Ester, teurastaja tihkuu sian ja ihmisen lihaa – arviossa Mariia Niskavaaran esikoisromaani

Kuvat: Meri Björn / Kosmos

Joitakin vuosia sitten yhdysvaltalaiskirurgit siirsivät ihmispotilaalle sian sydämen. Sydän sykki, ja potilas eli kaksi kuukautta. Siirretty sydän oli geenimuokattu niin, ettei hylkimisreaktiota tapahtuisi, mutta operaatio oli perimmiltään mahdollista vain, koska sian sydän on anatomisesti tarpeeksi samankaltainen ihmissydämen kanssa.

Niin, sillä lihaahan me kaikki olemme, siat ja ihmiset, osoittaa Mariia Niskavaaran hieno esikoisromaani Ester, teurastaja (Kosmos, 20259.

Ester haluaa teurastaa: kaupungin läpi virtaa tehtaan lihahihna kuin joki, hänen vanhempiensa lihakaupan tiskillä juhlamakkara ja aladobi houkuttelevat ja sian sisäelimet saavat huokaamaan. Lapsenkin hän haluaa. Mutta kun teurastaminen sujuu mallikkaasti, oma lisääntyminen ei. Esterin mies, diplomiseminologi Keinosiementäjä, saa kyllä tehtaan siat siitettyä, mutta pariskunnalle ei lasta kuulu.

Kirja hengittää lihaa, lihaisuutta ja ruumiillisuutta. Se ilmentää omanlaistaan äärimaterialistista ontologiaa, jossa kaikki palautuu aineeseen, siis lihaan. Sielukin on materiaa, ”sisäelimistä pienin ja nestemäisin”, ja kuoleman jälkeen se päätyy taivaan suureen liemikattilaan, jossa ”kaikki sielut sulautuvat suureen lihasoppaan, aminohappolietteeseen, joka kuplii ja kuohuu ja poreilee”. Lihatiskin antimet, teurastettavat siat ja lisääntyvät ihmiset ovat taivaallisen liemikattilan edessä kaikki samaa. Kun Ester on teurastamassa sikoja raskaana, ”hän taputtelee niiden ryhdikkäitä lihoja. Hän taputtelee hieman itseäänkin. Kaikki liha on niin kaunista, hän ajattelee. Tämä sika. Hän itse ja se liha, mikä hänen oman lihansa sisällä kasvaa. Elämän ihme on, että liha kasvattaa lihaa.”

Silti Ester, tai muut Kaupungin asukkaat, eivät kyseenalaista, miksi toista lihaa lahdataan ja oman lihan halutaan lisääntyvän. Näin kirja lämäyttää lukijan eteen dilemman: miksi oma liha on arvokkaampaa? Ester, teurastaja tuo mieleen toisen syksyn lihataloutta ja sukupuolta käsittelleen teoksen, Laura Gustaffsonin Lihakirjan (WSOY, 2025; lue arvio). Siinä missä Gustafssonin teoksessa problematiikka kirjoitetaan auki, Esterin maailma näyttää absurdiuden eikä selittele.

* *

Niskavaaran kerronta on tarkasti leikattua ja piirtää Esteristä pienieleisesti kuvaa lihaisassa maailmassa. Kirja saa lukijan nauramaan useassa kohdassa, kuten kun Ester rakastuu nuoruudessaan huoneensa seinältä katselevaan Julistemieheen: ”Joskus hän ja Julistemies tuijottavat toisiaan intensiivisesti. Nytkin Julistemies tuijottaa, mutta Ester ei vastaa katseeseen. Hänestä yksipuolinen tuijotus on mukavampaa.” Samalla lukija kiedotaan taitavasti Esterin puolelle niin, että lopun traagisissa käänteissä haluaisi vain kaikkea hyvää hänelle.

Ester, teurastaja hyödyntää taitavasti absurdiutta. Uimahallissa täydellinen nainen kertoo poistattaneensa napansa vaikean äitisuhteen vuoksi, ja lääkäriä ei huvita hoitaa Esterin lapsettomuutta, koska hän haluaisi vaihteeksi muuta parannettavaa. Teoksessa onkin sukulaissieluisuutta vaikkapa Sayaka Muratan Maan asukkien kanssa, jossa vinksahtanut maailma ja lakoninen kerronta kääntyvät voimakkaaksi yhteiskunnalliseksi kannanotoiksi muun muassa syömisestä, lisääntymisestä ja naisen asemasta.

Ihminen on eläin eläinten joukossa, Ester, teurastaja osoittaa, ja tekee sen harvinaisen osuvasti.

Anna Hollingsworth

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua