Parasta juuri nyt 14.7.

14.07.2019

Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Mikko Kanninen viettää kesää Popcornflixiä katsellen, Underworldia kuunnellen ja Alva Noen työkaluihin tutustuen.

1

Popcornflix tarjoaa ilmaiseksi elokuvia monella alustalla. Asensin applikaation Apple TV:lle ja ilokseni huomasin, että valikoima on aika hieno ainakin klassikkoelokuvien osalta. Kun valikosta valitsee ”Old School Cool”, löytää melkoisen aarreaitan: Buster Keatonia, Fred Zinnemannin High Noon ja Howard Hawksin His Girl Friday, joka on ehkä maailman paras elokuva.

2

Koska Popcornflix ei tarjoa tekstityksiä, nautintoon vaadittu sujuva englanninkielen taito asettaa palvelun käytölle tiettyjä rajoituksia etenkin koko perheen osallistumisen suhteen.

Mahtava kokemus oli kuitenkin Charlie Chaplinin The Kidin eli Chaplinin pojan katsominen perheen 9-vuotiaan kanssa. Jälleen kerran tuli todistettua, että vuonna 1921 Chaplin teki elokuvan, joka todellakin jaksaa kiinnostaa sukupolvesta toiseen vielä lähes sadan vuoden jälkeenkin. Ihmeellistä.

Tunti sateista kesäpäivää kului kuin siivillä, kun 9-vuotias ihmetteli, välillä nauruun tikahtuen, elokuvan tyyliä, lavasteita, musiikkia, Chaplinin kävelyä ja koko elokuvan tarjoamaa maailmankuvaa.

Itsekin olin täysin unohtanut elokuvan loppupuolella olevan mahtavan ”unijakson”: kulkuri vajoaa unimaailmaan, jossa kaikki elokuvassa esiintyneet henkilöt ovat muuttuneet enkeleiksi. Tästä alkaa hervoton slapstick- ja ilma-akrobatiatykittely, joka varmasti tuntui aikalaisista vallankumoukselliselta. Ideoinnin ja silkan hölmöilyn tasolla homma on edelleen todella vakuuttavaa. Vahva suositus kesään Netflixin Barbie-animaatioiden vastapainoksi.

3

Lapsuudessani science fiction tarjoili parhaimpia herkkujaan lähinnä kirjojen ja sarjakuvien kautta. Useat opukset olivat rakenteissaan ja tarjoamissaan mielikuvissa niin rikkaita ettei silloinen elokuvauksen tekniikka päässyt lähellekään omien kuvitelmien tarjoamaa moninaisuutta. Stanley Kubrickin 2001: Avaruusseikkailu oli toki visuaalisesti vakuuttava, mutta sisällöllisesti koko paketti rupesi aukeamaan vasta aikuisuuden kynnyksellä.

Tietokoneiden kehittyminen sittemmin teki sci-fistäkin elokuvatuotannon keskinkertaista valtavirtaa. Toki maisemat laajakankaalla paranivat, mutta samalla sisällöt usein kapenivat. Nykyään sci-fi-elokuvat tarjoilevatkin kovin harvoin mitään uutta tai kovin haastavaa ajateltavaa. Hollywoodilainen tarinankerronta on sci-finkin puolella sidottu katsojan tuntemusten tarkkaan koukuttamiseen ja sittemmin tuosta vapauttavan lopputunteen tarjoamiseen. Sci-fi-elokuvat ovatkin harvoin nykyään mitään sci-fiä, vaan tarjoilevat simppeleitä viholliskuvia ja ihmisten tuntemuksiin perustuvia konflikteja kuorrutettuna planeettojen ja avaruusalusten maisemaa vasten.

Siksi kiinalainen sci-fi elokuva The Wandering Earth (Netflix) tuntuukin tuoreelta ja raikkaalta, vaikka ei varsinaisesti mitään kauhean ihmeellisiä ajatuksia tarjoakaan. Elokuvassa aurinkokuntamme aurinko on räjähtämässä punaiseksi jättiläiseksi, mutta ihmiskunnalla on kerrassaan loistava idea planeetan pelastamiseksi: rakennetaan 10 000 rakettimoottoria maan pinnalle ja siirretään maapallo toiseen tähtijärjestelmään. Kuinka tämä voisi mitenkään epäonnistua?

Tästä seuraa tietenkin kaikenlaista hässäkkää ja ongelmia. Ihmiskunta on näin suuren uhan edessä kuitenkin yllättävän toimintakykyinen ja aloittaakin 2 500 vuoden mittaisen matkansa kohti uutta aurinkokuntaa.

Elokuvan rytmi ja kerronta on varsinkin elokuvan alkupuolella riittävän erilaista, jotta se saa katsojan huomaamaan kuinka tottuneita olemme amerikkalaiseen dramaturgiseen sapluunaan. Pahiksia elokuvassa ei varsinaisesti ole, ja jännitteet syntyvätkin ihmiskunnan taistelusta fysiikan lakeja kohtaan. Elokuvassa kaikki maapallon kansat ovat yhteisellä asialla, mikä on kerta kaikkiaan virkistävä näkökulma.

Yhden ilmeen näyttelemistä, kliseisiä henkilöhahmoja ja tunteiden korostamista taustaviuluilla on elokuvassa toki taattuun kiinalaiseen tyyliin ja runsaasti, mutta hei… nythän on kesä!

4

Olen kuunnellut viime aikoina paljon Underworldin uutta julkaisua DRIFT Episode 4 ”SPACE”. Digitaalisesti 4. heinäkuuta julkaistu EP-levy on neljäs osa Underworldin DRIFT-sarjaa, joka on yhtyeen mukaan jonkinlainen koko 30-vuotisen uran reflektio ja uudelleentuotos. Viime vuonna käynnistynyt DRIFT on neljä vuotta kestävä, jatkuvasti etenevä prosessi, jossa bändi julkaisee joka torstai uutta materiaalia; ääntä sekä kuvaa.

Underworld (eli Rick Smith ja Karl Hyde) tunnetaan parhaiten Trainspotting-elokuvan soundtrackilla olevasta kappaleestaan Born Slippy .NUXX, joka sittemmin muodostui jopa koko vuoden 1996 zeitgeistin taustamusiikiksi.

Underworld todistaa uudella EP:llään edelleen olevansa taitava luomaan syviä tunnelmia ja tarttuvia biittejä. Huomaan jääväni kuuntelemaan levyä kuin huomaamatta. Jokaisessa kappaleessa on oma juttunsa, syvä maailmansa, jonka sisään pääsee nopeasti ja helposti.

Levyssä on vahva 1990-luvun tunnelma, mutta mistään väsymisestä tai nostalgisesta kuolleen hevosen raippaamisesta ei ole kyse. Underworld on edelleen samaan aikaan koukuttavaa ja kokeilevaa, tanssittavaa ja haastavaa. Täydellistä kesämusiikkia siis.

5

Lopuksi voisi suositella kirjaa. Koska kesä.

Luen tällä hetkellä Alva Noen kirjaa Omituisia työkaluja.

Alva Noe haastaa taidefilosofiallaan teoskeskeiset ja kauneuteen keskittyvät taideteoriat. Noe väittää, että taide on ihmisen työkalu, jolla ihminen voi tutkia itseään ja maailmaa. Jos haluat uusia näkökulmia taiteeseen ja ihmiseen, tässäpä oivaa kesälukemista.

Mikko Kanninen