Eksistentialismia museosaleissa – arviossa Mikko Rädyn Borealia

Mikko Räty. Kuvat: Veikko Somerpuro / Tammi

Fossiilit, luurangot ja täytetyt eläimet voivat olla hyvin kuivakoita. Mikko Rädyn esikoisrunokokoelmassa Borealia (Tammi, 2022) ne kuitenkin herätetään eloon, ja samalla kiertyy auki eksistentiaalinen kerä miljardien vuosien ketjusta.

Borealia on pohjimmiltaan museokierros. ”Lunasta museokortillasi ylimääräinen kylpyläkuukausi Yoldian aalloilla”, lukija toivotetaan tervetulleeksi. Kuivakkuus vaihtuu kuitenkin nopeasti matkaksi elämänkierron läpi: ”seuraa minkä tahansa maailmankauden katkoviivaa/ mitä tahansa sukulinjaa,/ se toistuu kaikessa elävässä.” Kokoelma etsii näitä katkoviivoja museon eri osissa: on luita, lintuja, nisäkkäitä ja mineraaleja ja kaiken yhtenäisyyttä.

Kiehtovinta Borealiassa on sen holistinen näkemys maailmasta ja ajatus elämän säilyvyydestä samalla kun kaikki myös katoaa. Erityisesti luusalissa fossiilit ovat todella jähmettynyttä elämää, joka kommunikoi historian läpi: siellä ”sivellin putsaa saven seasta esiin/ kauppapuutarhurin hampaan ja pyöriäisen niskanikaman,/ kahden riidan päätös kolmen miljoonan vuoden päässä toisistaan.” Samalla ihminen vertautuu muuhun luontoon ja muuttuu pieneksi miljardien vuosien eliömassan keskellä: ”Ajanjaksossa, jossa kätesi kohoaa tervehdykseen muiden nahkakantisten/ kirjojen riviin, sukupolvemme syntyvät, riemuitsevat, vaipuvat unholaan/ jne. muttemme arvostele: hajoamisprosessi alkaa yllättäen varhain.”

Runot antavat oikeuden luonnolle olla selittämätön ja vastustaa kategorisointia. Ihminen näyttäytyy kokoelmassa tutkijana, jonka työ ei lopulta voi saavuttaa toivottua tilaa, jossa kaikki on määritelty, sillä ”filosofiat, ontuvat hevoset,/ vievät vain minne kykenevät”. Ihmisen, luonnon ja kategorisoinnin tarpeen vuoropuhelu muistuttaa Sylvia Legriksen aikaisemmin tänä vuonna englanniksi ilmestynyttä Garden Physic -kokoelmaa, jossa luontoa niin ikään kaikuluodataan eri elämänmuotojen kautta.

Kokoelmassa on myös joitakin herkullisen nokkelia kohtia, jotka pääsevät yllättämään viiltävällä ironiallaan. ”Miten ihminen tulisi määritellä?” kysytään hyönteissalissa: ”Ilman matematiikkaa näkökenttäsi avautuu vain yhteen suuntaan/ kerrallaan: myös erään ritariperhoslajin silmät sijaitsevat siittimessä.”

Kielellistä leikittelyä ja tutkiskelua olisin kaivannut enemmänkin: miljardien vuosien kerrostumat tarjoavat niin paljon kielellistä materiaalia, että sitä vielä enemmän hyödyntämällä teoksen tasot olisivat voineet saada vielä enemmän samaa syvyyttä kuin sen kuvaamassa historiassa.

Borealia horjuttaa ihmisen jalustaa kaikkitietävänä luomakunnan kruununa. Sen museon salit laajentuvat eksistentiaalisiksi pohdinnoiksi; harva luonnontieteellinen museo pystyy samaan.

Anna Hollingsworth

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua