Henrik Meinander kertoo Helsingistä kuin ystävästään kertoen – arviossa Helsinki: Erään kaupungin historia

Kuvat: Laura Malmivaara / Siltala

Nyt on Helsingin historia saanut arvoisensa kirjoittajan. Tämä oli päällimmäinen ajatus Henrik Meinanderin teokseen Helsinki – Erään kaupungin historia (Siltala, 2025) tarttuessani.

Eikä tuo ajatus mihinkään kadonnut kirjan luettuani. Henrik Meinander kertoo Helsingistä ja sen historiasta ammattihistorioitsijan varmalla otteella, mutta lämmöllä ja empatialla – kuin ystävästään kertoen.

Haparoiva start-up

Maailmanpolitiikan, talouden, teknologian ja kulttuurin symbioottisessa valinkauhassa Helsinki olisi toisenlaisella tuurilla saattanut jäädä ”erääksi kaupungiksi” Suomen etelärannikolla eikä siitä olisi tullut Suomen pääkaupunkia eikä juuri muutakaan. Kun Kustaa Vaasa vuonna 1548 käski perustamaan kaupungin nykyisen Santahaminan vanhaan ankkurointipaikkaan, kyse ei ollut suurisuuntaisesta pääkaupunkiprojektista vaan pyrkimyksestä padota Hansa-liiton vaikutusvaltaa Itämerellä, erityisenä kohteena Tallinna. Määräyksen toimeenpanovaiheessa soveliaampi paikka löytyi kuitenkin Vantaanjoen suulta.

Helsingin haparoivia nuoruusvuosia kuvaa se, että Vanhankaupunginlahdelta kaupunki siirrettiin vajaan sadan vuoden kuluttua uusille sijoille. Syynä oli se, että vastoin odotuksia Helsinki ei satama- ja kauppapaikkana pystynyt lunastamaan sille asetettuja odotuksia. Niinpä Pietari Brahe määräsi 1639 kaupungin siirrettäväksi paremman satamapaikan äärelle Södernäsiin, nykyiseen Sörnäisiin. Tämäkään hanke ei toteutunut määräyksen mukaisesti, koska alue oli ahdas; se oli paikallisten aatelissukujen maiden puristuksessa. Parempi paikka löytyi vuonna 1640 parin kilometrin päässä Vironniemeltä.

Mikään menestyksekäs logistiikan start-up ei Helsinki alun alkaenkaan ollut. Tallinna, Viipuri, Turku ja sittemmin valtametropoliksi perustettu Pietari jyräsivät omissa sarjoissaan. Helsinki kehittyi toki kunnon provinssikaupungiksi, eteläisen Suomen hallinnolliseksi keskukseksi ja keskisuureksi satamakaupungiksikin. Tosin tulipalot, kulkutaudit ja sittemmin 1700-luvulla kroonistunut sodankäynti Venäjän kanssa verottivat kaupungin elinvoimaa.

Meinander kuvaa elävästi ja osuvasti kaupungin hidasta ja kivuliastakin syntyhistoriaa politiikan ja talouden käänteiden valossa mutta myös tavallisen kaupunkilaisen näkökulmasta. Tutut kulmat, kuten Eteläsatama, Katajanokka, Pohjoisranta, suurtori ja Ruttopuisto, löytyivät Helsingistä jo tuolloin. Kaupunkilaiset rakensivat taloja, kävivät kauppaa ja riitelivät keskenään kuten nykyäänkin.

Onnenkantamoisia maailmalta

Helsingin kasvun ja kehityksen onnenpotkut liittyivät usein eurooppalaisiin politiikan käänteisiin – ja useimmiten niissä oli osapuolena Venäjä. Ruotsin kannalta katastrofaaliset sodat Venäjää vastaan 1700-luvulla johtivat päätökseen vahvistaa Suomen etelärannikon puolustusta. Sveaborgin – eli Viaporin  linnoitusta ryhdyttiin rakentamaan vuonna 1747, osin myös silloisen liittolaismaan Ranskan tuella ja rahoituksella. Viaporin merkitys turvallisuuden takaajana ei lopulta ollut niin merkittävä kuin sen synnyttämä taloudellinen toimeliaisuus kaupungin elinvoiman perustana.

Myös keisari Aleksanteri I:n päätös Helsingin määräämisestä Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupungiksi perustui viime kädessä suurvaltapoliittisiin pohdintoihin. Sodan uhka Ruotsin kanssa näytti hälvenneen, kun Ruotsi tyytyi Norjan valtaamiseen eikä elätellyt haaveita Suomen takaisinvaltaamiseksi. Viaporin linnoituksen turvaama sijainniltaan edullinen satamakaupunki oli omiaan uuden suurruhtinaskunnan hallinnolliseksi keskukseksi – Turun eliitin napinoista huolimatta.

Uusi pääkaupunki vaati asemansa vaatimat ulkoiset puitteet. Keisari oli suurille hankkeille myötämielinen ja asialle laitettiin saksalainen nuori arkkitehti Carl Ludwig Engel. Tuloksena oli Helsingin ylväs hallinnollinen empirekeskusta: ”Pietari pienoiskoossa”. Eikä tässä kaikki. Vuonna 1828 myös yliopisto siirrettiin Turusta Helsinkiin.

Suuriruhtinaskunnan perustaminen vauhditti Helsingin kehitystä tavalla, joka nosti sen selkeästi Suomen johtavaksi talouden, politiikan ja sivistyksen keskukseksi. Säätyvaltiopäivät toimivat ja säätivät omia lakeja suuriruhtinaskunnalle. Rautatieyhteys Pietariin loi perustan Helsingin monipuoliselle teollistamiselle. Satamatoiminta vauhdittui. Viaporin linnoitus oli oma yhdyskuntansa, joka tarjosi mahdollisuudet monenmoiselle palvelujen tarjonnalle. Elämä soljui rauhallisesti kohti parempaa tulevaisuutta – mitä nyt Krimin sodan aikainen Viaporin pommitus elokuussa 1855 kaupunkilaisten rauhaa häiritsi.

Tasavallan pääkaupungiksi

Mitä lähemmäs nykyaikaa tullaan, sitä enemmän vahvistuu vaikutelma, että Helsingin ja Suomen kehityshistoriat yhdentyvät. Mitä Suomessa tapahtui, se määritettiin pitkälti Helsingissä – elleivät maailmanpolitiikan tuulet muuhun suuntaan vieneet. Suomen itsenäistyminen vaivihkaa Venäjän vallankumouksen ja ensimmäisen maailmansodan pyörteissä antoi Helsingille sen aseman, joka sillä on siitä lähtien ollut: itsenäisen tasavallan pääkaupunki ja maan suurin kaupunki.

Olen edellä tarkastellut lähinnä niitä teemoja, jotka ovat maailmantapahtumien tai muiden ulkoisten tekijöiden perusteella määrittäneet Helsingin kehitystä. Vähemmälle olen jättänyt sen tarkkuuden ja havainnollisuuden, jolla Meinander kuvaa kaupungin alueellista ja arkkitehtonista kehitystä. Tältä osin riittänee, kun totean, että nämä osuudet tekstistä ovat paikoin omia pienoistaideteoksiaan.

Teoksen keskeinen hienous on lisäksi siinä, että kuvailtuaan varmalla otteella historiallisen ja ulkonaisen kehyksen Meinander loihtii näkyville kaiken sen, mitä kaupungissa tapahtui, miten se laajeni, miten siellä elettiin, minkälaisia olivat asukkaat, mitä he tekivät elääkseen ja mitä kieltä he puhuivat. Sattumuksia ja anekdootteja on arkistoihin tallentunut ja ne lisäävät lukijan läsnäolon tuntua tapahtumien pyörteissä.

Meinanderin esitystapa on historiateokselle esimerkillinen, lukija ei jää missään vaiheessa faktavyörytyksen alle. Numeroista kiinnostuneita tosin ilahduttaa se, että Meinander seuraa läpi koko teoksen Helsingin asukasluvun kehitystä varsin tarkasti. Tämä on tärkeää siksikin, että se antaa kuvan kaupungin kehitysvauhdista sekä mittakaavan vertailuun muiden kaupunkien kanssa (Turku, Tukholma, Tallinna jne.). Myös helsinkiläisten kielijakautuman kehitystä on mielenkiintoista seurata. Suomen ja ruotsin kielellinen vedenjakaja Helsingissä oli 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa, jolloin molempien kielten puhujia oli suunnilleen yhtä paljon.

Henrik Meinander on kirjoittanut Helsingin historian sellaisena kuin tämä kaupunki sen ansaitsee. Vaatimattomista lähtökohdista ponnistaen, syrjäisellä ja tuulenpieksemällä niemellä, onnekkaidenkin sattumuksien avittamana – mutta aina eteenpäin suunnaten ja tilaisuuksiin tarttuen. Kerros kerrokselta, sukupolvelta toiselle on hyvää perimää karttunut. Kyse ei ole pelkästään taloudesta tai politiikasta vaan laajemmasta kulttuurin ja kansalaisyhteiskunnan panoksesta.

Tämän kokonaisuuden Henrik Meinander on taiten rakentanut. Sujuvasta ja selkeästi jäsennetystä tekstistä välittyy paitsi ammattihistorioitsijan varma ote myös syntymäkaupunkiaan arvostavan ja rakastavan ihmisen omat tuntemukset. Kari Kosken käännös välittää tämän kaiken hienosti.

Jukka Ahtela

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua