Puthaanrannasta Muodoslompoloon – kulttuuritapahtumia kahden puolen rajaa

Lintukansan rituaali. Kuva: Lempi Suhonen

Soikhoon linnut Puthaanrannan Lintutornilla Muoniossa 8.6.2025. Kotiteatterin esitys Olohuoneessa Ruotsin Muodoslompolossa 9.6.2025.

Alkukesän aistimista

Kullerot olivat vasta avautumassa. Koivujen lehdetkin olivat vielä pieniä, mutta jäkälien, sammalten ja puolukanvarpujen yllä lentelivät pienet perhoset: kangasperhoset, paatsamasinisiivet ja vielä yksi vieläkin pienempi, ehkä ruutumittari tai keihäsmittari. Kuulin kyyhkysen äänen ja monen tuntemattoman linnun äänen, kenties joukossa myös Lapin satakielen, sinirinnan. Olin tullut Muonioon.

Muonionjoen itärannalla Puthaanrannassa järjestettiin luontoon ja kulttuuriin liittyvä 16 tunnin tapahtuma Soikhoon linnut. Järjestäjinä olivat Katariina Angeria ja kulttuuriyhdistys Jieris ry sekä Taina Mannila Kahdeksan vuodenajan Muonio -hankkeesta Rajajokikomission ja Muonion kunnan tuella. Toteuttajina oli myös monia talkoolaisia. Tavoitteina oli muun muassa juhlia alkukesän kauneutta, oppia linnuista ja valokuvauksesta, nauttia runoista, musiikista ja kuvataiteesta, osallistaa ihmisiä ja luoda yhteisöllisyyttä.

Muonionjoki eli Väylä. Kuva: Kirsi Jaatinen

Tapahtuma-aika oli klo 00–16 ja paikkana pieni alue joen rannalla: ranta, lintutorni, koivikko sekä pitkä punainen rakennus, jossa säilytetään jokiveneitä. Rakennus on itse asiassa vanha uittomakasiini. Yöllä ihmiset kokoontuivat ihmettelemään kesäyön valoa ja äänimaailmaa. Oli mahdollista meloa joella tai levätä joen rannalla riippumatossa. Muonionjoki virtasi vuolaana ja välkehtivänä vielä jäässä olevasta Kilpisjärvestä kohti Merenkurkkua. Hyttyset eivät vielä olleet saapuneet.

Osa ihmisistä oli yöllä vielä leipomassa ja laittamassa ruokaa, joka aamulla katettiin laavun lähelle pitkälle pöydälle. Laavussa paloi tuli, ja siellä paistettiin makkaraa ja valmistettiin kahvia tuoreuuttamalla. Haukeakin savustettiin, ja siemennäkkärin päälle levitettiin kuusenkerkkämoussea.

Linnuille pönttöjä. Kuva: Taina Mannila

Päivä oli aika lämmin, noin 16 astetta. Aika ajoin ihmiset saivat nauttia lempeästä sateesta, mutta jossain vaiheessa aurinko työntyi pilvien seasta ja valaisi koivujen rungot ja heleänvihreät oksat. Lintubongausta oli opastamassa Jouni Aikio Inarista. Bongattujen lajien joukossa olivat muun muassa kulorastas, lapintiira, liro, pajulintu, pikkukuovi, pikkulokki, taivaanvuohi, telkkä, valkoviklo, viherpeippo ja vihervarpunen.

Aamuneljältä paikalle tullut rovaniemeläinen Annika Tolvanen kertoi, että tapahtuma oli hieno ja ainutlaatuinen. Se myös kiinnosti kyläläisiä, ja koko ajan tuli lisää väkeä. Kaikki tuntuivat viihtyvän ja nauttivan yhdessäolosta. Ilmapiiri oli avoin ja lämmin.

– Kannatti myös herätä aikaisin, koska lintubongaus oli upea kokemus ja vetäjä huikea. Hän demonstroi lintujen ääniä matkimalla ja vertaili lintujen suomen- ja saamenkielisiä nimityksiä, Annika kertoi.

Jouni Aikio ja Katariina Angeria. Kuva: Taina Mannila

Monitaiteista osallistamista

Tapahtuma liittyi EU:n luontokasvatushankkeeseen Kahdeksan vuodenajan Muonio, joka on suunnattu lapsille ja nuorille päiväkoti-ikäisistä yläkouluikäisiin. Hankkeen johtaja, koordinaattori Taina Mannila oli järjestänyt päiväkotilapsille linturetken, jonka luonto- ja eräopasopiskelija piti. Sen jälkeen lapset olivat valmistaneet paperimassasta lintuja ja pääsivät osaksi tapahtumaa näyttelyllä. Metsään oli tehty asetelmia päiväkotilasten tekemistä valloittavista paperimassalinnuista. Toinen näyttely oli Elina Huttusen ja Muonion kansalaisopiston ja piirustus- ja maalauskurssin näyttely makasiinissa.

Aamulla ja päivällä kaikenikäisten oli mahdollista osallistua pieniin käsitöihin tai esityksiin, kuten askarrella risulintuja, maalata paperimassalintuja, oppia lähivalokuvausta, teettää itselleen suojelusnukke, lausua runoja tai kuunnella toivomansa linturuno valitsemassaan paikassa. Metsästäjäliiton Lapin piiri valmisti linnunpönttöjä.

Taina Mannila. Kuva: Kirsi Jaatinen

Päiväkodissa tehty paperimassalintu. Kuva: Kirsi Jaatinen

Itse ohjasin lauantaina draaman ja somaattisen tanssin menetelmiin pohjautuvan lyhyen työpajan, jossa tehtiin ääni-improvisaation, kalevalanmittaisen runonlausunnan, liikkeen, ryhmäaistin ja nykytanssin harjoituksia. Ilmoittautuneet heittäytyivät heti täysillä mukaan!

Lyhyen työskentelyn jälkeen humpsautimme lintujen pesintärauhaan liittyvän ”Lintukansan rituaalin” ottaen huomioon esityspaikan kuoppaisen maaston ja vesakon kannot. Esitimme sen tuoreeltaan koivikossa, ja elävästä ympäristöstä tuli merkityksellinen osa sisältöä. Kyse oli uhkista, jotka kohdistuvat lintujen pesintärauhaan. Kansanrunojen perusteella jo kauan sitten ihmiset ovat olleet huolissaan lintujen pesintärauhasta, jota uhkaavat metsäpalot ja tulvat.

Pajaan osallistunut vehmersalmelainen Veikko Savolainen nosti kommentissaan esille ”luonnollisen liikkeen”. Hänellä on monipuolinen ja pitkä tanssitausta muun muassa Kuopion tanssistudiolta, kansantanssista ja kilpatanssista, ja hänestä oli mukava tuottaa liikettä hetkessä – ”mielihalujensa mukaan” ja ääni-impulsseihin reagoiden. Veikko osallistui tapahtumassa myös lintubongaukseen ja esitti runoja Eino Leinon kokoelmasta Hymyilevä Apollo.

Risulintuja. Kuva: Kirsi Jaatinen

Suojelusnukke. Kuva: Kirsi Jaatinen

Lintukansan rituaali. Kuva: Lempi Suhonen

Pääesiintyjä oli Fredrik Hangasjärvi, harmonikkataiteilija ja rikmästare Ruotsin puolelta Pajalasta. Hän teki meihin kaikkiin vaikutuksen, ja häneen oli tehnyt vaikutuksen vanhan ajan tunnelma.

Hangasjärvi kertoi isästään ja isosisästään, joka oli soittanut kaksirivistä haitaria. Sen jälkeen hän soitti kappaleen Muistoja Karpaateilta, joka oli ollut hänen isänsä lempikappale. Hetki oli hyvin koskettava. Miten hyvä oli istua veneaitassa räsymaton päällä ja kuunnella Fredrikin soittoa ja meänkieltä! Taustalla virtasi Muonionjoki, ja sen takana siinsivät Ruotsin puolella olevat vaarat – ikiaikainen näky.

Fredrik soitti paljon kappaleita ja ”lurhautti” myös yhden kappaleen Tornionjokilaakson perinnemusiikkia. Yhtenä toivekappaleena oli tietysti Yölintu. Monessa kappaleessa ihmiset lauloivat mukana, ja osa ihmisistä kävi tanssimaan aitan edustalle. Jopa porokoira Čiggákin oli kovin innostunut soitosta ja tuli aivan lähelle kuuntelemaan sitä.

Haitari soi. Kuva: Taina Mannila

Muoniolaisen Eija Nilimäen mielestä tapahtuma kokonaisuudessaan oli huikea ja tarjosi monenlaisia kokemuksia kellon ympäri. Sai kokeilla kaikenlaista. ”Tämän linturunon haluaisin kuulla” oli herättänyt paljon keskustelua. Eija esitti tilaisuudessa myös omia runojaan. Lintukansan rituaali -työpaja toi hänelle syvyyttä tapahtumaan, ja siinä sai elää lintujen tunteita läpi.

– Ruotsin paras haitarinsoittaja vei kyllä sydämeni musiikillaan, Eija sanoi lopuksi.

Puuhanainen ja kulttuuriaktiivi Eija Nilimaa, joka laittoi ruokia, lausui omia runojaan ja esiintyi rituaalissa. Kuva: Kirsi Jaatinen

Luonto pääosassa

Tällaista tapahtumaa ei voi järjestää missä tahansa, koska luonto on pääosassa. Luonto tuli esille erityisesti lintujen, maiseman, sään ja valon kautta. Mutta luonto ja seutu synnyinpaikkana tai suvun paikkana oli myös esillä. Luonto on ollut joillekin myös ainoa elinkeino, ja sen armoilla on eletty.

Rajalla virtaava ja kalaa antava joki ei ole jyrkkä raja sukujen välillä. Joen yli mennään Suomesta Ruotsiin ja Ruotsista Suomeen, eikä rajaa edes huomaa. Sukulaisia voi hyvinkin olla joen toisella puolella. Ihmiset kertoivat ja kuuntelivat historiallisia tarinoita muun muassa Särkitunturilla eläneistä ihmisistä.

Kunnanjohtaja Laura Enbuska-Mäki puhuu luonnon ja kulttuurin puolesta. Kuva: Kirsi Jaatinen

Tapahtuma huipentui kunnanjohtajan hyvin valmisteltuun ja monipuoliseen puheeseen. Kunnanjohtaja Laura Enbuska-Mäki puhui lämpimästi taiteen ja luonnon ikiaikaisesta suhteesta. Luonto on ollut taiteen kuvauskohdekin viimeistään kivikaudesta lähtien. Puut ja ylipäänsä luonto olivat tulleet hänelle uudella tavalla tärkeiksi hänen asuessaan Keski-Euroopassa, ja hänelle oli ollut välttämätöntä hakeutua puistoihin niiden luo tai meren äärelle.

Linnut, joiden laulua Enbuska-Mäki oli helluntaiaamuna kuunnellut, hän esitteli elämän merkkeinä ja tulevaisuuden ja toivon symboleina. Lumilautaileva kunnanjohtaja on vahvasti sekä luonnon että kulttuurin puolella, ja hän haluaa lisätä esimerkiksi kulttuurin esityspaikkoja kuntaan. Onneksi olkoon, Muonio!

Teki hyvää olla mukana tällaisessa rennossa luonto- ja kulttuuritupsahduksessa, jossa ei korosteta oluenjuontia, kilpailua tai suorittamista, vaan yhdessä olemista luonnon rauhassa – sellaisena kuin sillä hetkellä sattuu olemaan. Ilmapiiri oli todella hyväksyvä ja lämmin ja tunnelma levollinen.

* *

Katsojan odotusten rikkomista

Maanantaina olin Ruotsin puolella Muodoslompolossa katsomassa Kotiteatterin esitystä Olohuoneessa. Kotiteatteri kiertää kesäisin, ja ilmaisia esityksiä voi tilata koteihin ja puutarhoihin. Niissäkin ympäristö tuo odottamattoman elementin teokseen.

Katariina Angeria ja Lasse Hagman olivat tilanneet esityksen sekä vanhaan hirsitupaansa että pihalleen, jossa on myös kanala. Lampaat olivat jossain kauempana, mutta edellä mainittu porokoira Čiggá oli läsnä ja paljasti olevansa enemmän elävän musiikin kuin teatterin ystävä. Esityksen aikana koira yritti arvaamattomasta menosta huolimatta nukkua.

Katariinalle oli luontevaa kutsua Kotiteatteri taloonsa, joka on vanha tullitalo. Hän on aiemminkin järjestänyt pirttijuhlia, ja niihin on saanut tuoda syötävää ja ohjelmanumeroita. Näin on luotu myös lisätilaa esittäville taiteille.

Katariina Angeria kotiportaillaan Muodoslompolossa. Kuva: Kirsi Jaatinen

Kotiteatterin Ulla Päivikkö. Kuva: Kirsi Jaatinen

Kotiteatterin Tuomas Laitinen. Kuva: Kirsi Jaatinen

Olohuoneessa oli fragmentaarisista elementeistä koottu performanssi, jossa ei ollut varsinaista juonta tai narratiivista rakennetta. Haitari, viulu ja kitara soivat, ja lauluakin kuultiin. Myös klovneriaa ja osallistamista oli hyödynnetty. Taideteoshan syntyy vasta katsojan päässä kullakin omanlaisekseen, ja minulle se rakentui toistojen ja kontrastien varaan.

Aikatasot muodostivat yhden kontrastin. Yhden näyttelijän Maija-mummo puhui äänitteellä entisajoista, siitä, kuinka hämäränhyssyn aikaa oli haluttu venyttää ja valojen sytyttämistä viivyttää. Haluttiin olla yhdessä, vaalia sinistä hetkeä ja läsnäoloa ja kuunnella tarinoita. Se oli jonkinlaista hetken pyhittämistä. Ennen yö oli myös nukkumisen aikaa, varsinkin talvella.

Sille kontrastiksi muodostui yökerhomainen todellisuus punaisine valoineen, keinovalaistu yö, jossa alkoi armoton pakkohauskanpito ja tankotemppuilu. Toinen kontrasti syntyi musiikkivalinnoista ja toiminnasta. Kolmas kontrasti syntyi konventioiden kääntämisestä nurinpäin. Neljäs kontrasti syntyi käsin kudotusta kansallispukukankaasta ja kimaltavista, tekokuituisista diskohepenistä.

Liioittelu, kärjistäminen, kontrasti ja yllätys ovat myös huumorin keinoja. Ihmiset istuivat tuvan seinillä kolmella sivulla, elivät vahvasti mukana ja nauroivat. Miten tässä yleisössä mahdettiin ymmärtää se, että kansallispukukankaasta oli valmistettu lyhyitä urheiluhousuja? Kokonaisuudesta muodostui viihdyttävä ja arvaamaton, mutta se nosti esille myös menneiden sukupolvien aikakauden, jossa elettiin luonnon rytmin mukaan. Tämä aikakausi korostui rakenteessa pienuudellaan. Äänite oli vain pieni elementti suhteessa kokonaisuuteen, ja sitä tuki vanha tanssimusiikki, jota kuultiin Ulla Päivikön haitarista ennen varsinaista esitystä.

Kotiteatteri itse kertoo toiminnastaan näin: ”Tavoitteena on elvyttää kyläilyn katoavaa kansanperinnettä. Se on kunnianosoitus kodeille, perheille ja erilaisille yhteenkokoontumisen ja -kuulumisen perinteille, kuten iltamille, kinkereille ja illanistujaisille. Myös ventovieraanvaraisuus on keskiössä. Vieraiden ja erilaisten ihmisten kohtaaminen kodin kaltaisessa intiimissä tilassa on harvinaista ja voi lisätä ymmärrystämme vierauden edessä.”

Eija Nilimäki osallistui Muodoslompolossa Kotiteatterin molempiin esityksiin Olohuoneessa (9.6.) ja Pihalla (10.6.), joita hän kommentoi näin:

– Aivan huippua oli saada olla esityksissä mukana. Sai nauraa kippurassa ja välillä kokea kyynel silmäkulmassa esitystä. Pihalla oli tyyliltään hieman rauhallisempi. Kunnioitan kiertäjiä.

* *

Mitä tapahtumat sitten kertoivat satunnaiselle kulkijalle tästä ajasta?

Yksin tehty matka on myös henkinen, ja sille muodostuu teema toistuvista elementeistä. Näitä elementtejä olivat tällä kertaa luonto, luonnon vaaliminen, luonnon ja kulttuurin yhtyminen, rajojen hälveneminen, vanhojen tarinoiden kertominen, yhteys menneisiin sukupolviin ja yhteen kokoontuminen. Olin kahden puolen jokea, ja molemmilla puolilla ihmiset kokoontuivat yhteen, tiettyyn vanhaan paikkaan. Suomen puolella se oli ikiaikainen joen ranta ja Ruotsin puolella vanhan tullitalon hirsitupa, Molemmissa tilaisuuksissa soi haitari ja vanha tanssimusiikki.

Tapahtuma Soikhoon linnut kosketti sielun syviä vesiä, ehkä niitä ikiaikaisia, kun on istuttu kalaveneessä tai tulen äärellä ja kuunneltu vanhojen ihmisten tarinoita. Ilmassa väreili aiempien sukupolvien ikävä. Esitys Olohuoneessa näytti, missä mennään, mutta siinäkin kokoonnuttiin yhteen. Istuttiin vanhassa tuvassa ikkunat pimennettyinä, ja kuultiin vanhan ihmisen tarina hiljentymisestä. Syntyi vahva kontrasti nykymenolle: taukoamattomalle kiireelle ja paahtamiselle.

Onkohan ihmisillä tarve palata luonnon keskelle ja menneiden sukupolvien tarinoiden äärelle? Onko tullut tarve kohdata toisia ihmisiä ja tehdä jotain yhdessä ilman suuria suorituspaineita? Onko ilmassa nyt kaipaus hiljentymiseen ja tarve kuulua johonkin?

Marko Gustafsson haastatteli ohjelmassaan (22.5.2025) Esa Leskistä, Kansallisteatterin pääohjaajaa, ja tämä kertoi taiteen tehtävästä seuraavasti. Taiteessa on kysymys siitä, mitä on olla ihminen. Se hakee nimenomaan yhteisyyttä, erillisyyden loppumista. Lisäksi ihmisille on syntynyt jo evoluutiossa suunnaton tarve tarinoille. Se on jopa hengissäsäilymiskysymys, sillä tarina voi auttaa selviytymään. Kun jääkausi oli tappanut suurimman osan eurooppalaisista, jäljelle jääneet kertoivat toisilleen vahvistavia tarinoita ja selviytyivät.

Mitä teatteriin tulee, se on jättimandala, joka ei ole edes mitattavissa. Kun iso työ on valmis, tuulet vievät sen pois. Mielestäni sama pätee tällaisiin talkootapahtumiin.

Mutta jotakin jää siitä, mitä on yhdessä tehty ja koettu. Kun istuin junassa ja matkustin syli täynnä kokemuksia etelään, kuulin yhä Maija-mummon äänen ja pienen linnun itkun. Pieni lintu itki, koska sen pesintärauha oli rikottu. Sille linnulle ja sen elinympäristölle teimme suojelevan rituaalin. Jospa jotakin jäisi vielä seuraavillekin sukupolville.

Kirsi Jaatinen, teksti

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua