Kuunpäivän kirjeiden kieli tekee hyvää lukijalleen – arvostelussa Emmi Itärannan uusi romaani

27.10.2020

Kuva: Liisa Takala

KIRJAT | Kuunpäivän kirjeissä kuljetaan Maassa, Kuussa ja muualla avaruudessa. Romaanin ytimeen keskittyminen olisi tehnyt hyvästä lukuromaanista todella hienon.

”Romaanissa mietitään kysymyksiä siitä, mikä oikeastaan on terrorismia ja mikä luonnon puolesta toimimista. Kuka voi tuomita ja kenet? Vanhoja kysymyksiä tulevaisuuden puitteissa.”

ARVOSTELU

3 out of 5 stars

Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet

  • Teos, 2020.
  • 382 sivua.
Osta kirja tai kuuntele sitä ääni­kirja­palveluista, tuet samalla Kulttuuri­toimitusta!
Adlibris BookBeat Nextory Storytel

Emmi Itärannan uudessa Kuunpäivän kirjeet -romaanissa (Teos, 2020) eletään vuotta 2168. Ihmisen avaruuden valloitus ja asutus on edennyt Kuuhun ja Marsiin. Ihmisiä asuu myös niitä kiertävissä sylinterikaupungeissa, joissa olo vaikuttaa mukiinmenevältä.

Maassa ei kukaan halua enää asua; sen luonnonvarat on hyötykäytetty, maapallo saastutettu ja elämä siellä on karua. Paremmat olot ovat toisaalla avaruudessa, jonne on kuitenkin vaikea saada muuttolupia.

Romaanin päähenkilö on Lumi Salo, Maasta kotoisin oleva hieman salaperäisiä ja shamanistisia keinoja käyttävä parantaja. Romaanin runko ovat kirjeet, joita Lumi kirjoittaa puolisolleen, etnobotanistille Solille. Solin viimeisin työ liittyy Maan merien puhdistamiseen. Kirjan alussa Sol katoaa jälkiä jättämättä ja hänen etsintöjensä kautta romaanista tulee eräänlainen dekkari.

Vaikka romaani sijoittuu pitkälle tulevaisuuteen ja avaruuden tuntemattomiin oloihin, siinä on paljon tuttua tästä päivästä. Vastaan tulevat vaikkapa kirpputartunnasta kärsivä lemmikkikissa, ikävän äkkinäinen pula käteisrahasta, Shakespearen näytelmät, cocktailkutsut, Al-Jazeera-uutiskanava ja Reutersin uutistoimisto, pankkitilin kirjautumisongelmat ja asiakaspalvelu, persialainen keittiö ja ruusukvittenipensas. Lukija ei milloinkaan tunne olevansa hukassa tulevaisuudessa, koska ankkureita tähän päivään tulee esiin jatkuvasti. Avaruuden ja tulevaisuuden olot tuntuvat peräti tutuilta. Se on lohdullista.

Solia etsiessään Lumi kohtaa useaan otteeseen itsensä ja menneisyytensä. Tässä romaanissa mikään ei ole yksinkertaista eikä yksiselitteistä; lukijan on oltava hereillä koko ajan.

Ekoterrorismi ja sen teot ovat kirjassa esillä paljon. Miten hyvin voimme milloinkaan ketään tuntea, pyhittävätkö keinot lopputuloksen? Romaanissa mietitään kysymyksiä siitä, mikä oikeastaan on terrorismia ja mikä luonnon puolesta toimimista. Kuka voi tuomita ja kenet? Vanhoja kysymyksiä tulevaisuuden puitteissa.

Minusta romaani herättelee meitä erityisesti tässä ajassa, jolloin pakovalmiita paikkoja ei ole. Olemme täällä ja kuolemme, jos luontomme kuolee. Miksi emme jo ole hereillä? Mitä odotamme, mikä herätyskello soittaisi tarpeeksi kovaa?

Emmi Itäranta asuu Iso-Britanniassa ja kirjoittaa romaaneitaan samaan aikaan sekä suomeksi että englanniksi. Ehkä tämän vuoksi hänen kielensä on loppuun asti mietittyä, täsmällistä ja osuvaa. Sitä on ilo lukea, koska se soljuu, kutsuu ja viettelee eikä milloinkaan petä. Sitä on turvallista lukea, se on kaunista.

Raskaaksi romaanin lukeminen muuttuu, kun parantajien työajatuksiin mennään liian pitkälle ja kun ne eivät vie tapahtumia oikeastaan eteenpäin. Parantajien sielunelämät ovat paikassaan mielenkiintoista luettavaa, mutta ilman paikkaansa ne ovat vain ylimääräisiä sivuja, joita on aivan liikaa.

Romaanin mielenkiinto on alun perin ankkuroitu Lumiin ja tämän puolisoon Soliin, tämän katoamiseen, pariskunnan suhteeseen sekä avaruuteen. Lopputulos olisi ollut luettavampi ja mielenkiintoisempi, jos kirjailija olisi pysytellyt tässä. Teos on kaunis, mutta ei kovin kaunis. Teos on mielenkiintoinen, mutta ei kuitenkaan kovin mielenkiintoinen.

Leena Reikko

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua