Esseemäinen dokumenttielokuva Architecton auttaa pohdiskelemaan, miten ihminen uhmaa luontoa

Ihminen asettaa oman kivisen holvikaarensa uhmaamaan taivaankaarta. Kuva: Elke ry

Venäläissyntyisen elokuvaohjaaja Viktor Kosakovskin Architecton-elokuvan alussa mies tunnustelee kivenlohkaretta kuin haluaisi tuntea sen muodon kämmenissään ja sormenpäissään, mittailee sitä katseellaan, melkein halailee sitä.

Kosakovskin dokumenttielokuva sukeltaa syvälle, kuten hänen elokuvillaan on tapana. Kosakovskin neljän vuoden takainen, myös DocPoint-festivaalilla nähty elokuva Gunda, seurasi erään sian elämää maatilalla. Elokuva vei katsojansa pohtimaan lihatuotantoeläinten lyhyttä elämää sekä omia ruokavalintojamme perusteellisemmin kuin yksikään kiistakirjoitus tekisi.

* *

Architectonia on kutsuttu esseistiseksi dokumenttielokuvaksi, millä tarkoitetaan, että se ei ole yhden tarkkarajaisen kysymyksen tarkastelua tai yhden yksilön historiallisen tarinan kertomista, vaan ennemminkin ilmiön tarkastelua kuvilla, mielleyhtymillä ja katsojan kannustamisella omakohtaiseen pohdiskeluun näkemästään. Kyse ei ole päsmäröinnistä, vaan siitä, että katsojan annetaan olla rauhassa kuvien seurassa.

Architectonissa on kysymys rakentamisesta. Elokuvan nimi, Architecton, on kreikankielinen mestarirakentajaa tarkoittava sana. Elokuva antaa meille tilaisuuden ymmärtää sanan ironia.

* *

Elokuvasäveltäjä Evgueni Galperinen itseensä huomiota kerjäävää musiikkia on elokuvassa liikaakin. Aivan kuin säveltäjä olisi ottanut elokuvan panttivangikseen ja vaatinut, että hänen musiikkinsa säestämiin kuviin ei kukaan saa koskea. Eräänlaisena mottonaan elokuva käyttää italialaisen runoilijan Giovanni Pascolin (1855–1912) leijoista kertovasta L’aquilone-runosta poimittuja rivejä, joiden mukaan auringon alla ei olekaan jotain uutta, vaan jotain aika muinaista.

Mieleenpainuvia kuvia Architectonissa riittää ruuhkaksi asti: On mustavalkoista kuvaa hylätystä kaupungista, joka on tehty kivestä ja on kuin kivettynyt aikaan. Antiikin raunioihin paistaa kuumuuttaan väreilevä aurinko.

Niitä kuvia katsellessani huomasin itse ajattelevani, miten ennen ihmiset tiesivät, miten kivi käyttäytyy ja osasivat rakentaa luonnonkivistä kestäviä holvikaaria. Keskelle autiomaata jäänyt kivikaari on kuin maisemaan kirjoitettu kuittaus: Ihminen kävi täällä.

* *

Kuvien mustavalkoisuudella haluttaneen korostaa kohteiden klassisuutta ja kykyä kestää aikaa. Sananmukaisesti järisyttävimpiä Architectonin kuvia ovat ne, joissa nähdään kivilouhoksella tehdyn räjäytyksen seuraukset maa- ja kivimassoihin, jotka lainehtivat yhtenä myrskynä. Niitä katsellessa voi miettiä onko olemassakaan rakennuksia, jotka kestäisivät maan luiden liikettä. Architecton antaa meidän ymmärtää, että luonnonkiviäkään ei riitä loputtomiin, kuten ei metsiäkään.

Elokuva ei ole pelkkää maisemamaalailua, vaan siinä on ihminen, joka on otettu edustamaan elokuvantekijän itsensäkin ajatuksia. Italialainen arkkitehti Michele de Lucchi nähdään elokuvassa käpsehtimässä talonsa pihalla aikansa ratoksi rakennuttamassa pihalleen kiviympyrää. Jossain kohtaa hän arveleekin, että nykyään rakennukset tehdään kestämään 40 vuotta. Antiikin rakennukset ovat kestäneet satoja, ellei tuhansia vuosia.

* *

Elokuvassa on tietenkin kuvaa vuoristosta. Se vie ajatukset kiveen materiaalina ja jonain, joka henkii ikuisuuden tuntua. Vuoristoiksi ryppyyntyneet kivet ovat olleet täällä aina ja ovat aina oleva; tätä ei yksikään ihminen sano ääneen elokuvassa, mutta kuvat sanovat.

Ihminen jyrsii ja jauhaa vuoristoja. Tuloksena nähdään kuvia kivikuormasta, joka ei pysähdy, koska se viedään murskattavaksi raaka-aineeksi. Siitä tulee soraa tiepohjiksi tai hiekkaa, joka päätyy betoniksi.

Raskaana olevan naisen kiveksi kutsuttu kivi Baalbekin alueelta Libanonista. Kuva: Elke ry

* *

Architecton on sitä eurotaidetta, jota ovat rahoittaneet lukuisat keskieurooppalaiset säätiöt, tv-yhtiöt ja kulttuurin tukiorganisaatiot. Eräässä osuudessaan elokuva viettää hyvän tovin raunioituneessa nykyaikaisessa kaupungissa, josta emme aikoihin tiedä, onko se Ukrainaa vai Gazaa. Näemme kaivinkoneita raivaamassa rauniokasoja ja lastaamassa niitä kuorma-autoihin. Silmiimme tarttuvat joidenkin kerrostaloraunioiden paikalleen jääneet verhot tai irrallinen huonekalu siellä, toinen täällä. Selviää meille sekin, minne kuorma-autot kuljettavat niihin lastattuja rauniokasoja. Niiden määränpää on rikkiammuttujen kotien kaatopaikka.

Kaikki nykyajan rauniot eivät ole sodan tuhoamaa Ukrainaa, vaan mukana on kuvia myös Turkin maanjäristysalueilta.

* *

Kiireettömyyttään korostava elokuva toimii meditaationa inhimillisten pyrkimysten hauraudesta ja sysää meitä miettimään sitäkin, jääkö meistä ja ponnisteluistamme kiveä kiven päälle, kun aika meistä jättää. Kosakovskin äänilaji on skeptisyys, sillä ehkä on turha hosua wau-arkkitehtuurin kanssa. Tuskinpa sekään kestää ikuisesti.

Elokuvan kuvauspaikkoja on ollut ainakin Turkissa, Ukrainassa, Italiassa, Ranskassa ja Libanonissa, jossa käytetään pitkä aika Unescon maailmanperintökohteisiin kuuluvan Baalbekin raunioissa. Kosakovskin kuvaaja Ben Bernhard saa rakennukset näyttämään mielikuvituksellisilta ja kauniilta luomuksilta niin maasta kuin droonillakin kuvattuina.

Elokuvaa katsoessa ei voi aina olla ihan varma siitä, mitä edes näkee, mutta sillä ei ole väliä, koska tämä dokumenttielokuva saa katsomaan maailmaa vähän toisenlaisin silmin.

Antti Selkokari

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua