Jukka Tarkan kronikka suomettumisen historiasta on nautittavaa kerrontaa hyytävistä tapahtumista

24.03.2023
TarkkaKansi 1

Kuvat: Jussi Nukari / Siltala

KIRJAT | Jukka Tarkka hemmottelee lukijaa osuvilla kuvauksilla suomettumisen ajan ilmiöistä, niiden yhdistämisellä laajempaan kuvaan sekä asioiden ytimeen iskevällä kerronnalla.

”On hienoa, että Tarkka jaksaa edelleen toimia kansakunnan vaikeiden aikojen ammattitaitoisena kronikoitsijana.”

ARVOSTELU

4.5 out of 5 stars

Jukka Tarkka: Jättiläisen jalanjäljet – alaviitteitä suomettumisen historiaan

  • Siltala, 2023.
  • 315 sivua.
Osta kirja tai kuuntele sitä ääni­kirja­palveluista, tuet samalla Kulttuuri­toimitusta!
BookBeat Nextory Storytel

Vuosi sitten kirjoitin Kulttuuritoimitukseen valtiotieteen tohtori Jukka Tarkan (s. 1942) juuri ilmestyneestä kirjasta Itsenäisyyden elpymisaika – aikalaiskronikka vuosilta 1990–2020 (Siltala, 2022):

”Jukka Tarkka valaisee terävästi aikakautta, jolloin Suomi ravisti yltään yya-ajan kuonan ja teki oikea-aikaisesti ne ulko-, Eurooppa- ja turvallisuuspolitiikan ratkaisut, jotka piti tehdä.”

Kun tuo teos kuvaili ajanjaksoa, jolloin suomettumisen kuonasta ravistauduttiin irti, nyt käsillä oleva tuore teos kertoo alusta alkaen siitä, miten tuo kuona alkoi kertyä ja vaikuttaa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan – sisäpolitiikkaa unohtamatta.

Tarkan kuvaus kattaa vuodet 1944–2022 ja menee siten ajallisesti osittain päällekkäin edellisen teoksen kanssa. Tämä ei kuitenkaan vähennä kirjan merkitystä tai luettavuutta. Tarkka arvioi samaa mittapuuta käyttäen Suomen politiikan muutoksia ja värähtelyjä koko tuon mainitun ajanjakson osalta, myös jakson 1990–2020 osalta asettaen tämän jakson osaksi tuota pitkää sotien jälkeistä jatkumoa.

Kirjan alaotsikko ”Alaviitteitä suomettumisen historiaan” sisältää viittauksen kirjan sisältöön ja rakenteeseen. Kun Tarkka aiemmissa teoksissaan on keskittynyt pohtimaan ja analysoimaan historian tapahtumia ja poliittisia ratkaisuja sekä asettamaan niitä laajempiin yhteyksiin, nyt lukijan eteen nostetaan lähes hengästyttävällä vauhdilla tapahtumia, tilanteita, historiallisia anekdootteja. Kyse ei kuitenkaan ole sälästä tai nippelitiedosta vaan suomettumisen historian kannalta merkityksellisistä tosiasioista, jotka Tarkka ammattihistorioitsijan järjestelmällisyydellä sijoittaa oikeisiin yhteyksiinsä.

Paasikiven linjalla vaikka hammasta purren

Tunnollinen kronikoitsija kaivaa Paasikiven linjan juuret jo jatkosotaa edeltävältä ajalta ja siteeraa Juho Kusti Paasikiven kirjettä presidentti Risto Rytille talvisodan jälkeen:

”Meille on hengen asia, että pääsemme Pohjolan blokkiin. Minulla ei ole mitään ennakkoluuloja Nliittoa ja Venäjää kohtaan – olen Venäjällä nuorena oleskellut ja tunnen Venäjän klassillisen kirjallisuuden ja kulttuurin. Teen kaikkeni hyvien välien ylläpitämiseksi Nliiton kanssa. Mutta jos me tämän valtakunnan intressipiiriin jäämme, on se meille kuolema. Siitä ei ole pienintäkään epäilystä. Kauppaa täällä voimme käydä ja olla kaikenlaisissa muissakin suhteissa. – -”

Tämä Paasikiven selväsanainen miete ohjasi sittemmin Suomen politiikkaa koko sodan jälkeisen ajan, tosin siinä määrin kuin ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimuksen soveltaminen antoi myöden. Paasikiven omat päiväkirjat ovat tästä paikoin tuskallisena todisteena. Kärsivällisyys, itsehillintä ja usko parempaan tulevaisuuteen olivat valttia. Peitelty sotilaallinen valmius, toimivat poliittiset, kulttuuriset ja taloudelliset yhteydet länteen ja erityisesti muihin pohjoismaihin sekä hienovarainen tiedusteluyhteistyö lännen kanssa olivat kivijalka, jonka varaan Suomen eloonjäämisoppi sotien jälkeisenä aikana rakentui.

Kun ei voitu vastata ”ei”, jouduttiin usein vastaamaan väistöliikkeellä ”kyllä, mutta”. Tyylipisteitä ei aina tullut, mutta suvereniteetti säilyi, usein tosin rima heilui.

Yya-sopimus pakotti Suomen monta kertaa ulkopoliittisiin ratkaisuihin, joiden johdosta Suomea yleisesti pidettiin Neuvostoliiton etupiiriin kuuluvana maana. Tarkka kuitenkin täsmentää etupiiriin kuulumista erottamalla Neuvostoliiton kovan etupiirin politiikan pehmeän etupiirin politiikasta. Varsovan liitto oli selkeästi kovan etupiirin politiikkaa, kun taas suhtautumisessa Suomeen oli pehmeän etupiirin piirteitä, vaikkakin taloudellinen riippuvuus uhkasi välillä muodostua peukaloruuviksi. ”Mutta etupiiri on etupiiri, vaikka se olisi pehmeä.”

Välillä Suomea yritettiin kammeta kovaan etupiiriin kuten painostamalla sotilaallisiin konsultaatioihin tai sotaharjoituksiin. Tämän taistelun sankareiksi nousivat presidentti Kekkonen ja puolustusvoimien komentaja Lauri Sutela–– joista jälkimmäisen valppaus ja rohkeus lopulta kaatoivat hankkeet.

Mainettaan parempi Kekkonen

Tässä arviossani on mahdotonta käsitellä läheskään kaikkia Tarkan esille nostamia suomettumisen haarukkapaloja. Niitä riittää YK-äänestyskäyttäytymisistä presidentinvaalivaikuttamiseen. Välille mahtuu tapauksia kuten yritykset estää Paasikiven päiväkirjojen julkaiseminen sekä jatkuvat väännöt puolueettomuus/pyrkimys puolueettomuuteen – kirjauksista yhteisissä julkilausumissa.

Kaksi seikkaa haluan kuitenkin nostaa erityisesti esiin: Urho Kekkosen sekä puolustusvoimien roolit suomettumisen aikakaudella. Jukka Tarkan väitöskirja käsitteli sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä, jossa Kekkosen rooli silloisena oikeusministerinä oli näkyvä. Väitöskirjassaan Tarkka kuitenkin totesi Kekkosen olleen mainettaan parempi, ainakin osittain: ”Kekkonen oli melkein nyrkkiä pöytään lyöden vaatinut valvontakomissiota perääntymään ja saanut tahtonsa läpi, ainakin pari kertaa.”

Toisaalta Tarkka pilkkoo Paasikiven–Kekkosen-linjan kahtia: ”Paasikivi oli aina varmistamassa Suomen suvereniteettia, mutta Kekkonen tähtäsi puolueettomuuspolitiikkaan. Paasikivi korosti kansainvälistä oikeutta, mutta Kekkosella oli oma linja. Hän suomettui.”

Noottikriisiä loppuvuonna 1961 on pidetty operaationa, jossa Kekkosella olisi ollut taustavaikuttajan rooli ja motivaatiot. Tarkka pitää tätä täysin mahdollisena: ”Vuosina 1959–1961 Neuvostoliitolle annetut tiedot Kekkosen hallituspoliittisista aikeista olivat eleitä, joiden perusteella Kreml suunnitteli omat liikkeensä. Kekkonen ja Kreml pelasivat samaan maaliin.”

Puolustusvoimat suvereniteetin takapäivystäjänä

Kantavana juonteena Tarkan läpivalaisussa läpi koko suomettumisen ajan näyttäytyy puolustusvoimien rooli. Jo Paasikiven presidenttikaudella pyrittiin huolehtimaan Pariisin rauhansopimuksen puitteissa puolustusvoimien kaikinpuolisesta toimintakyvystä. Kyky täyttää yya-sopimuksen velvoitteet toimi tässä uskottavana argumenttina. Puolustusvoimain ylin johto huolehti myös siitä, että puolustussuunnitelmat – alussa tosin ei-kirjallisesti – laadittiin todennäköisimpien skenaarioiden pohjalta, ts. oletukselle, että vihollinen hyökkää idästä. Kattilaisten suunnastahan se nimeltä mainitsematon vihollinen RUK-harjoituksissa aina tuli.

Myös sotilastiedustelu toimi kaikkiin suuntiin, siis myös lännen kanssa. Kekkonen tiesi asiasta, mutta ei kysellyt yksityiskohtia. Sotilaat saivat pitää keskustelukanavat auki, kunhan pitivät sen pois julkisuudesta.

Hyytävää on Tarkan kuvaus episodeista, joissa Neuvostoliitto yritti painostaa Suomen puolustusvoimia yya-sopimuksen perusteella konsultaatioihin 1960-luvun alusta lukien sekä yhteisiin sotaharjoituksiin 1970-luvun lopulla. Vain puolustusvoimain ylimmän johdon ja erityisesti komentaja Lauri Sutelan määrätietoisuus ja neuvottelutaito varmistivat säälliset lopputulokset, vaikka ”Kekkosen valtiomiesryhti romahti hetkeksi.”

Ålands sak är vår

Tässä yhteydessä ei voi jättää mainitsematta Jukka Tarkan viime vuosien kestoaihetta Ahvenanmaata. Kun Itämeri on muuttunut neuvostoaikojen ”rauhanmerestä” strategisesti huipputärkeäksi ja jännitteiseksi geopolitiikan näyttämöksi, on Ahvenanmaa noussut siihen sotilaallisesti tärkeään asemaan, jota Tarkka on jo vuosikausia tähdentänyt. Harhakuva pasifismin valtakunnasta on karissut. Ahvenanmaa voi olla turvassa vain, kun sitä suojaa Suomen, Ruotsin ja Naton yhteinen ilma- ja meripuolustuksen sateenvarjo. Ja sitä paitsi, Tarkka tähdentää jälleen kerran: ”Venäjän konsulaatti Maarianhaminasta on poistettava sieltä vielä nyt, kun se on tehtävissä Pax-tulkinnan mukaisella tiedotteella ilman voimakeinoja.”

Kirjan rakenne on hyvin kurinalainen: lukuja on kymmenen, ne ovat varsin tiiviitä ja ne on edelleen jäsennetty terävillä alaotsikoilla varustetuiksi muutaman sivun alaluvuiksi. Jokaisen luvun alkuun on lisäksi nostettu luvun pääpointit. Kirjan lopussa löytyy tapahtumien kulun seurantaa helpottava historiallinen janakaavio 1944–2022.

On hienoa, että Jukka Tarkka jaksaa edelleen toimia kansakunnan vaikeiden aikojen ammattitaitoisena kronikoitsijana. Lukijaa hemmotellaan osuvilla kuvauksilla suomettumisen ajan ilmiöistä ja sattumuksista, niiden yhdistämisellä laajempaan kuvaan sekä sujuvalla, asioiden ytimeen iskevällä kerronnalla.

Jukka Ahtela

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua