Onko maailmalla kulkeva muukalainen guest vai stranger? Arviossa Ville Hytösen Grand Tour

07.09.2022

Kuvat: Heidi Strengell / Tuuma

KIRJAT | Grand Tour on Ville Hytösen esseesarja matkoilta, joita hän on tehnyt yli parinkymmenen vuoden aikana. Eikä lainkaan turistina, vaan tutkivasti kansan ja maahanmuuttajien pariin sukeltaen.

”Teos on sekä älyllinen että tunteellinen raportti laajasta kiertelystä Euroopan ja muun maailman rajoilla.”

ARVOSTELU

4 out of 5 stars

Ville Hytönen: Grand Tour – Johdatus anarkistiseen vapauteen, esseitä muukalaisuudesta, anarkismista ja kustantamisesta

  • Tuuma, 2022.
  • 331 sivua.
Osta kirja tai kuuntele sitä ääni­kirja­palveluista, tuet samalla Kulttuuri­toimitusta!
Adlibris BookBeat Nextory Storytel

Ville Hytönen on tulenkantaja, aikamme Olavi Paavolainen. Hän vierailee poliitikkojen ja filosofien parissa, mutta haastattelee monia pakolaisia, istuu ja nukkuu näiden seurassa puistoissa ja kaduilla. Hän on intellektuelli, joka ei pelkää kohdata elämän konkreettisia kasvoja.

Eniten Hytönen kiinnittää huomiota kohteluun hyväksyttynä tai hyljeksittynä. Itse hän on vaaraton, vaalea turistin oloinen skandinaavi. Kiertäessään Unkaria, Serbiaa, Lähi-itää ja Kreikkaa hän näkee valtavasti pakolaisia, jotka ovat asunnottomia tai suurille aidatuille leireille eristettyjä. Hän tuntee itse näiden muukalaisten (stranger) rinnalla olevansa vieras (guest), myös siksi, että hänellä näyttää olevan varaa elämiseensä.

Erich Fromm kehottaa kohtaamaan erillisyyden, sillä vain sen kautta voi oikeasti voittaa narsisminsa eli sen, että on jotenkin parempi. Vauras länsimaalainen on valitettavasti ”kadottanut sopusoinnun toisiin ihmisiin”, sen josta heidän filosofinsa ja uskonnolliset johtajansa ovat kirjoittaneet ja saarnanneet.

Empatia

Jaan Kaplinski on korostanut ihmisen kohtaamista vailla lokerointia ja määrittelyjä. Sitä kirjan kirjoittaja jatkaa:

”En voi tuntea toisen puolesta. Voin tuntea empatiaa, sympatiaa, epätoivoa ja toivoa, mutta en voi puhua ihmisten puolesta, jotka ovat nähneet kauhuja, joita minä voin vain kuvitella.”

Siinä on ilmaistu käytännön vaikeus, joka auttamisen tai edes hyväksyvän kohtaamisen tiellä on. On helppoa kääntää selkä onnettomaan tilaan ajautuneelle ihmiselle, heti vilkaisulla kurjuuden tunnistettuaan.

”Rajan ylittäjä ei ole kulttuuri, vaan yksilö, jonka tausta on moninainen.”

Näin kirjoittaa Hytönen kohdattuaan suuren määrän hädästä paenneita.

Hän kertoo viettäneensä alkuyön asfaltilla makaavien kodittomien vierellä, todettuaan, ettei pysty viemään heitä hotelliinsa. ”Mene jo sinne hotelliisi!” sanotaan hänelle osaanottavasti aamuyöllä.

Anarkismin teoriaa

Kulturellisti esseeteos on rikas henkilögallerialtaan. Filosofi Susan Lindbergiä on siteerattu rajojen filosofiasta, Cat Stevensin (Yussuf Islam) uraa ja musiikkia pohdittu herkällä korvalla, teatteriohjaaja Bernard-Marie Koltes on sanonut, että ”juuria ei ole”. Hän on asunut niin monessa paikassa, että kokee olevansa kotona miltei kaikkialla. Äärimmäinen empatian tila, jossa toista voi ymmärtää, siteerautuu Frommin huudahtavassa lauseessa: ”Minä olen sinä!”

Kirjassa on niin rikas valikoima lainauksia ja sitaatteja, että olisi ollut hienoa, jos viittauksista olisi jaksettu laatia henkilöhakemisto. Mukana on hyviä lainauksia ja huomioita mm. Celanista, Kunderasta, Barthesista ja Pamukista.

Samanlaisuuden vaatimus tai kaipuu on keskeinen ongelma syrjimisen synnyssä. Linnoittautuminen omiin oloihin, kuten muutkin tekevät, ja seuran hakeminen samankaltaisesti elävistä, tuntevista ja arvottavista tekee maailmasta kuplaston.

Hytönen kirjoittaa, että tunne muukalaisena olemisesta omilla kotiseuduillaan pitäisi kuitata: ”Sehän tässä elämässä onkin hienoa.”

Yksi osuvimmista luvuista on suufimystikko Adanin ja runoilija Mirkka Rekolan vertaaminen. Samaan kappaleeseen mahtuu keskiaikainen runoilija Rumi: ”Poissaolo ja vieraus, mutta samanaikainen vaikea halu kiinnittyä yhdistävät Adania ja Rekolaa.”

Libanonilaisen Amin Maaloufin vuodatus kuvaa arabimaailman katastrofia:

”Arabit kokevat nykymaailmassa olevansa maanpaossa, muukalaisia kaikkialla, kotimaassaan liki yhtä paljon kuin ulkomailla. He kokevat itsensä kukistetuiksi, halveksutuiksi ja nöyryytetyiksi. He hokevat, huutavat ja valittavat sitä ja miettivät koko ajan suoraan tai epäsuorasti, miten he voisivat kääntää historian kulun.”

Koskettavia matkakuvauksia osuu Syyriaan ja Libanoniin, Aleppoon ja Beirutiin, puhumattakaan Jordanian telttakylä Zaatarista, maan neljänneksi suurimmasta kaupungista.

Walter Benjaminin mukaan historia kulkee pysähtymättä eteenpäin, on itsessään jatkuvaa katastrofia.

Anarkistisen valtion kokeilujen historia on värikäs kertomussarja. Kaikki ongelmat pohjautuvat rajojen syntyyn, joka taas pohjautuu maanviljelyksen keksimiseen ja keräily-metsästys-kulttuurin häviämiseen. Tästä on kirjoittanut muun muassa amerikkalainen historioitsija Login White Jr.

Vaclav Havelista tiesin aiemmin lähinnä kirjailijana ja poliittisen nousun vankeuden jälkeen tehneenä presidenttinä. Huvittavia olivat myös anekdootit hänen presidenttinä tekemänsä turvamiesten harhautukset, joiden jälkeen hän poikkeuksetta löytyi jostain olutbaarista tavalliseen yleisöön sulautuneena.

Hytönen tuntee Havelin kiinnostavat anarkistiset pyrkimykset ja poikkeukselliset lakialoitteet, hänen ennakoivan diktatuurianalyysinsä ja riippumattoman yhteiskuntaelämän mallinsa.

Pavel Florenskin mekaanista ajattelua vastustava intuitiivisen kaltainen ajattelumalli ja Gayatri Spivakin postkolonialistisen ilmiön kuvaus ovat kiinnostavia. Innolla lukee myös esseet neuvostohipeistä ja Gabriele D’Annunzion Fiumen vapaavaltiosta. Mukana ovat kuvaukset Marokon arvaamattomasta kulttuurista ja Tunisian jasmiinivallankumouksesta.

Onko mitään toivoa?

Tätä lukiessa tajuaa turmion ja toisten ymmärtämättömyyden voimakkaan ja lannistavan todellisuuden. Onko vain ahdingossa olevan kohtaamisella merkitystä, ja onko senkään mahdollista olla auttavaa?

Piiloanarkisti Paavo Haavikko toteaa viimeisissä aforismiteoksissaan maailmaan olevan jo tuhoutunut. Ville Hytösen näkemykset ovat monissa kohdin samanlaiset, mutta onneksi hänellä on optimismiakin tallella.

Hyvinvointivaltion ihmisiä arvioiva pessimismi saa kuitenkin lopussa vallan:

”Sietämättömin piirre ihmisessä on se, että hän ei ole valmis ponnistelemaan ymmärtääkseen oman erityisasemansa merkitystä. Että hän on elänyt elämänsä ilman sotaoloja, vauraana ja pääosin terveenä. Hän osaa verrata itseään ja menestystään vain ylöspäin, ja siksi arvosteluasteikon ulkopuoliset eivät saa hänen silmissään vertailukelpoista statusta. Tunnistamattomat ihmiset ovat hänestä pakolaisia, köyhiä, toisia, kutsumattomia vieraita.”

Hytönen ammentaa romantiikasta ja transsendentista, ja löytää toivoa itsestään ohjautuvasta vuorovaikutuksesta, kunhan se tapahtuu avoimessa tilassa, jossa ”olisi hyvä erottaa toisistaan vaarallinen kansallisuusaate ja kulttuuriperimän tiedostaminen”.

Kaikkiaan teos on sekä älyllinen että tunteellinen raportti laajasta kiertelystä Euroopan ja muun maailman rajoilla. Runsas sisältö on ryhmitelty kohtalaisen hyvin. Kirjoittaja ei anna kuvaa itsestään muita parempana ihmisenä, eikä moralisoi, mutta tuntee jonkinlaista noloutta oman asemansa ja vauraiden maiden piittaamattomien kansalaisten puolesta.

Mutta kuunnellessa Pekka Kuusiston ja Paula Vesalan Kiestinkiä jaksaa uskoa keskusvallattomaan tilaan ja ihmisiin vailla rajoja.

Jeesuksen ja Buddhan rakkauden opit eivät näytä käytännössä vaikuttavan nykylänsimaalaisiin ihmisiin.

Erkki Kiviniemi

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua