Kalliit oli tanssien lunnaat – Sata vuotta sitten tanssi piti kitkeä Suomesta valistuksella ja voimalla

Varovaisia katseita Kielletyt leikit -kirjan kannessa. Kuva: Atena Kustannus

Vaarallinen kosketus ja tanssin moraalittomuus

Olen itse harrastanut tanssia. Joskus parikymmentä vuotta sitten tanssiryhmämme esiintymisen jälkeen nuori maahanmuuttajataustainen mies kysyi minulta, miksi Suomessa miehet eivät tanssi. En osannut vastata, vaikka aavistin, että tällä on jotakin tekemistä historiallisten tapahtumien kanssa.

Kirja Kielletyt leikit vastaa kysymykseen osittain suoraan, osittain rivien välissä kuvatessa yksityiskohtaisesti 1800-luvun loppupuolen ja 1900-luvun alkupuolen henkistä ilmapiiriä ja yhteiskunnallisia liikkeitä, joiden aktiivinen toiminta johti siihen, että sota-aikana tanssimista tuli rangaistavaa.

Kielletyt leikit alkaa kuvaamalla periodia 1800-luvun loppupuolelta sisällissotaan ja kertoo Suomen kansanliike- ja nuorisojärjestökentän suhteista tanssimiseen. Nämä moninaiset yhdistykset Raittiuden ystävistä työväen yhdistyksiin, kansansivistystä ja isänmaallisuutta edistäviin nuorisoseuroihin, kristillisiin liikkeisiin, urheilujärjestöihin ja Marttoihin olivat tuona aikana hyvin merkittävä osa Suomen poliittista ja kulttuurista elämää. Niiden suhde tanssimiseen, kristillisiä piirejä ja työväenyhdistyksiä lukuun ottamatta, oli kahtiajakautunut: samaan aikaan kun useimpien järjestöjen johtohahmot paheksuivat tanssien järjestämistä, niiden alaosastot kuitenkin järjestivät ahkerasti tansseja, sillä se oli paras keino houkutella nuoria toiminnan pariin ja kerätä tanssilippujen kautta rahaa toimintaan. Sen sijaan kristilliset piirit vastustivat selkeästi tapainturmeluksena pitämäänsä tanssia, kun taas työväenyhdistykset suhtautuivat tansseihin myönteisesti – tosin myös niiden joukosta kristilliset työväenyhdistykset torjuivat tanssin.

Tanssimista, erityisesti paritanssia, paheksuttiin, koska se nähtiin suorana reittinä moraalittomuuteen ja sopimattomaan seksuaaliseen elämään, ja näiden tuloksena sukupuolitauteihin, aviottomiin lapsiin ja heikentyneeseen perimään. Kirjan kolmannessa, erityisen vahvassa luvussa, tarkastellaan sitä, millainen sukupuoli- ja seksuaali-ideologia tanssikiellon taustalla oli.

Kirjoittajat kuvaavat kiehtovasti, joskin lukijaa kauhistuttaen, miten Suomessa 1900-luvulle asti välteltiin koskettamista: vanhemmat eivät halanneet lapsiaan ja aikuisten välillä kättely oli ainoa moraalisesti hyväksytty koskettamisen muoto. Kaikki muu koskettaminen oli sopimatonta ja merkitsi siveettömyyttä tai sellaiseen houkuttelua.

Suhteessa tähän paritanssi, jossa toisilleen jopa ennestään tuntemattomat parit olivat läheisessä fyysisessä kontaktissa, oli hurja poikkeus. Tosin yhteiskunnallista keskustelua tanssista ja siihen liittyvistä moraalisista kysymyksistä ei käyty tuona aikana vain Suomessa vaan myös muualla Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Erityisesti Ruotsista saatiin vaikutteita varsinkin tanssin paheellisuutta korostaviin kannanottoihin.

Vaikka paritanssissa yleensä tanssi miehen ja naisen pari – tilanteet, joissa samaa sukupuolta edustavat tanssivat oli harvinainen ja karnevalisoitu poikkeus – vastuu siveydestä ja moraalittoman käytöksen torjumisesta asetettiin naiselle. Kirjoittajat selittävät, kuinka niin 1800-luvun kuin 1900-luvun alun vallitsevassa ajattelussa naisen seksuaalisuuden nähtiin luontaisesti olevan enemmän sidoksissa rakkauteen, avioliittoon ja perheeseen: naisen tuli jalostaa miestä ja olla yhteiskunnan siveellinen tukipylväs.

Toisaalta, samat konservatiiviset tahot epäilivät, ettei tämä naisen ”luonnollinen” ymmärrys seksin harrastamisesta vain ja ainoastaan suvunjatkamisen tarkoituksessa toteutunutkaan varsinkaan työväenluokan naisten parissa. Erityisesti 1800-luvun puolella yläluokan naisilla oli vastuu alempien luokkien naisten sivistämisestä ja ohjaamisesta oikeanlaiseen, pidättyvään seksuaalisuuteen, mutta vähitellen moninainen nuorisojärjestökenttä otti haltuunsa nuorison, ja erityisesti naisten moraalisen kasvattamisen.

Niin maaseudun nurkkatanssit kuin kaupunkien ravintoloissa tapahtunut tanssiminen, jossa nuoriso tapasi toisiaan ilman vanhemman väen kontrollia, oli kansakunnan, käytännössä nuorten naisten, seksuaalimoraalista huolestuneille tahoille kauhistus. Nuorille naisille suunnatuissa kasvatusoppaissa varoitettiinkin johdonmukaisesti heitä tanssimasta vieraiden miesten kanssa, sillä se saattaisi herättää hänen sukupuoliviettinsä, jonka piti vasta avioliitossa tulla herätetyksi.

Tanssi, politiikka ja valtiovalta

Sota-aikana, vuodenvaihteesta 1941–1942 vuoden 1945 alkuun tanssiminen oli Suomessa kokonaan kiellettyä. Vaikka muuallakin Euroopassa oli aiempina vuosikymmeninä esitetty tanssinvastaisia näkemyksiä ja rajoitettu tanssimista ensimmäisen maailmansodan aikana, vain Saksassa ja sen liittolaismaissa, kuten Suomessa tanssiminen kiellettiin toisen maailmansodan aikana.

Itse asiassa Suomessa tanssikielto oli ankarampi kuin Saksassa, sillä Saksassa tanssikieltoja osittain purettiin tai niistä tehtiin väliaikaisia useamman kerran sodan kuluessa, kun rintamalta palanneet saksalaissotilaat halusivat tanssia.

Kirjan eri luvuista on poimittavissa kuvaus siitä, että maailmansotien välisenä aikana ja sota-aikana Suomen äärioikeistolaisilla ja konservatiivisilla poliittisilla liikkeillä näyttää olleen hyvin yhtenevä näkemys tanssista Saksan kansallissosialistien puolueen kanssa. Kansalaisen tuli unohtaa oma huvittelunhalunsa ja sen sijaan esimerkiksi valmistella paketteja sotilaille tai laulaa yhdessä ja keskittyä ylipäätään isänmaan yhteneväisyyttä ja kansakunnan terveyttä edistäviin töihin ja harrastuksiin. Tanssiminen edusti vääränlaista vapaudenkaipuuta ja itsekkyyttä.

Jo sisällissodan aikana tanssiminen oli valkoisten puolella leimattu ”ryssien” touhuksi, ja sota-aikana konservatiiviset ja äärioikeistolaiset piirit tuomitsivat tanssin lopullisesti punaisen, epäisänmaallisen väestön harrastukseksi. Kansallissosialistinen aikakauslehti Kustaa Vaasa paheksui vuonna 1942 julkaistussa tekstissä Helsingin tanssikouluja, joissa tanssikieltoa kierrettiin tanssikurssien varjolla. Lehti tuomitsi niiden ”neekereiltä perityn jazzmusiikin” sekä ”juutalaisten orkesterin rämisevän sekasotkun” ja kehotti tukahduttamaan ”tällaiset suomalaiselle kansanluonteelle vieraat ja turmiolliset ilmiöt”. Tanssikieltoon liittyi vahvasti myös pelko suomalaisen perimän likaantumisesta, sillä tanssiminen saattoi johtaa seksuaalisiin suhteisiin saksalaisten tai venäläisten sotilaiden kanssa, ja sitä myötä aviottomiin, valtiovallan puolelta epätoivottuihin lapsiin.

Kirjoittajat kuitenkin korostavat, että niin sisällissodan kuin talvi- ja jatkosodan aikana vahvimmin tanssikieltoa perusteltiin sillä, että tanssiminen halventaisi sodassa vammautuneiden ja kuolleiden sotilaiden uhrauksen. ”Tanssia sota-aikana on tanssia hautajaisissa” todettiin, ja tällaista tanssimista ”yli hautojen” paheksuttiin monissa yleisönosastokirjoituksissa. Tällaista moraliteettia vastaan oli tietenkin vaikea argumentoida, ja vain harvoin tanssikieltoa uskallettiinkin vastustaa julkisesti: lähinnä pääkaupunkiseudun lehtien kolumneissa saatettiin kyseenalaistaa ironiseen sävyyn tanssikiellon hyödyllisyys.

Mutta tanssi jatkuu

Tästä kaikesta huolimatta suomalaiset tanssivat. Tansseja järjestettiin 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa ladoissa, silloilla ja pirteissä. Oli syntymäpäivätansseja, tanssihäitä, talkootansseja ja rekitansseja Tapaninpäivänä: tansseja järjestettiin aina kun siihen keksittiin jonkinmoinen syy. Työväenyhdistysten iltamissa tanssittiin, samoin nuorisoseuroissa ennen kuin tanssikielteinen ilmapiiri pääsi niissä voitolle. Raittiuden Ystävien vuosikokous kielsi vuonna 1916 tanssin, mutta lähes kaikkialla jäsenistö vastusti päätöstä, ja paikallisyhdistykset rikkoivat kieltoa säännönmukaisesti tilaisuuksissaan. Jopa suojeluskunnat saattoivat paikallisesti suhtautua tanssimiseen sallivasti, vaikka virallinen ideologia vastusti tanssimista lujasti. Varsinkin 1920-luvulla tanssitilaisuuksien määrä kasvoi räjähdysmäisesti. Kaupungeissa tanssi siirtyi ravintoloihin, ja soittokunnat vaihtuivat ”jazzbandeihin”. Seuraavalla vuosikymmenellä kaupungeissa yleistyivät myös tanssikoulut.

Totaalisesta tanssikiellosta huolimatta sota-aikanakin tanssittiin koko maassa. Maaseudulla pidettiin luvattomia tansseja, ja kaupungeissa, erityisesti Helsingissä, tansseja järjestettiin ”tanssikursseina” tanssikouluissa sekä yksityisissä kodeissa. Koska tanssikieltoa myös aktiivisesti valvottiin, naisten suhteellinen osuus rikollisista nousi sota-aikana, sillä tuomituissa tanssijoissa oli paljon teini-ikäisiä, 15–18-vuotiaita tyttöjä. Myös tanssien järjestäjät ja soittajat, jotka yleensä varmimmin jäivät kiinni poliisien tanssiratsioissa, olivat usein naisia. Nuoret miehet ja pojat osallistuivat hekin tansseihin, mutta kirjoittajat päättelevät, että pojat juoksivat ratsioissa yleensä helpommin poliisilta pakoon. Toki tuomituissa tanssijoissa oli myös miespuolisia, ja tuomituissa tanssinjärjestäjissä sukupuolijakauma on hyvin tasainen.

Tanssikiellon rikkomisesta annettiin yleensä sakkoja, mutta kirjoittajat mainitsevat myös yhden tapauksen, jolloin kaksi nuorta naista tuomittiin tanssimisesta vankeuteen. Sakkojen suuruus nousi sotavuosien aikana, sillä ne eivät tuntuneet tehoavan tanssikiellon rikkojiin: tutkimuksen mukaan rikoksen uusijoita oli tanssien järjestäjissä ja tanssijoissa runsaasti.

Poliisikunnan suhtautuminen tanssikieltoon oli kahtalaista: osa poliisipiireistä suhtautui välinpitämättömästi luvattomaan tanssimiseen eikä ollut innokas tekemään ratsioita, sillä osa poliiseista koki tanssikiellon valvomisen vievän heiltä resursseja tärkeämmiltä tehtäviltä. Osa poliisikunnasta taas suhtautui hyvin ankarasti tanssikiellon rikkomiseen. Kirjoittajat kuvaavat, kuinka kokemattomuuden ja virkaintoisuuden yhdistelmä johti myös kuolemantapauksiin, kun kaksi tanssijaa kuoli ratsioissa poliisin harhalaukauksiin.

Jo vuonna 1944 aatteellisille järjestöille myönnettiin iltamissaan oikeus tunnin verovapaaseen tanssiin. Sodan jälkeen, 1945, tanssikielto purettiin kokonaan, vaikka kiellon purkamista vastustettiin samankaltaisin tanssikielteisin argumentein kuin aiemminkin. Tanssin vastustajat kuitenkin kokivat kauhistuttavan tappion. Kirjoittajat kuvaavat, kuinka konservatiivisen oikeiston kulttuurisen häviön symboliksi nousivat 9.5.1945 järjestetyt Rauhan tanssit Helsingissä: Rautatientoria koristivat liittoutuneiden liput ja tanssiorkesterit soittivat modernia, angloamerikkalaista big band -musiikkia. Tanssia rakastaville suomalaisille oli koittanut uusi vapauden aika.

Tutkimus tanssista, arjesta, laista ja politiikasta

Marko Tikan ja Seija-Leena Nevalan kirja on pieteetillä tehty historiantutkimus. Kirjaa tietokirjana lukevalle tämä on sekä huono että hyvä asia. Koska kyseessä todella on akateeminen tutkimus, jokaisen tiedon ja väitteen takaa löytyy varmasti viite ja runsas lähdeaineisto. Lukijalle ei jää epäselvyyttä siitä, että kirjoittajat ovat kaivaneet käsiinsä kaiken mahdollisen aineiston, mitä tanssikiellosta on löydettävissä ja siihen on viitattu, kuten akateemisessa tutkimuksessa kuuluu. Aineistollisesti tutkimus perustuu arkistolähteisiin, kuten oikeudenpöytäkirjoihin ja muistitietoaineistoon, lehdistöaineistoon sekä aikalaiskirjallisuuteen. Tämän lisäksi tutkimuksessa on luonnollisesti käytetty runsaasti tutkimuskirjallisuutta, joka hieman yllättäen on nimetty”tanssikirjallisuudeksi”, vaikka se toki sisältää muutakin tutkimusta raittiusliikkeen historiasta sukupuolihistoriaan. Jos siis lukija haluaa löytää jotakin lisätietoa haluamastaan asiasta, se varmasti kirjan avulla löytyy.

Tutkimuksen perusteellisuus voi kuitenkin olla lukijan kannalta myös hieman koettelevaa. Erityisesti sellaiset kohdat, joissa hyvin seikkaperäisesti käsitellään tanssia ja ravintoloita koskevaa lainsäädäntöä sekä yksittäisten oikeudenkäyntien yksityiskohtia, voivat puuduttaa lukijan, joka tarttuu kirjaan oppiakseen jotakin tanssin historiasta. Yksityiskohtaisuus johtaa kirjassa välillä luettelomaisuuteen, kun viittaukset ja lainaukset arkistolähteisiin seuraavat toisiaan ilman että huomioita niistä nostetaan laajempaan historialliseen kehykseen. Kokemukseni mukaan aina kuitenkin löytyy sellaisia lainsäädännön historian ja paikallishistorian tutkijoita, jotka varmasti ilahtuvat myös näistä kohdista.

Yksityiskohtaisuus toki auttaa myös ajan ja paikan tunnun saavuttamisesta. Kuvaukset tanssitapahtumista, joissa matkalla ajetaan ojaan, kun ensikertalainen kuski säikähtää vastaantulijoita tai kertomukset ratsioista, joissa tytöt jäävät kiinni, kun menevät hakemaan vielä eteisestä takkiaan ennen pakoa poliisilta, tuovat menneen ajan ihmiset lähelle ja todellisiksi.

Tanssin historiasta kiinnostuneille kirja tarjoaa useissa kohdissa sellaista tutkimusta, jota ei tietääkseni ole aiemmin Suomessa tehty. Erityisesti luvuissa 3. Siveys ja sukupuoli tanssin pyörteissä sekä luvussa 5. Urheilua, kulttuuria vai syntiä, teksti lähtee lentoon: tanssin fyysisyys ja riemu tuntuu tekstissä, ja se pystytään yhdistämään suomalaiseen ja eurooppalaiseen kulttuuri- ja poliittiseen historiaan.

Tanssin historian ja suomalaisen tanssikiellon suhteesta kansainvälisiin suuntauksiin olisi lukenut mielellään enemmänkin. Myös sukupuoli- ja moraalikäsitysten erottamattomuus tanssisäädöksistä ja niiden suhde poliittisiin liikkeisiin tulee näissä luvuissa vahvasti ilmi.

Viimeinen luku pohtii lyhyesti tanssikiellon ja tanssikielteisyyden merkitystä, ja liittää oikeutetusti tanssin häpeämisen pitkään tanssin paheksumisen ja kiellon historiaan. Olisin kuitenkin vielä kaivannut loppuun pohdintaa siitä, miksi tanssin harrastaminen edelleen nyky-Suomessa on enemmän tyttöjen ja naisten harrastus, kun taas miehet ja pojat joutuvat sitä ainakin joskus edelleen häpeämään. Onko niin, että tyttöjen tanssiharrastus lasketaan enemmän ”taiteeksi”, ja sen vuoksi hyväksytään aivan kuten baletti 1900-luvun alun Suomessa? Vai ovatko pojat ja miehet, siis potentiaaliset sotilaat, olleet kasvatuksellisesti enemmän sen yhtenäisyyttä ja kuria korostavan ja vastaavasti itseilmaisun, huvittelun ja tanssin kieltävän eetoksen vaikutuspiirissä, joka 1900-luvun alussa oli vallitseva äärioikeistolaisissa ja oikeistokonservatiivisissa poliittisissa liikkeissä?

Kirja loppuu hieman yllättäen viittaukseen siitä, miten Suomi-rock syrjäytti tanssilavakulttuurin 1980-luvulla. Näin varmasti oli, mutta viittaus tuntuu hieman turhalta, kun sitä edeltäneestä, kukoistavasta 1950–1970-lukujen tanssilavakulttuurista ei kirjassa puhuta käytännössä mitään. Huomiotta jää myös, että tanssilavoilla tanssitaan paritansseja innokkaasti edelleenkin, vaikka ne eivät Suomen tanssikulttuurissa enää olekaan hegemonisessa asemassa.

Kokonaisuudessaan kirja on kuitenkin huikea, perusteellinen, ja samalla koskettava teos aiemmin tutkimattomasti aiheesta. Kirjan luettuaan on helppo ymmärtää ihmisiä, jotka kielloista ja rangaistuksista huolimatta halusivat hetkeksi unohtaa sodan kauhut ja saada elämäänsä iloa tanssimalla sakkojen ja julkisen häpeänkin uhalla.

Jenni Hokka

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua