Juhani Ahvenjärvi osoittaa taas, kuinka pieni on suurta – arviossa Pärskeet

Kuvat: Teos / Ulla-Maija Svärd

Juhani Ahvenjärvi on tullut tunnetuksi taajaman tarkkailijana, joka kohdistaa katseensa pieniin ilmiöihin.

Niin runoilija tekee nytkin: Ahvenjärven yhdeksännessä kokoelmassa ollaan vesistössä, sienimetsällä ja ullakolla. Pärskeissä (Teos, 2024) merkityksellisiä arkiset pienuudet, lennätinkaapeli tai matka parkkipaikalta metsään.

Pienen kirjan runot ovat ekonomisia, muutaman säkeen tekstejä, mutta juuri niiden pienuus kutsuu pysähtymään havaintojen äärelle. Ahvenjärvi luo taidokkaasti keveillä eleillä aistivoimaisia kuvia: keveys on ”korvia raastavaa” ja tumma pilvi kuin ”ilmaan viskattu viikatteenterä”.

Kuten edellisessä kokoelmassa, Autotta Tampereen reunalla (2021), Ahvenjärvi osoittaa, kuinka raja ihmisen ja muun luonnon välissä on sumea. Toistuvaksi aiheeksi nousevat rakennetun ja rakentamattoman limittyminen: ”Moottoreiden murjomassa saaristossa on// myös mykkiä yksityiskohtia,/ kuten tuo kuuma ja keltainen teltta”. Asetelma on ennen kaikkea ihmettelyn aihe, ei niinkään arvokannanotto: ”Rakennus on suunniteltu sulautumaan luontoon: se, mikä laseista heijastuu, on oranssinruskea pilvi”.

Runot eivät esitä tulkintoja, vain havaintoja: ”katso, tällaistakin on”, ne sanovat yhä uudestaan. Hallittu, seesteinen kokonaisuus antaa tilan lukijalle.

Pärskeet on kuin runojen mattoteline, josta tulee kesäleikeissä ”laskuvarjojääkäreitä kuljettava Junkers”. Yhtä lailla Ahvenjärven runot opettavat katsomaan pientä ja arkista uusilla tavoilla.

Anna Hollingsworth

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua