KONSERTTI | Waltteri Torikalla ja Jarkko Aholalla tuntui olevan Nokia Arenan konsertissaan päällimmäisenä yksi tuttu periaate: kohti ääretöntä ja sen yli.
Kuninkaiden paluu: Waltteri Torikka ja Jarkko Ahola Tampereen Nokia Arenassa 24.11.2023
En tiedä kuka on julistanut baritoni Waltteri Torikan ja tenori Jarkko Aholan miesäänisen laulumusiikin kuninkaallisiksi, mutta herrat itse vaikuttavat ottavan tittelistä kaiken irti. Sen verran näyttävä oli solistien sisääntulo Tampereen Nokia Arenalle perjantai-iltana soihtujen valoissa, musiikin pauhatessa ja Tampereen yhteiskoulun lukion nuorten kuorolaisten saattamina.
Lavalla miehet riisuivat päältään ”kärpännahkaviittansa” ja valmistautuivat illan mittelöön. Vaikutelma oli sama kuin kaksi laulu- ellei rokkikukkoa olisi komennettu saman kehän eri kulmiin. Nyt heillä ei vain ollut edessä taistelu toisiaan vastaan, vaan heittäytyminen yhdessä tuhansien areenalle saapuneiden faniensa palvottaviksi.
Ja niinhän siinä taas kävi, että hitaasti mutta varmasti yleisö syttyi, kuten Tampereella tapana on. Konsertin lopulla katsomoissa jo loistivat sadat kännyköiden taskulamput tunnelmoimaan Bridge Over Troubled Waterin tahdissa. Siitä sitten kohti Frank Sinatran tavaramerkkiä My Wayta ja ylimääräistä.
Se oli kuin olikin Finlandia, jonka yleisö kuunteli seisten. Juuri tälle valinnalle taisi löytyä poikkeuksellista kaikupohjaa konsertin keski-iältään hieman varttuneemmassa ja naisvoittoisessa yleisössä.
Areenalta poistui tyytyväisenä huokailevaa väkeä. Ahola ja Torikka olivat antaneet kaikkensa illan eteen. Lähes kolmituntinen spektaakkeli oli jo fyysisestikin laulajille melkoinen ponnistus.
Sisääntulo oli näyttävä. Waltteri Torikka ja Jarkko Ahola saapuivat lavalle kuninkaallisissa viitoissa ja soihtujen saattamina. Kuva: Kari Pitkänen
Rautavaaraa tuoreesti
Varmaan muutkin kuin minä ja vaimoni olivat tulleet areenalle uteliaina siitä, mihin saakka miesäänet yltävät suurten laulujen tulkkeina. Moni tuskin pettyi, sillä näillä viihdyttäjillä tuntui olevan konsertissaan päällimmäisenä yksi tuttu periaate: kohti ääretöntä ja sen yli.
Ensitahdit luotiin jo aloituskappaleessa, Queenin Show Must Go Onissa, joka oikeastaan kiteytti konsertin tarkoituksen. Annetaan äänten puhua ja näyttää, mitä lavan tällä puolen osataan.
Varsinkin Aholan ylä-äänet ja -rekisteri olivat erinomaisessa vedossa. Tuskin kukaan osaisi tulkita Tapio Rautavaaran Päivänsädettä ja menninkäistä samalla spontaanilta ja raikkaalta kuulostavalla tavalla, jota yleisö hiljeni suorastaan jännittyneenä kuuntelemaan.
Tangoa taivutellessa
Parhaimmillaan areenan illassa oltiin suuren luokan estradiviihteen äärellä. Waltteri Torikan äänelle ja suureelliselle esiintymistyylille tuntuvat sopivan parhaiten italialaiset rakkausballadit, elokuvamusiikki ja amerikkalaiset viihdeklassikot. Näytteenä Torikan ensi kevään uutuuslevyltä kuullusta Oskar Merikannon Vanhasta mummosta en ollut yhtä vakuuttunut.
Torikan lauluääni on parhaimmillaan loistelias. Välilä teksti tuntuu puuroutuvan eli artikuloinnissa on hieman petrattavaa.
Tango-osion loistavana näytteenä oli Luis Miguelin ikivihreä Historia de un amor. Sen myötä palattiin hetkeksi myös Tanssii tähtien kanssa -kilpailun muistoihin. Lavalle nousi keltaisessa puvussaan tanssinopettaja Jutta Helenius, jonka kanssa Torikka taivutteli kahden hitaan ja kahden nopean askelrytmissä yhä sulavalla otteella – ainakin näin maallikon silmin katsottuna.
Kunnianosoituksena Pepe Willbergin elämäntyötä ja musiikkia kohtaan Jarkko Ahola kutsui hänet kanssaan lavalle kahden biisin ajaksi. Varsinkin Merimies (A Salty Dog) viritti nostalgiset väreet selkäpiissä, kun sen tulkitsivat yleisölle yhtä aikaa vanha ja vähän uudempi mestari.
Konsertti tarjosi hienot valo-, video- ja tulishowt. Solistien lisäksi lavalla nähtiin laulaja Pepe Willberg ja tanssinopettaja Jutta Helenius. Kuva: Kari Pitkänen
Nessun dorma by Ahola
Rakenteeltaan Kuninkaiden paluu -konsertti oli – no, hajanainen. Musiikillisia kokonaisuuksia illan sisälle ei rakentunut, ellei oteta huomioon jenkkien viihdeklassikoita ja myöhemmin Manse-rockia – Kikkaa, Juicea, Popedaa ja Eppuja – sisältäneitä potpureita.
Yleisölle tarjottiin kaikkea Rautavaarasta metallimusiikin kautta Pucciniin. Jälkimmäisen Nessun dorma -hittiaarian Turandot-oopperasta muuten veti kovaa ja korkealta rocktenori Jarkko Ahola, ei suinkaan oopperabaritoni Waltteri Torikka.
Torikan itseluottamus yleisön edessä on selvästi kasvanut verrattuna esimerkiksi konserttiin, jossa kuulin häntä toissa kesänä Laukon kartanon puistossa. Ahola taas on parhaimmillaan malttaessaan vain olla oma mukava itsensä.
Olisin toivonut, että ääni- ja valosuunnittelijat sekä Marko Hilpon johtaman orkesterin muusikot olisivat saaneet ansaitsemaansa huomiota konsertti-illan aikana. Sillä ryhmätyötähän ison areenakonsertin toteuttaminen aina on, vaikka suurin mielenkiinto kohdistuukin solisteihin.
Kari Pitkänen
kari.pitkanen(at)kulttuuritoimitus.fi
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Elgar, Stravinsky, Gerhardt ja Halls täyttivät Tampere-talon 1910-luvun musiikilla
KONSERTTI | Tampere Filharmonian perjantaisen konsertin magneettina toimi ennen kaikkea Stravinskyn balettimusiikki Kevätuhri.
DJ Kridlokk juhlisti Musiikkitalolla tyylillisesti eheintä ja rohkeinta levyään
KONSERTTI | Musiikkitalossa ei ole varmaan koskaan nähty yhtä montaa räppilätsää ja -pipoa nyökyttelemässä gangsteri- ja lähiölarpin tahtiin.
Don Huonojen mustat ja valkoiset sävelet myivät Pakkahuoneen loppuun
MUSIIKKI | Vuodet ovat kohdelleet 1990-luvun suomirockin suosituimpiin kuulunutta yhtyettä suopeasti, mutta lujemminkin ruoska olisi voinut sivaltaa.
Tampere Biennalen yltäkylläinen ohjelma tarjoili lukuisia kantaesityksiä ja nykymusiikin moniäänisyyttä
MUSIIKKI | Eetu Lehtosen kantaesityksenä kuultu Hymn sai alkusysäyksen Lehtosen lukiessa Aberfanin kylässä vuonna 1966 tapahtuneesta kaivosjätteen maanvyöryonnettomuudesta.
