Esikoisteos tarkkailee ihmistä epävarmassa ympäristössä – arviossa Jonne Haapalan Poissaoloharjoituksia

Kuvat: Tapio Jussila / WSOY

”Ole läsnä tässä hetkessä” on mantra. Päinvastaista kuulee harvemmin, mutta siihen Jonne Haapalan esikoisteos Poissaoloharjoituksia (WSOY, 2026) tarttuu ja tutkii, mitä ihmiselle tapahtuu, kun ympäristö on epävarma.

Teos koostuu havainnoista, jotka muistuttavat välillä aforismeja, välillä melkein pienoisnovelleiksi kasvavia proosarunoja. Niissä pohditaan kahvinjuomista, rajuilmaa ja naapureita.

Haapalan runot ovat kiinni juuri arkisuudessa. Ne onnistuvat sanoittamaan kiusallisen tunnistettavia hetkiä ja samalla luotaamaan päällimmäisen reaktion taakse, missä piilee usein pelkoa ja epävarmuutta:

”Raivokohtaukset ja pelkotilat yhä vain kehittyneemmän teknologian pettäessä/ toinen toisiaan paljaampia, alkukantaisempia.”

Samanlainen selittämättömyyden pelko toistuu teoksen loppupuolen naapuriteksteissä. Ihmiset eivät enää tunne toisiaan, toistetaan, mutta Haapala ottaa melkein-truismin ja kääntää katseen eristyneisyydestä kumpuavaan epäluuloon:

”Jo koska minä en ole nähnyt heitä, voisi kuvitella, että hekään eivät ole nähneet minua. Mutta ovatko naapurini nähneet toisensa? Onhan mahdollista, että he eivät ole ainoastaan nähneet toisiaan vaan törmäilevät toisiinsa jatkuvasti. Kutsuvat toisiaan kylään. Järjestävät kutsuja. Puhuvat naapurista, jota kukaan ei ole nähnyt.”

Epävarmuuus asettuu maailmankuvaa vasten, jossa keskeistä on sattumanvaraisuus. Sattuma tiivistyy selkeiden pohdinnassa harkituista ja harkitsemattomista tiloista. Harkittuja ovat kirjaston lukusalo ja Sikstuksen kappeli, kun taas harkitsemattomia ”berliiniläisen hotellin aulassa räjähtänyt 16-metrinen akvaario” ja ”lyhyet eksymistä muistuttavat tauot ihmisten välissä”. Sattumat ovat aina mahdollisia, eikä niiden ilmestymistä voi ennalta määritellä.

Ei ole myöskään harkittua, mitä havaitsijalle jää mieleen. Kun koirat haukkuvat sakeaa sumua, ”ulvonnan sävy, se ylösalainen näköala, joka niiden silmistä sumuisina päivinä heijastuu, jotain siitä jää kiertämään kehoon”. Havaintoja tulee ja menee, ja jotkut niistä takertuvat.

Parhaimmillaan teos on, kun sen muoto tukee sattumista kumpuavaa epävarmuutta. Ulvontaa ei tarvitse selitellä, se voi jäädä lukijaan kiinni tai sitten ei. Välillä runot kuitenkin avaavat itseään turhan paljon: ”Paluumatkalla huomaan: ennen katoamistaan polut muuttuivat kapeiksi. Sitten mutkitteleviksi. Mutkittelu on tapa eksyttää tai karistaa kannoilta, mahdollisesti vakiintunein väistelyn muoto.// Ajatukset mutkittelevat.” Ilman viittausta ajatuksiin olisi jäänyt lukijan havaitsemistavasta kiinni, yhdistääkö hän polut ajatuksiin. Nyt yhteys muuttuu harkitsemattomasta harkituksi.

Teos näyttäytyy paradoksina: se huomioi maailmaa ja havaintoja siitä ja on siis ennen kaikkea läsnä. Samalla se tulee kuitenkin osoittaneeksi kaiken kaaoksen ja loputtomat tulkinnat olemalla aina pienen etäisyyden päässä minkäänlaisesta varmuudesta, hieman poissa.

Anna Hollingsworth

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua