Soraääniä rajan takaa – arviossa Anna Jarovajan Rajantakaiset

Jarovaja, Matinpuro ja Matveeva. Kuva: Mia Seppo

Millaisia kuulumisia ja miten paljon olet kuullut viime aikoina itärajan takaa Venäjän Karjalan tai Murmanskin tienoilta – jos turvallisuuspolitiikan aiheet jätetään laskusta?

Tarinat ovat vähissä. Raja on tiukasti kiinni, vain rippunen ihmisiä kulkee kiertoteitä maasta toiseen. Suomalaisia kirjeenvaihtajiakaan ei ole raportoimassa Venäjältä kuin pari.

Rajan takana ihmiset elävät valtiossa, joka käy pitkää hyökkäyssotaa. Tottahan heillä on kerrottavaa.

Etäisyydet ovat kasvaneet mielissä mutta myös kilometreissä. Kun toimittaja Anna Jarovaja ja dokumentaristi Kerttu Matinpuro ajoivat keväällä 2025 autolla rajan taakse, he kiersivät Joensuusta ensin Norjan Kirkkoniemeen ja sieltä Murmanskiin, Petroskoihin, Sortavalaan, Terijoelle, Viipuriin ja Pietariin. Ja sama pitkä lenkki takaisin. Vaihtoehto olisi ollut vain reitti Viron kautta.

Matkapäiväkirja Rajantakaiset (Rosebud, 2026) on Jarovajan kirjoittama ja Matinpuron kääntämä ja toimittama. Kuvataiteilija Lilya Matveeva on valokuvien pohjalta kuvittanut matkan varren ihmisiä ja tapahtumia piirroksilla, joissa on satukirjamaisuutta ja synkkää virettä. Matkakuvien korvaaminen tällä tavalla on oiva ratkaisu.

Kirjan kansi Erika Styf ja kuvituskuvat Lilya Matveeva.

Petroskoissa kasvanut Anna Jarovaja muutti Suomeen jo 2018, kun työ toimittajana oli käynyt ahtaaksi. Matinpuro ehti asua Venäjällä kahdeksan vuotta ennen sotaa.

Vielä kirjantekomatkan jälkeen Jarovaja matkusti Petroskoihin tapaamaan vanhempiaan viime helmikuussa. Vierailu keskeytyi, kun naamioituneet miehet pidättivät hänet ja veivät uuvuttaviin kuulusteluihin. Jarovajalta tivattiin sotakannanotoistaan ja häntä epäiltiin Supon agentiksikin. Hän ymmärsi pysyä vastedes maasta poissa.

Kirjassa ei jututeta satunnaisia ihmisiä, vaan tekijät tapaavat kirjavan joukon tuttuja ja tuttujen tuttaja, jotka ovat ”ihmisarvoon ja solidaarisuuteen uskovia” ja jotka ”säilyttäen ihmisyytensä ja huolimatta vaikeista ja ristiriitaisista ajoista jatkavat elämäänsä nyky-Venäjällä”.

Joukossa on taiteilijoita, ihmisoikeus- ja ympäristöaktivisteja, toimittajia, opettajia, kulttuurialan yrittäjiä, historioitsijoita.

Kirjan tekee arvokkaaksi jo se, että nämä ihmiset saavat kertoa julki kantansa sotaan ja maan tilanteeseen. Moni välttää keskustelemasta Ukrainasta ystäviensäkään kanssa, jottei tilanne johtaisi väittelyihin ja kiistoihin.

”Olen aina sanonut, että kotikaupunkini Murmansk on paras kaupunki, koska se on niin lähellä Eurooppaa, ovi sinne”, sanoo Maria, kulttuurialan sekatyöläinen.

Hän selventää, että kanssakäyminen Suomen, Ruotsin ja Norjan taiteilijapiirien kanssa on aina ollut hänelle luontevaa, toisin kuin sisämaassa asuville.

Nyt kontaktit ovat jäissä Murmanskissakin.

Maria ilmaisee monen tuttavansa perusnäkemyksen: maa on oma, valtio vieras.

”Meillä on voimakas kulttuuri, kirjallisuus ja musiikki. Valtio puolestaan – se on aivan eri asia.”

Hänen selviytymiskeinonsa on elää vähän kaiken ulkopuolella.

”Jos minun pitäisi esiintyä erikoisoperaatiota ylistävissä esityksissä, teeskentelisin olevani sairaana.”

Sairaslomaa pyytäisi myös opettaja, jos tehtävänä olisi kertoa lapsille tämän päivän sodasta.

Kouluihin on tullut uusia oppiaineita, kuten tärkeiden keskustelujen oppitunnit, joiden tarkoitus on kasvattaa lasten isänmaallisuutta. Moni opettaja yrittää luovia parhaansa mukaan.

Teiden varsilla on vastassa julisteita, jotka houkuttelevat rintamalle runsaiden ruplien toivossa tai vetoavat kotirintaman uskollisuuteen.

Hautausmailla katse erottaa jo kaukaa tuoreita kumpuja, joilla hulmuavat isot Venäjän liput. Kymmenien hautakivien valokuvissa tuijottavat parikymppisten miesten silmäparit.

Kadunvarren jättiscreenillä pyörii sekaisin sankarillisia videoita toisesta maailmansodasta ja Ukrainan rintamalta.

”He yrittävät jatkuvasti vetää yhtäläisyyksiä näiden välille. Se ei ole missään nimessä hyväksyttävää”, tuomitsee elokuvatuottaja Mihail (moni kirjan henkilö esiintyy vain etunimellään tai se on muutettu).

Vähemmistökielet eivät nauti myötätuulesta, kun vastassa on ”yhtenäisen venäläisyyden idea”.

Natalia Antonova kertoo Petroskoin lähellä Vieljärven kylässä, että hänet on Karjalan kielen aktivistina pantu valtiollisen median mustalle listalle. Aikaisemmin hän oli suosittu puhuja karjalankielisessä televisiossa, mutta enää se ei haastattele häntä eikä mainitse edes nimeään.

Suhde ortodoksiseen kirkkoon on kipeä. Antonova kävisi mielellään kirkossa, mutta nykyiset puheet siellä ovat ristiriidassa oman uskonkäsityksen kanssa.

Karjalan kielen vahvistamiseksi kylissä tehtiin monenlaista yhteistyötä suomalaisten kanssa aina sodan alkuun asti. Monilla aloilla kansalaisjärjestöt hyötyivät tiiviistä kumppanuuksista naapurimaahan.

Järjestöväki sanoo pelkäävänsä nyt, että jos raja pysyy kiinni vuosikymmeniä, seuraavat sukupolvet eivät enää tiedä näistä siteistä mitään.

Monet keskustelut alkavat jo vuosikymmenien takaa. Pohjustuksia haetaan paikoin liian kaukaa ja laveasti, mutta on historian kertaukselle perustelunsakin.

Kuten Suomessakin, myös venäläiset miettivät, olisiko nyky-Venäjän naamiot pitänyt osata riisua jo aikaa sitten.

”Olen vähitellen tajunnut, että tämä kaikki oli taputeltu jo kauan sitten, se ei tapahtunut yhdessä yössä”, pohtii karjalaisnainen.

Toimittaja ja oppositiohahmo Valeri Potašov tekee vertauksen:

”Jos Suomessa sanottaisiin, että sananvapaus perutaan, tietenkin kaikki suomalaiset lähtisivät kadulle. Mutta jos 25 vuoden ajan pikkuhiljaa kavennetaan sananvapautta, niin teillä käy juuri niin kuin kävi täälläkin. Siinä mielessä emme ole lainkaan erilaisia.”

Keskustelut Potašovin kanssa saavat ansaitusti paljon tilaa. Potašov on entinen Karjalan radion ja monen paikallisen lehden kommentaattori, jonka ääni kuitenkin tukittiin. Hän sinnitteli pitkään Venäjällä vastarannan kiiskenä ja piti siellä viimeksi omaa Telegram-kanavan blogia ja kirjoitti liberaalilehti Novaja Gazetaan.

Jarovaja ehti haastatella Potašovia Petroskoissa ennen kuin FSB teki kotietsinnän kesällä 2025 ja mies päätti paeta Saksaan.

Potašov sanoo, että hän pysyi Venäjällä järjissään, koska kävi tuuri, kun kukaan hänen ystävistään ei ollut kääntynyt sodan kannattajiksi.

Kirjan henkilöitä yhdistää sodan ja vallitsevan järjestyksen vastaisuus. Kansan enemmistöstä Valeri Potašov sanoo:

”Suurin osa on täysin etääntynyt siitä, mitä maassa tapahtuu. He pitävät hauskaa, on diskoja, konsertteja ja muuta sellaista.”

Kun kyseessä on matkapäiväkirja, mukana on paljon matkalaisten omia huomioita ja myös muistoja. Teksti on henkilökohtaista ja sujuvaa, joskin jokunen kielellisesti jäykähkö pätkä on kirjaan jäänyt.

Synkän perusvireen ohessa ilonpilkahduksiakin on kerrottavana.

Esimerkiksi Daša Anajeva ja Svetlana Koltšurina ovat perustamassa Petroskoin lähelle Nuosjärvelle hotellia ja aivan uudenlaista karjalaisen käsityötaiteeen keskusta.

He sanovat pyrkivänsä rakentamaan uudenlaisia siltoja, luomaan uusia verkostoja myös ulkomaille nykyoloissakin.

Yrittäjinä naiset ovat törmänneet myös näköalattomuuteen. Kun he haluaisivat suunnitella pitkällä tähtäyksellä, vaikka 30 vuoden päähän, moni on ollut kauhuissaan: voiko sellaista näkökulmaa ollakaan.

Svetlana Koltšurina on toiveikas:

”Voit tietysti mennä kymmenen kertaa osoittamaan mieltäsi ja järjestää aktioita, mutta suuressa mittakaavassa et voi muuttaa mitään. Mutta kulttuurin parissa voimme yhä työskennellä laajasti. Se on pehmeä voima, joka meillä edelleen on.”

Matti Siippainen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua