Anne Tylerin kevyesti etenevässä kirjassa sanat kannattelevat painavia asioita

Kuvat: Diana Walker / Otava

Yhdysvaltalaiskirjailija Anne Tyler (s. 1941) on kirjoittanut paljon perheistä. Hänen tuorein romaaninsa Kellotanssi (suom. Markku Päkkilä; Otava, 2024) kuljettaa lukijaa kertoen ensin joitakin kohtauksia kirjan päähenkilön, Willan (o.s. Drake), lapsuudesta aikuisuuteen ja keski-ikään vuosilta 1967, 1977 ja 1997, pysähtyen sitten tarkemmin muutamaan, tärkeäksi osoittautuvaan viikkoon vuonna 2017.

Perhesiteet luovat parhaimmillaan turvaa ja suojaa, mutta voivat olla myös kahle ja taakka. Tai sarja velvollisuuksia. Raskasta olisi myös vierauden tuntu; se, ettei kuulu joukkoon. Oudointa olisi kuitenkin olla täydellisen välinpitämätön tuon perheeksi kutsutun yksikön keskellä.

Anne Tylerillä on mielenkiintoinen tapa kirjoittaa. Hänen tekstiään voi lukea pelkästään sujuvasti etenevänä tarinointina sekä erilaisten ihmisten ja tapahtumien esittelynä. Kirjailija kuvailee, mutta ei kommentoi. Kokonaisuus muotoutuu kunkin lukijan mielessä sen mukaan, miten hän havaitsemiaan vivahteita ja värähtelyjä tulkitsee. Näennäisen kepeähkön, mutta samalla suoran kerronnan lomassa lukijassa saattaa viritä monenlaisia tuntemuksia.

Vuoden 1967 tapahtumista lukiessa tuo tunne voisi olla myötätunto. Willa on 11-vuotias, pikkusisko 6-vuotias. Kärsivällinen ja kiltti isä on opettaja, näyttelemistä harrastava äiti levoton ja arvaamaton. Äidin saadessa kiukkukohtauksia ja kadotessa retkilleen huoli ja vastuu kodin arkiaskareista painaa Willan harteita. Kun äiti palaa pirteänä ja kuin mitään ei olisi tapahtunut, Willaa harmittaa isän lammasmaisuus ja pikkusiskon iloinen lepertely sekä se, ettei häntä itseään kiitetä, vaikka juuri hänen ansiostaan asiat ovat sujuneet kotona niin hyvin ilman äitiäkin.

Vuoden 1977 kohdalla lukijaa suututtaa. Willa opiskelee collegessa kieliä, tähtäimessään tutkijan ura ja lingvistiseen antropologiaan erikoistuminen. Willan komea ja sporttinen poikaystävä Derek lopettelee lakiopintojaan ja haluaa pian naimisiin. Willa tahtoisi suorittaa tutkintonsa ensin loppuun, mutta myöntyy kosintaan. Perheeseen syntyy kaksi poikaa, ja Willan opinnot jäävät kesken.

Kirjan kolmannessa osassa, vuonna 1997, Willa ja Derek ovat menossa puutarhakutsuihin. Ja nyt muutkin kuin lukija ovat ärtyneitä. Ajomatkan aikana pariskunnalle syntyy kitkaa siitä, millaisia heidän lapsistaan on tullut, ja kumman syytä tai ansiota se on. Vanhempi, isänsä kaltainen rento ja urheilullinen Sean kelpaa Derekille, mutta nuorempi Ian, joka haluaisi pitää välivuoden lukiosta kiertääkseen maata liftaamalla, on isänsä mielestä vetelehtivä laiskuri. Derek ajaa liian lujaa ärhennellen sekä moottoritien muille kulkijoille että Willalle, jonka on määrä toimia kartanlukijana. Derekin rattiraivo yltyy ja hän tekee ajovirheen. Auto paiskautuu ympäri ja Derek kuolee. Willa jää leskeksi 41-vuotiaana.

Kirjan kolmeen ensimmäiseen osaan valikoituneiden tapahtumien tarkoituksena lienee ennakoida tai pohjustaa sitä, millaista Willan elämä saattaisi olla neljännessä osassa. Niin tapahtuu vain osittain. Willan luonne pysyy pitkälti samana. Hän on edelleen vastuuntuntoinen, epäitsekäs, muut huomioon ottava ja toisten tahtoon taipuva. Hän myös häpeää muiden puolesta ja selittää asioita parhain päin.

Silti se, millainen Willa on, ei vaikuta siihen, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Sillä on merkitystä, miten hän asioihin suhtautuu. Willa on tottunut jo pikkutytöstä asti nielemään harminsa sekä oppinut tyytymään siihen, että hänet aina jollakin tavoin sivuutetaan.

* *

Kellotanssi-kirjan neljännessä osassa, vuonna 2017, Willa on 61-vuotias. Hän on vieraantunut siskostaan aikaa sitten, ja vanhemmat ovat kuolleet. Willan pojat ovat aikuistuneet ja muuttaneet tahoilleen. Willa itse on valmistunut collegesta kielten opettajaksi sekä avioitunut uudelleen jo yli vuosikymmen aiemmin. Peter on eläkkeellä oleva, golfia harrastava lakimies. Sen vuoksi he ovat muuttaneet edellisenä syksynä Arizonaan. Willa ei välitä golfista lainkaan, eikä myöskään uudesta, kuivasta asuinympäristöstään.

Willa on joutunut aina muuttamaan syistä, jotka ovat olleet joko välttämättömyyksiä tai myönnytyksiä. Se, että tässä tuoreimmassa muutossa ainoa Willaa ihastuttava asia on pihalla kasvava valtaisa jättikaktus, kertoo paljon.

Kellotanssi-romaanin viimeinen osio on hauska, liikuttava ja rehellinen. Siihenkin liittyy vieraaseen ympäristöön matkustaminen.

Kaikki alkaa yllättävästä puhelinsoitosta. Willan esikoispojan entisen tyttöystävän naapuri ilmoittaa, että Denise on sairaalassa, koska häntä on ammuttu jalkaan, ja Denisen 9-vuotias tytär tarvitsee kaitsijaa. Kuinka nopeasti Willa pääsisi tulemaan?

Willan Peter-puoliso ei ilahdu Willan matkasuunnitelmasta, eihän Willalla ole edes mitään tekemistä koko asian tai näiden ihmisten kanssa. Ei niin, mutta jostakin syystä Willa haluaa lähteä ja olla avuksi. Peter tulee vastentahtoisesti ”Willan tueksi” pitkälle lennolle Arizonasta Baltimoreen, sillä kysehän on vain muutaman päivän vierailusta. Toisin tietysti käy.

Denisen ollessa sairaalassa Willa yrittää hahmottaa tilannetta Dorcas Roadin talossa. Hämmentäviä tilanteita syntyy tiheään, kun tomera Cheryl-tyttö tekee selkoa, miten heillä on tapana toimia. Lenskeri-koirankin pyöriessä jaloissa Peter turhautuu, tylsistyy ja vetäytyy puhelimensa ja tietokoneensa pariin, mutta Willa alkaa viihtyä. Hän ja Cheryl touhuavat sujuvasti yhdessä, ja Denisen päästyä sairaalasta sama jatkuu. Kömpelö kipsi jalassaan Denise ei voi osallistua juuri mihinkään, ja lisäksi hän itse tarvitsee monessa asiassa apua. Vierailu venyy.

Peterin on palattava Arizonaan, mutta Willa tuskin huomaa hänen poissaoloaan. Hän on kotiutumassa tähän merkilliseen ympäristöön, joka poikkeaa täysin hänen aiemmin kokemastaan. Vanha omakotitaloyhdyskunta on rapistunut aikojen myötä ja asukkaat ovat kirjavaa väkeä, mutta kaikki naapurit tuntevat toisensa ja toistensa asiat. Toki he ovat uteliaita ja joskus tungetteleviakin, mutta hädän tullen he eivät jätä ketään pulaan.

Tässä kirjan kohdassa tulee erityisen hyvin esiin kirjailija Anne Tylerin taitavuus. Olemisen, tekemisen ja tapahtumisen kuvailemisen tyylilaji muuttuu vaivihkaa samassa tahdissa Willan rentoutumisen myötä. Mukaan tulee iloa. Jos kyseessä olisi taitamattomasti ohjattu elokuva, näkymä saattaisi olla farssimainen, mutta Tyler saa lukijan katsomaan asioita Willan silmin. Hiukan nukkavieru ympäristö ja omintakeiset naapurit outoinekin puuhineen sekä temperamenttinen Denise ja pikkuvanha Cheryl osoittavat Willalle, mitä hyvyys ja toisista välittäminen tarkoittavat. Riidoilta ja väärinkäsityksiltä ei tietenkään vältytä, mutta ainakin ampumistapaus osoittautuu silkaksi vahingoksi.

Willan oivallus on, että oman tilansa ja aikansa voi jakaa itse valitsemiensa henkilöiden kanssa. Perhe ei välttämättä olekaan se, mihin synnytään tai avioidutaan, vaan ne ihmiset, joiden seurassa tuntee olevansa kotona. Onnistuneeseen yhteiseloon kuuluu toki velvoitteita, mutta myös vapaaehtoisuutta ja vastavuoroisuutta. Ja sitä, ettei toista pidetä itsestäänselvyytenä.

* *

Miksi Anne Tylerin romaanin nimi sitten on Kellotanssi? Willa näki sellaisen kurkistaessaan Cherylin huoneeseen, jossa tämä leikki toveriensa kanssa. Tytöt seisoivat peräkkäin siten, että vain ensimmäinen näkyi kokonaan ja toisista vain levitetyt kädet, joita he liikuttivat musiikin tahdissa rytmikkäästi kuin kellonviisareita.

Myöhemmin Willa miettii, että hänen omassa kellotanssissaan nainen viilettäisi näyttämön poikki vinhasti pyörien, kuin värisumuna, kadoten hetkessä ja ollen poissa.

Ritva Alpola

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua