Enemmän kuin tavallinen herttainen eläintarina – arviossa Minä ja pingviini

Steve Coogan (oik.) ja pingviini. Kuva: Cinemanse

Britti Tom (Steve Coogan) saapuu Argentiinaan, St. Georgen poikakouluun opettamaan englantia ja vetämään koulun rugbytreenejä. Eletään 1970-lukua ja peronismin ongelmista kärsivässä maassa on levottomuuksia. Kun niiden vuoksi koulu suljetaan viikoksi, lähtee Tom kollegansa, suomalaisen matematiikanopettaja Tapion (roolissa ruotsalaisnäyttelijä Björn Gustafsson) kanssa Uruguayhin ryyppyreissulle.

Tom löytää tangobaarista iskemänsä naisen kanssa rannalta öljyvuotoon takertuneen pingviinin. Pingviinin kylvetysoperaatio päättyy siten, että Tom joutuu salakuljettamaan eläimen Argentiinaan, missä siitä tulee sisäoppilaitoksen lemmikki ja maskotti. Pingviinin kautta Tom myös ystävystyy koulun palvelushenkilökunnan kanssa ja saa oppilaansa innostumaan hitusen englanninkielisestä kirjallisuudesta. Jopa nyrpeän tiukka rehtori (Jonathan Pryce) joutuu hyväksymän tilanteen.

Tom itse käy läpi menneisyyttään ja luopuu rakentamastaan kyynisestä ulkokuoresta. Jokainen elokuvan henkilöistä käyttää pingviiniä terapeuttinaan, kertoillen sille huoliaan.

Perusjuoneltaan Minä ja pingviini on kuin mikä tahansa elokuva, jossa ihminen kohtaa eläimen ja oppii sitä kautta paremmaksi ihmiseksi ja saa ystäviä tai rakastetun. Minä ja pingviini nousee kuitenkin lajityypin yläpuolelle tuomalla kuvaan mukaan yhteiskunnallisen tilanteen.

Vuonna 1976 Argentiinassa tapahtui sotilasvallankaappaus, minkä seurauksena vastarintasisseiksi, kommunisteiksi tai muuten vain subversiivisiksi epäiltyjä vangittiin ja kidutettiin. Moni katosi lopullisesti.

Elokuvassa pingviiniä hoitava, koulun palvelushenkilökuntaan kuulunut ja politiikasta kiinnostunut nuori nainen napataan keskeltä katua. Hänen isoäitinsä, joka on myös koululla töissä, yrittää selvittää tytön kohtaloa. Huoletonta elämää Latinalaisen Amerikan kouluja kiertäen viettänyt Tom joutuu ensimmäistä kertaa kohtaamaan todellisessa elämässä opettamassaan kirjallisuudessa esiintyvät vapauden ja vastarinnan teemat ja miettimään, löytyykö mukavuudenhaluisesta miehestä yhtään siviilirohkeutta.

Alfonsina Carrocio, Steve Coogan ja Vivian El Jaber. Kuva: Cinemanse

Peter Cattaneon aiemmista ohjauksista meillä on näytetty Housut pois (The Full Monty, 1997). Minä ja pingviini onkin samankaltainen komediallinen draama, joka sijoitetaan yhteiskunnalliseen taustaan. Kovin voimakkaasti ei kantaa oteta, mutta yleishumanistinen ote ja lämmin katse päähenkilöihin kantaa. Silti välillä tuntuu, että yhteiskunnallisten teemojen yli sutjautetaan vähän turhan kevyesti.

Poikien väliset luokkaristiriidat – useimmat oppilaat ovat varakkaiden argentiinalaisten tai ulkomaalaisten expatien poikia, lukuun ottamatta yhtä stipendillä opiskelevaa – tai koulun palvelushenkilökunnan asema unohdetaan melko nopeasti. Valtiollisen salaisen poliisin miehet vaikuttavat enemmän paikallisilta gangstereilta. Mutta nämä antaa helposti anteeksi yleisinhimillisen otteen takia.

Elokuva perustuu Tom Michellin omaelämäkerralliseen kirjaan, ja loppukuvissa nähdäänkin tämänkaltaisiin todellisiin henkilöihin perustuvien elokuvien tapaan valokuvia siitä oikeasta pingviinistä sisäoppilaitoksessa.

Koomikko ja näyttelijä Steve Coogan on vallan sopiva Tomin rooliin sellaisena hieman nuhjuisena, liian monta iltaa baareissa viettäneenä varhaiskeski-ikäisenä brittipoikamiehenä. Coogan on sanonut haastattelussa, elokuvan nykypäivään resonointiin viitaten, että Trump olisi varmaan karkottanut pingviinin El Salvadoriin eikä adoptoinut sitä koulun lemmikiksi.

Eija Niskanen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua