Kun vakuuttaminen ei vakuuta – arviossa Anna Kontulan Kadonneen järjen metsästys

Kuva: Into / Klaus Welp

Poliittisesti vaikuttamaan pyrkivät tekstit voi jakaa tyylinsä mukaan karkeasti kahteen luokkaan. Ensimmäinen luottaa liioitteluun ja muihin tehokeinoihin pyrkiessään tuottamaan lukijassa tunteita ja affekteja. Suomen nykyisellä poliittisella kentällä erityisesti perussuomalaiset hyödyntävät taitavasti tällaista tapaa viestiä, mutta kyse ei ole lähtökohtaisesti radikaalin oikeiston yksinoikeudesta. Tässä käsityksessä kieltä ei pidetä pelkästään neutraalina viestin välittämisen välineenä, vaan tyyli itsessään kytkeytyy sisältöön.

Toinen on rationaalinen ja loogisille argumentaatioketjuille rakennettu viesti, joka on riisuttu kaikesta ylimääräisestä kielen koristelusta. Sen ihanteena on pelkistetty lause ja usko kielen kykyyn välittää ideoita puhtaasti, ilman kommunikaatiossa syntyvää ylimääräistä kuonaa. Käsityksen edustajista voi mainita esimerkiksi George Orwellin asiaproosan.

Anna Kontulan uusin teos Kadonneen järjen metsästys (Into, 2024) edustaa kahdesta yllä kuvatusta käsityksestä jälkimmäistä. Esseekokoelma on järkevän ajattelun, loogisen argumentoinnin ja näihin implisiittisesti kytkeytyvän kielikäsityksen puolustuspuheenvuoro. Useita tietokirjoja julkaissut Kontula tunnetaan parhaiten vasemmistoliiton kansanedustajana.

Kadonneen järjen metsästys koostuu johdannosta, viidestä esseestä ja jälkikirjoituksesta. Tekstejä yhdistyy löyhästi huoli tunnepuheen ryöppyämisestä yli yhteiskunnan äyräiden. Keskustelu ei ole uusi, vaikka sen kuvailemaa ilmiötä eli tunnepuhetta kuulee edelleen joka tuutista. Aiheesta on jo vuosien ajan debatoitu sosiaalisessa mediassa ja sanomalehtien palstoilla. Tunnepuheeseen liittyvää terapiayhteiskuntaa on myös tutkittu. Kontula viittaa vuonna 2021 ilmestyneeseen Terapeuttinen valta -kirjaan, joka esitteli suomenkielistä aiheen tutkimusta. Mitä uutta siis Kontulan teos tuo aiheesta käytävään keskusteluun?

Kontulaa vaivaa tunnepuhe ja terapiayhteiskunta. Kollektiiviseen poliittiseen muutokseen tähtäävän keskustelun ja toiminnan sijaan meillä on kimppu haavanlehtinä väriseviä yksilöitä, jotka kaipaavat muutosta mutta kykenevät vellomaan ainoastaan omissa tunteissaan ja jakamaan niitä maailmalle sosiaalisessa mediassa. Samankaltaiseen analyysiin nyky-yhteiskunnasta ja varsinkin vasemmiston tilasta on päätynyt moni, mutta on eriäviä näkemyksiä siitä, mitä kehityskululle pitäisi tehdä. Jos tällaiset keskustelut eivät ole entuudestaan tuttuja, niitä konstektualisoidaan erinomaisesti Kontulan kirjaa käsittelevässä Mikä meitä vaivaa? -podcastin jaksossa 121: Latistuksen mankeli.

Esipuheessa Kontula esittää, että pyrkimys nostaa tunteiden arvostusta on syntynyt osin feminismin toisen aallon piirissä. Tunteiden korostaminen oli tapa purkaa naisten alisteista asemaa, jota on vuosisatojen ajan ylläpidetty liittämällä tunteet naisiin ja järki miehiin. Kontulan mukaan kritiikki ei aluksi kohdistunut tunteen ja järjen vastakkainasetteluun itseensä, vaan siihen, miten sen avulla oli alistettu naisia. 1980-luvun lopulla tapahtui kuitenkin käänne, jossa binäärisen ajattelun itsensä katsottiin olevan ongelmien lähde ja siksi purettava. Tässä feminismin historian luonnehdinnassa Kontula on suuripiirteinen eikä viittaa yhteenkään lähteeseen. Hän myös itsekin toteaa, etteivät feministit olleet ainoita, jotka kritisoivat binääristä ajattelua.

Kontulan näkemys 1980-luvun lopulla tapahtuneesta muutoksesta ei ole ainoa tapa nähdä asia. Yhtä hyvin voisi käsitellä jo vuosikymmeniä aiemmin filosofiassa alkanutta keskustelua, joka koskee dekonstruktiota ja jälkistrukturalismia, joka on myös vaikuttanut voimakkaasti Judith Butlerin kaltaisiin kolmannen aallon feministeihin.

* *

Lupaavan johdannon jälkeen teoksessa seuraa viisi vaihtelevan tasoista esseetä. Näistä ensimmäinen, “Terapiyhteiskunta päästi kapitalismin sieluun” pui jo mainittua terapiayhteiskuntaa ja muodostaa teoksen ytimen. Seuraava essee “Sosiaalityö unohti köyhyyden” on aiheensa puolesta tärkeä, mutta ei oikein istu kokonaisuuteen. Essee on parsittu kasaan alunperin Kansan Uutisissa ja Talous & yhteiskunta -lehdessä julkaistuista teksteistä. Ylipäänsä kirjan esseet eivät muodosta eheää kokonaisuutta, joka on helposti, muttei vääjäämättä, kokoelmallisten teosten ongelma.

Teoksen keskelle sijoitetut esseet, feminismiä puiva “Huonosti käyttäytyvät isoäidit” ja ympäristökriiseihin pureutuva “Kaataako ekokatastrofi parlamentarismin?”, ovat teoksen parhaita. Parhaimmillaan esseet ovat kuvatessaan millaisia massiivisia muutoksia ympäristökriisin ratkaiseminen edellyttää. Lukijaa ei säästellä epämiellyttäviltä totuuksilta. Tällöin Kontulan koivuklapiproosaa muistuttava kuivakka tyyli muuttuu irrottelevammaksi:

”Juuri nyt meidän pitää päättää, kasvammeko vapauden taakan edellyttämään vastuuseen vai etsimmekö uuden Jumalan kantamaan valintojemme seurauksia. Juuri nyt mitataan, olemmeko kykeneviä kantamaan vapautta, jonka nimeen kulttuurimme vannoo.

 

Valitettavasti tällä hetkellä ei näytä siltä. Olemme kuin kikattavia lapsia jonglööraamassa käsikranaateilla.”

Tässä esseessä Kontula pääsee hyödyntämään ainutlaatuista asemaansa edustuksellisen demokratian käsittelyyn kansanedustajan roolista käsin. Tätä Kontula on tehnyt myös ansiokkaasti aiemmin teoksessaan Eduskunta. Ystäviä ja vihamiehiä (2018), joka on havainnoinnille ja haastatteluille perustuva, sisältä käsin tehty tutkimus eduskuntalaitoksesta.

Ekokatastrofin ja parlamentarismin suhdetta problematisoiva essee sisältää kiinnostavaa pohdintaa, jossa kansanedustaja harvinaisella tavalla kyseenalaistaa oman instituutionsa merkityksen aikamme kriisien ratkaisussa. Tekstiä lukee mielenkiinnolla, vaikka mielestäni Kontula määrittelee parlamentaariset puolueet ja niiden toimintakentän turhan kapealla tavalla. Oma huumoriarvonsa on sillä, että tämän hetken kiinnostavinta tekstiä suomen kielellä anarkismista tuottaa kansanedustaja.

Viimeisenä on kirjan pisin essee, joka kysyy nimensä mukaisesti “Miten kysymys kissojen ulkoilutuksesta tulee ratkaista?” Esseen tarkoitus on esittää käytännössä Kontulan peräänkuuluttamaa tutkimukselle perustuvaa ja loogisesti argumentoitua politiikkaa: ”Viides teksti ei kuulu sarjaan. Essee kissojen ulkoilutuksesta on laadittu havainnollistamaan, mitä vaatimani huolellisen argumentaation rehabilitointi voisi meille käytännössä antaa.”

Ylipitkä essee kissoista onnistuu kuitenkin lähinnä havainnollistamaan, mikä sinänsä kauniissa ajatuksessa järkevälle ja punnitulle keskustelulle pohjautuvassa päätöksenteossa on ongelma. Jos aihe ei kiinnosta ja käsittelytapa on kuivakan yksityiskohtainen, se ei herätä Kontulan parjaamia tunteita tai laajempaakaan kiinnostusta. Ehkä tolkun puolesta esitetyn argumentin sijaan ongelma koskee enemmän valittua muotoa: se mikä voi olla tavoitetila politiikassa, ei ole sitä esseistiikassa.

Juho Narsakka

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua