Miksi miehet pelkäävät Jumppatyttöjä ? Teatterin katsomossa istui 273 naista ja seitsemän miestä

Kuva: Jukka Hämeenniemi

Olin tyhmä eli ennakkoluuloinen enkä mennyt katsomaan, kun Teatteri Takomon Jumppatytöt-esitys vieraili Tampereen Teatterissa.

Arvelin, ettei joukkuevoimistelun trikoisiin punottu näytelmä voi mitenkään liikuttaa vanhaa, hyvin entistä koripalloilijaa. 

Luin sitten Kati Eskolan kirjoittaman loistavan arvion esityksestä ja minua alkoi harmittaa vietävästi. Ymmärsin, että esitys menee suoraan elämän ristiriitaiseen ytimeen eli kysyy miksi kaikki hyvä ja kaunis on aina niin raskasta ja rumaa.

* *

Aloin tutkia Jumppatyttöjen tulevia esityksiä ja ilahduin suuresti – seuraavaksi olisi vuorossa Kotka, rakas syntymäkaupunki. Ja sinne pääsee Nokialta kätevästi viidellä junalla: tarvitsee vaihtaa vain Tampereella, Riihimäellä, Lahdessa ja Kouvolassa.

Viimeinen taival jumalaisen Kymijoen vartta vierähtää sympaattisesti kiskobussilla. Perillä kannattaa mennä Satamaan asti, majesteettinen päärautatieasema on kaukana keskustasta.

Kotkan komea kaupunginteatteri ei ollut aivan täynnä, mikä hieman ihmetytti. Onhan esityksen koreografian suunnittelut Kotkan oma poika Antton Laine, maineikkaan joukkuevoimisteluvalmentaja Anneli Laineen veli.

* *

Yleisön kokoonpano oli sitten jo täydellinen shokki: katsomossa istui 273 naista ja seitsemän miestä!

Olen toki ennenkin taivastellut teatteriyleisön sukupuolivinoumaa, yleensä katsojista 25 prosenttia on miehiä.

Nyt miehiä oli vain 2,5 prosenttia. Se on aika vähän. Etenkin kun juuri miehille Jumppatytöt opettaisi ehkä vielä enemmän kuin naisille.

Kuten Kati Eskola kirjoitti:

”Esitys tarjosi katsojille todella terapeuttisen ja voimaannuttavan kokemuksen. Tämä jos mikä on teatteria parhaimmillaan. Suosittelen näytelmää ihan kaikille, jotka ovat tekemisissä joukkueurheilun kanssa. Myös jumppareiden puolisot voisivat ymmärtää esityksen nähtyään meitä ulkonäkökomplekseista edelleen kärsiviä vaimoja hieman paremmin.

 

Usko pois, sinä entinen tai nykyinen jumppatyttö, vatsaa ei tarvitse vetää sisään jatkuvasti, olet hyvä ja riittävä juuri sellaisena kuin olet.”

* *

Miksi miehet eivät mene katsomaan lumoavaa esitystä? Useimmilla jumppatytöllä lienee äidin lisäksi myös isä, pappa, ukki, vaari. Luulisi kiinnostavan, ihan jo inhimillisesti.

Jokin meitä suomalaisia miehiä vaivaa, en löydä sille sanaa. Emme ole kylmiä, tyhmiä, kovia, välinpitämättömiä, sivistymättömiä, laiskoja – meissä on herkkyyttä, viisautta, lämpöä, uteliaisuutta, rohkeutta…

Hm, vai onko sittenkään, siis rohkeutta?

Entä jos tehtäisiin Lätkäpojat? Kolme entistä junioria, nyt jo aikuista kiekkoilijaa, näyttäisi millaista hauskaa ja piinaa on kiskoa perässään parikymmentä kiloa painavaa varustekassia, taistella pelipaikasta, kahvasta, koukata, kuunnella valmentajan haukkuja, loukkaantua, myös fyysisesti, lopettaa ura kun joukkueet yhdistetään ja jääaikaa ei ole, itkeä salaa, yksin, ettei kukaan näe, isä ainakaan.

Niin menisivätkö miehet katsomaan esitystä?

En usko, koska he pelkäävät nähdä poikansa, siis itsensä, silmästä silmään.

Paitsi jos näytelmässä olisivat mukana Peltonen, Koivu, Lehtinen. Lyötäisiin leikiksi, tupuhupulupuiluksi, kun ei uskallettaisi katsoa silmiin totuutta.

Sitä että juniorijääkiekko ottaa useimmilta pojilta enemmän kuin antaa, ikävä kyllä.

* *

Entä sitten joukkuevoimistelu? Antaako se tytöille enemmän kuin ottaa?

Tähän Jumppatytöt vastaa viisaasti, rehellisesti. Menkää katsomaan, kun tulee seuraava tilaisuus. Tiedän, että ajatus siitä että menisi teatteriin kahdestaan toisen miehen on kanssa kauhidstuttava, mahdoton – siinähän voisi haksahtaa puhumaan vakavasti omista asioistaan, pois se meistä.

Mutta menkää oikein miehissä, porukalla, vaikka syyskuussa Seinäjoelle. Sinne pääse Tampereelta yhdellä junalla. Ja pois tullessa saa juoda olutta.

Matti Kuusela

Seuraavaksi Jumppatyttöjä esitetään Tallinnassa ja Narvassa (27.5.–30.5.) Kesällä esityksiä Hangossa ja Kajaanissa ja syksyllä eri puolilla Suomea. Esityskalenteriin pääset tästä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua