Kuinka lääketieteessä käytetään valtaa? Arviossa Riikka Pulkkisen romaani Viimeinen yhteinen leikki

Kuvat: Otava / Jonne Räsänen

Onko luottamuksemme lääkäreihin perusteltua? Riikka Pulkkisen kahdeksannessa romaanissa keskiössä on vallankäyttö lääketieteessä.

Viimeisessä yhteisessä leikissä (Otava, 2024) liikutaan Pulkkiselle tyypillisesti eri aikatasoissa ja eri kertojien välillä – toki rajallisemmin kuin jatkuvasti puhujien välillä vuorottelevassa edellisessä teoksessa Lumossa (2022). Nyt kehyskertomuksena toimii perheenisä Eeliksen odottamaton katoaminen. Puoliso Mai ryhtyy etsintöihin, ja pian kynnyksellä seisookin Nova, Eeliksen lapsuudenystävä ja entinen rakastettu, joka tietää Mailta piilotetusta menneisyydestä. Samalla Eeliksen kirjoittamista muistelmista keriytyy auki kertomus lapsille tehdyistä psykologisista kokeista, joissa kaikki ei mennyt niin kuin olisi pitänyt.

Teos avautuu jo muotonsa puolesta trillerimäisenä: Main ja Novan nykyhetkessä tapahtuva etsintämissio etenee minuutintarkkuudella ajoitetuissa luvuissa. Eri kerrontatasoihin on ripoteltu tiedonjyviä niin, että ne pitävät lukijan koukussaan jokaisen siirtymän yli. Ennen kaikkea tämä tapahtuu psykologisella tasolla, ei niinkään suoran väkivallan tai vastaavan uhalla. Romaani kuvaa tarkkanäköisesti, miten Main suhtautuu puolisoon, joka on piilottanut ison osan henkilöhistoriaansa ja josta hän saa nyt tietoa tämän ex-tyttöystävän kautta. Novan motiivit puhua Mailla ja kertoa tai olla kertomatta asioita luovat niin ikään jatkuvaa jännitettä.

Todellisuus ja sille annetut merkitykset näyttäytyvät kaikille hahmoille erilaisina. Yhtäältä Mai on ankkuroitunut vakaasti pikkulapsiarkeen ja tarkkailee tapahtumia psykologiaa opiskelleen, turvallisuuden tunteeseen kasvaneen ihmisen jämptiydellä. Eeliksen muistelmissa taas ovat esillä ennen kaikkea kultaan taittuvat muistot lapsuuden leirikesistä lääketieteellisen kokeen osana ja sen kautta saaduista ystävistä. Samalla taustalla kuitenkin kummittelee trauma isän menettämisestä sekä tieto siitä, että koe on johtanut monilla osallistujilla erilaisiin ”putoamisiin”, kuten psykooseihin tai raivokohtauksiin.

Kiinnostavammaksi hahmoista nousee kuitenkin Nova, joka on noussut leirilapsista vahvimmin koetta ja sen kautta lääketieteen valtarakenteita vastaan. Sinä-muotoon kirjoitetut luvut etäännyttävät Novan lukijasta niin kuin hän itse vaikuttaa olevan irti jostain itsessään ja samalla luovat vaikutelman jonkun ulkopuolisen tarkkailtavana olemisesta.

Romaanin asetelma lupaa kuitenkin enemmän kuin vetävän kertomuksen ja kiinnostavia henkilöhahmoja eikä täysin lunasta näitä lupauksia. Kirjan lapsille tehty kokeellinen lääketieteellinen hoito on eettisesti hämärällä alueella, ja tuo esiin monia yhteiskunnallisia ja laajemmin vallankäyttöön liittyviä kysymyksiä. Kirjassa sivutaan muun muassa ongelmia potilaskertomuksien luomissa ”totuuksista” potilaista sekä käsitystä lääketieteestä erehtymättömänä tieteenalana, mutta lopulta käsittely ei välttämättä avaa niin paljoa uusia näkökulmia kuin se olisi voinut. Esimerkiksi tarvetta muokata lapsista tietynlaisia tai hoidossa syntyvistä narratiiveja väläytellään mahdollisuuksina, mutta niihin ei syvennytä tarkemmin. Paljon tematiikasta tuntuu kiteytyvän yhteen Novan purkaukseen, jossa hän julistaa muun muassa, kuinka ”psyykenlääkket ovat hiukan niin kuin yritettäisiin tehdä hyvin monimutkaista ja hienoa kakkua ilman reseptiä”.

Viimeinen yhteinen leikki on psykologisesti taitava, rakenteellisesti vankka romaani, joka esittelee varsin kiinnostavan koeasetelman ajatuskehittelyille hyödyntämättä sitä kuitenkaan täysin.

Anna Hollingsworth

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua