uutta tunteisiin vaikuttavaa historiakertomusta luodaan esimerkiksi Klaus Härön tuoreella elokuvalla Ei koskaan yksin, joka käy kiinni Suomen historian kipukohtaan, juutalaisten Saksaan palauttamiseen.

Kolonialismin kohtaaminen

Yksi myytti Suomeen liittyen on se, että maamme ja kansamme on itse alistettu ja oikeamielinen, se ei ole kolonialistinen saati rasistinen.

Uusien näkökulmien tarjoaminen Suomen historiasta herättää keskustelussa helposti syyllisyyden vähättelyä, tarvetta kansakunnan maineen puhdistamiseen, mutta myös valtanarratiivin kyseenalaistamiseen ja tutkimuksen kautta saavutettujen käsitysten puolustamiseen.

Uuden-Seelannin vuoden 2022 historian opetussuunnitelmasta, jossa maan historiaa jäsentää keskeisesti alkuperäisväestön historia ja kolonialismin vaikutukset. Suomalaisessa historian opetusohjelmassa on Kulttuurien kohtaaminen -niminen kurssi. Teema on kuitenkin rajattu ulkoeurooppalaisen alueiden historiaksi.

Kirjoittajien mukaan tässä olisi mahdollista tutkia suomalaisuuden muotoutumista kulttuuristen kohtaamisten prosessina. He kritisoivat sitä, että nuorta ei Suomessa tarpeeksi houkutella miettimään historiaa omien kokemustensa kautta, vaan tarjolla on ympäripyöreä ”yleinen näkökulma”. Nuoria ei herätetä ajattelemaan, että esimerkiksi jotkin kipeät, suvussa tai kansanryhmässä koetut asiat voisivat siirtyä surun, syyllisyyden ja häpeän tunteina eteenpäin. Historia voisi auttaa nuorta liittymään sukupolvien ketjuun, pohtia ihmisluonnetta ja ”hyvää elämää”.

Jukka Kortti pohtii ansiokkaasti muistia ja muistamista ja toteaa, että valtion tapaiset hallitsevat muistijärjestelmät johdattelevat ihmisten tapoja muistaa asioita. Muistomerkit ja kansalliset seremoniat kertovat ja vahvistavat yleensä voittajien ja valtaa pitävien tarinaa. Myös taiteella, kuten Tuntematon sotilas -elokuvilla, on valta vaikuttaa muistiin siten, että sen välittämästä sisällöstä tulee osa yksilön henkilökohtaista muistia. Tätä kutsutaan sosiaaliseksi muistiksi. Hän antaa kiitosta Ville Kivimäen Murtuneet mielet -teokselle, ”jota voi pitää suomalaisen uuden sotahistorian merkkiteoksena”.

Kirjan kansikuva on Emmi Kyytsösen suunnittelema.

Kansallismuseo matkalla kohti inkluusiota

Mari Viita-aho ja Aleksi Marti käyvät ansiokkaasti läpi Suomen kansallismuseon poliittista ja eettistä roolia yhteiskunnassa. Ohjelmatasolla ja teemanäyttelyjensä kautta museo on edistänyt ansiokkaasti moniarvoisuutta, saavutettavuutta ja inkluusiota. Se on muun muassa palauttanut saamelaiskokoelmansa Inarissa toimivaan Siida-museoon, vaikka Suomi ei olekaan allekirjoittanut kansainvälistä ILO-sopimusta.

Kokoelmien rajallisuus suhteessa romanien, juutalaisten tai tataarien esineistöön on havaittu ja aukkoja on paikattu muun muassa kertomalla romanien holokaustista erillisen näyttelyn kautta. Suomalaisuuden tai suomalaisten sijaan Kansallismuseossa puhutaan kansallisuudesta ja suomalaisuuden historiasta: ihmisistä, yhteisöistä, yksilöistä ja väestöstä.

Vuonna 2017 avattiin uusi perusnäyttely, jossa pyrittiin esittämään moninaisempaa kuvaa suomalaisuudesta. Viita-aho näkee, että kansallinen narratiivi kuitenkin vyöryi pienten vähemmistöjen yli. Kansallismuseon tahto esitellä vähemmistöjä näkyi vaihtuvissa näyttelyssä, mutta päänäyttelyyn asti tämä kunnianhimo ei yltänyt.

Tutkijat rohkaisevat tulevaisuuden tutkijoita kohdistamaan kysymyksiä maahanmuuttajayhteisöille. Heidän identiteettiensä muuntautumiskyky ja monitasoisuus herättivät huomiota pienessä haastattelututkimuksessa.

Suomi 100 -hanke avasi uusia väyliä

Kun Suomi täytti 100 vuotta, valtioneuvoston kanslia perusti hankkeen, jonka toimintamalli oli mahdollisimman osallistava. Haluttiin luoda uusia verkostoja ja tarjota mahdollisuuksia uusille näkökulmille ja ihmisille. Suomalaiset saivat tehdä sellaisen juhlavuoden kuin halusivat.

Historiantutkija Samu Nyström kokosi Helsingin tapahtumista vuosien 1917–1918 Twitter-päiväkirjan, jossa esiteltiin päiväkirjanomaisesti kriisiajan tapahtumia. Tutkija toteaa, että vuosi 1917 oli ”sisällissotaa kohti raahustanut katastrofi”, joka nopeasti ajateltuna sopi huonosti Suomi 100 -hankkeen teemaan, joka oli ”Yhdessä”. Mutta tarkemmin ajateltuna synkkä lähtötilanne korostikin suomalaista menestystarinaa, jossa köyhä ja tuhon partaalle päätynyt maa kasvoi sadassa vuodessa vauraaksi pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioksi.

Taide uutta Suomea rakentamassa

Martina Marti kertoo hankkeesta, joka toteutettiin vuosina 2022–2024. Suomen tarinat -nimisenä hankkeena käynnistetty tapahtuma toteutui näyttelynä, jonka otsikoksi tuli Muuttuvat tarinat suomalaisuudesta. Näyttelyn taiteilijat valittiin avoimella haulla, osallistumiskutsu julkaistiin suomen lisäksi ruotsiksi, englanniksi ja venäjäksi ja osa tekstistä saameksi, viroksi, somaliksi ja arabiaksi.

Ajatuksena oli tarjota osallistumismahdollisuuksia etabloitumattomille taiteilijoille. Näyttelypaikkoina olivat kulttuurihistorialliset museot Mannerheim-museo, Gallen-Kallelan museo ja Helinä Rautavaaran museo, sekä Vantaan taidemuseo Artsi ja Kulttuurikeskus Caisa.

Teokset onnistuivat herättämään uusia ajatuksia kansallisuudesta ja suomalaisuudesta. Mikä on paikallista ja mikä vierasta? Mitkä asiat nykypäivän Suomessa ovat koululaisten mielestä kunniamerkin arvoisia? (mm. merieläinten suojelijat, tähtitiede, hyönteiset) Millaista on olla POC-ihminen Suomessa? Lakkaako taide olemasta suomalaista, jos taiteilija muuttaa Argentiinaan? Miksi taidetta ylipäätään määritellään taiteilijan kansallisuuden perusteella? Miten henkilökohtaisesta tarinasta tulee osa suomalaista historiaa? Miten muisto muuttuu taiteeksi?

Miten sinä kerrot sisällissodan?

Rami Mähkä on valinnut tutkimuskohteeksi neljä Suomen sisällissodan muistovuoden 2018 populaaria käsittelytapaa. Karri Miettinen alias Paleface käsitteli aihetta Laulussa sisällissodasta. Mukana tutkimuksessa olivat myös Mike Pohjolan vuorovaikutteinen romaani Sinä vuonna 1918, Antti Lehmusjärven suunnittelema lautapeli 1918 – Veli veljeä vastaan sekä Heikki Kujanpään ohjaama elokuva Suomen hauskin mies (2018).

Mitä sisällissodasta muistetaan ja korostetaan? Mähkän mukaan sisällissodan julma jälkinäytös on silmiinpistävän usein sodan esitysten lähtökohtana. Sekä Mike Pohjolan immersiivinen tarina että Palefacen tekemä laulu kutsuvat lukijaa ja kuulijaa samaistumaan punaisiin.

Tärkeintä on ollut historioitsija Marko Tikalta lainatuin sanoin rakentaa omista uhreista myytti ja projisoida sotaan liittyvä pahuus oman ryhmän ulkopuolelle. Suomen sisällissota on siis typistetty uhrinäkökulmaan ja koko sota mystifioitu. Tämä tarkoittaa muun muassa sitä, että sisällissodan sytyttäjät, vallankumousjohtajat on työnnetty tarinasta sivuun. ”Nykyisessä suomalaisessa historiakulttuurissa Suomen sisällissota ymmärretään ja selitetään säännönmukaisesti lopusta alkuun”, Mähkä päättää.

Talvisodan muistomerkki uusintaa myyttejä

Olli Kleemola on perehtynyt kuvanveistäjä Pekka Kauhasen tekemään talvisodan muistomerkkiin. Valon tuoja -niminen veistoskokonaisuus pystytettiin Kasarmitorille marraskuun viimeisenä päivänä 2017. Teoksessa on esteettisesti hieman samaa kuin Jonathan Borofskyn kuuluisassa Molekyylimiehessä, jossa kaksi reikäistä mieshahmoa kohtaa Berliinissä Spree-joen keskellä. Kauhasen yksin seisova suomalainen sotilas esitetään ilman asetta, ”symboloiden talvisodan karuja olosuhteita”.

Veistoksen taiteellisten ansioiden sijaan kirjoitus keskittyy tutkimaan talvisodan hyvin staattisena pitkään pysynyttä merkitystä hyvänä kansallisena myyttinä: sodan lopputulos näyttäytyy nykypäivän valossa voittona ja suomalainen kansa ”selviytyjäkansana”.

Talvisodan kertomusta teoksessa vahvistavat valokuvat, joista osa on sodanaikaisia propagandakuvia. Historioitsija löytääkin kuvakerronnasta viestin, että sotien aikana voimissaan ollutta soturikansan myyttiä ei pystytä teoksessa täydellisesti purkamaan: ”Kuvakertomus jää lopulta kansallisen kerronnan vangiksi ja uusintaa sota-aikaisen kuvapropagandan epätarkkoja tai jopa harhaanjohtavia viestejä.”

Tiina Nyrhinen

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua