Kauko Röyhkän muistelmien toisessa osassa kerrotaan setämäisiä panojuttuja ja maksetaan asuntolainaa

19.09.2021

Kuvat: Juha Metso / Docendo

KIRJAT | Kauko Röyhkä muistelee elämäänsä 1980-luvulta nykypäivään. Tuntuu siltä, että Vaeltava vitsaus -kirjan sisältöä ei ole pohdittu ja punnittu etukäteen.

”On ilahduttavaa, miten Kauko Röyhkä puhuu isyydestä ja lapsistaan. Kaikkien perheiden ei tarvitse olla samasta puusta veistettyjä eikä kyseessä ole kilpailu. Eri perheet toimivat eri tavalla.”

ARVOSTELU

3 out of 5 stars

Kauko Röyhkä: Vaeltava vitsaus – muistelmat 2

  • Docendo, 2021.
  • 300 sivua.
Osta kirja tai kuuntele sitä ääni­kirja­palveluista, tuet samalla Kulttuuri­toimitusta!
Adlibris BookBeat Nextory Storytel

Vaeltava vitsaus – muistelmat 2 (Docendo, 2021) alkaa hauskalla mutta irrallisella tapauksella Portugalista. Vaikkapa puoleen mittaan tiivistettynä se olisi voinut toimia. Nyt tarina hukkaa jännitteensä kauan ennen loppua. Voitaisiinko mennä asiaan!

Muutenkin kirja on sattuman kauppaa. Kauko Röyhkä (Jukka-Pekka Välimaa, s. 1959) on kirjannut ylös, mitä milloinkin on juolahtanut mieleen. Tuntuu siltä, että kirjan sisältöä ei ole sen kummemmin pohdittu ja punnittu etukäteen.

Sinänsä Röyhkän kerronta on sujuvaa ja kirjan rakenne toimii. Vaeltava vitsaus etenee kutakuinkin kronologisesti, episodeina ja välähdyksinä. Paljon jää kuitenkin katveeseen.

Kauko Röyhkän muistelmien ensimmäinen osa (Marjatan poika, 2019) ulottui 1980-luvun alkuun, hänen ensimmäiseen albumiinsa ja romaaniinsa asti. Parhaat levynsä Röyhkä teki vuosina 1983-1989. Sen hienompaa viiden, kuuden peräkkäisen levyn sarjaa ei ole tainnut kukaan Suomessa tehdäkään.

Kerrankin kaipaisin enemmän tietoa ja tunnelmia levyjen tekemisestä. Miksi niistä tuli sellaisia kuin niistä tuli? Oliko 30-vuotiaana melkein kaikki jo tehty ja sanottu?

Onnenpäivän (1983) linjanmuutos oli tietoinen. Kauko Röyhkä halusi olla muutakin kuin ärsyttäjä ja irvileuka. Maa on voimaa -levy (1985) kuvaa Röyhkän suhdetta maahan. Se on hänen mukaansa ”täynnä virheitä, kesken jääneitä biisejä ja falskia laulua, mutta siinä on kuitenkin jotain syvää ja voimakasta”.

Suunnilleen samat sanat voisi sanoa Vaeltavasta vitsauksesta. Mahtaakohan Röyhkä itse olla tyytyväinen tähän kirjaan? Sekin tuntuu nopeasti tehdyltä, jopa roiskaistulta ja keskeneräiseltä.

* *

Kirjassa asiat ovat vähän sinne päin. Ei ole nökönuukaa, onko kaikki kohdallaan. Kuka piittaa, onko Poko Rekordsin, Nik Kershaw’n tai jonkun muun nimi väärin kirjoitettu? Ei ainakaan Kauno Röyhkä. Valitettavasti ei myöskään hänen kustantajansa. (Sen sentään opin, että Mielummin vanha kuin aikuinen -levyn nimi on vahinko.)

Kun Kauko Röyhkä mainitsee Helsingin Sanomien kirja-arvion, hän ei viitsi tarkistaa, kuka sen teki. Se tuntuu ylimieliseltä ja laiskalta. Röyhkä kertoo vierailustaan ”erään kaupallisen radiokanavan ohjelmassa”. Hän ei muista suuren suosikkinsa Captain Beefheartin uraa ja tuotantoa radiossa esitelleen toimittajan nimeä.

Vuonna 1995 Kauko Röyhkälle myönnettiin 90 000 markan Suomi-palkinto. Röyhkä maksoi sillä ”ison kimpaleen asuntolainaa”. Herttaisen porvarillista. Röyhkä ei kerro, miksi hänet palkittiin. Tuskin välttävien rocklevyjen ansiosta. Edellisestä romaanista oli kulunut kahdeksan vuotta.

Hiukan aiemmin tapahtuneen satanismikohun Röyhkä laittaa lähinnä huumorin ja Hyvät, pahat ja rumat -ohjelmaa juontaneen Jari Sarasvuon piikkiin. Pitkästä suhteestaan Maritta Kuulan kanssa Röyhkä ei kerro mitään, koska Maritta haluaa niin. Muuten Röyhkä kyllä juoruilee ja nälvii ihmisiä.

Erityisesti Kauko Röyhkää tuntuu pännivän Pin Upsin ja The Nights Of Iguanan ”helvetin hyvännäköinen” Floyd Superstar, josta naispuolinen ystävä on kiinnostuneempi kuin Röyhkästä. Siitä Röyhkä ei mainitse sanaakaan, että hän ja Floyd olivat kumpikin The Velvet Undergroundin ja Lou Reedin suuria ihailijoita.

Vaeltavassa vitsauksessa on liikaa setämäisiä panojuttuja, mutta vielä enemmän liikaa siinä on leipätekstin sekaan ripoteltuja kokonaisia sanoituksia. Parempi vaihtoehto olisi ollut erillinen liite, johon ne olisi kerätty ja niitä kommentoitu. Nyt tuntuu siltä, että sanoitukset ovat mukana vain kirjaa pidentämässä. (Kirjassa on myös poikkeuksellisen paljon puolityhjiä sivuja.)

Useimmista sanoituksista Kauko Röyhkällä ei ole mitään erityistä sanottavaa. Nivelet-kappaleen kaltaisia ruumiinavauksia olisin lukenut mielelläni enemmänkin.

On ilahduttavaa, miten Kauko Röyhkä puhuu isyydestä ja lapsistaan. Kaikkien perheiden ei tarvitse olla samasta puusta veistettyjä eikä kyseessä ole kilpailu. Eri perheet toimivat eri tavalla.

Kuin ohimennen Röyhkä mainitsee ”kyhäävänsä” taas uutta levyä Riku Mattilan kanssa. Olen siitä ilahtunut. Riku Mattilan kanssa työskenteleminen tarkoittaa yleensä sitä, että laadunvalvonta on kunnossa.

Tero Alanko

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua