Taidekahvila Salvador. Kuvat: Juho Hakkarainen
KULTTUURIMATKAILU | Juho Hakkarainen hyppäsi viikoksi pyörän selkään ja polki Jyväskylältä Tampereelle.
”Suihkussa huomaan, että kädet ovat palaneet, vaikka läträsin niihin aamulla reilusti aurinkorasvaa.”
Lue sarjan edellinen osa täältä ja seuraava täältä. Sarjan alkuun pääset täältä.
* *
Torstai 22.7.2021 – Asikkala–Lahti 45 km
Pakkaan tavaroita, teen lähtöä. Syön tukevan aamupalan: puuroa kahvia leipää. Nukuin hyvin unia näkemättä ja kummittelikin vain sen verran, että aamulla huoneen ovi aukesi paukahtaen, kun olin vasta aikeissa sen avata. Eilen tuli istuttua iltaa ja muisteltua menneitä, pää on vienosti kipeä, mutta siitä se haihtuu, kun pääsen ajamaan. Aamulla päätin muuttaa suunnitelmia, ajan sittenkin Lahden kautta. Haluan nähdä Vääksyn.
Punainen majatalo Asikkalassa.
Virkapukuisen pyöräilijän muotiväri on oranssi.
Nyt taas jo matkalla, alku oli tänään tahmeaa ja vähän tympäisi koko ajaminen, mutta sellaista se joskus on. Kävin Vääksyssä katsomassa Päijänne-talon näyttelyä nopealla museoaskeleella. Tuijotellessani Päijännetunnelin vedenottoputken mallia huomasin, ettei se herätä minussa sen kummempia tuntemuksia. Esille on ostettu myös Muinais-Päijänteen rantametsän mänty, joka löydettiin syksyllä 1991 Vääksyn Mustaniemestä. Radiohiiliajoituksella puu on määritelty 7 500 vuotta vanhaksi.
Viilipurkkeja Päijänne-talossa.
Googlaan sellaisen tiedon, että Päijänne on luultavasti Suomen vanhimpia paikannimiä. Ensimmäinen kirjallinen merkintä siitä on 1400-luvulta, mutta nimeä on varmasti käytetty jo kauan ennen sitä. Erään tulkinnan mukaan se viittaisi sanaan Pääjänne, toisen selityksen mukaan nimessä piilisi varoittamista merkinnyt päijätä-verbi, jolloin lähtökohtana olisi hämäläisten ja karjalaisten muinaiset vihollisuudet. Nimen on myös oletettu olevan lappalaisperäinen, jolloin nimi voisi pohjautua vaikkapa ukkosta merkitsevään sanaan pajan (tai päjän) tai nousemista ja kohoamista merkitsevään verbiin paijane. Koska Päijänteen nimeä ei ole kattavasti kyetty selittämään suomen, saamen tai ruotsin pohjalta, on päädytty siihen, että nimi on jotain tuntematonta muinaiskieltä, josta se on lainautunut ensin saameen ja sieltä suomeen.
Päijänne-talolta ajelen ihmettelemään Vääksyn kanavaa, johon ajelehtii juuri sopivasti Hietanen-niminen alus. Wikipediasta luen, että kanava valmistui vuonna 1871 ja se uusittiin perusteellisesti vuosina 1908–1911. Se on Suomen vilkkain veneilykanava, jossa on vain yksi sulku. Vedenpintojen korkeusero on noin kolme metriä.
Hietanen Vääksyn kanavassa.
Näppärästi pääsee Hietanen Vesijärveltä Päijänteelle ja minä Vääksyn kanavalta Danielson-Kalmarin huvilalle, jossa on Nanna Suden laaja näyttely Ikuisesti piknikillä Johan Richardin kanssa. Näyttely on runsaudessaan ja värikkyydessään virkistävä.
Väriloistoa Danielson-Kalmarin huvilan yläkerrassa.
Susi on ollut korona-aikana tuottelias. Monet töistä ovat aivan tuoreita ja Suden väripaletti on keveä, kirkas ja värikäs. Erityisen ihastuttavaa on Nanna Suden paksu värinkäyttö ja teosten runsas ja elävä tekstuuri.
Yksityiskohta Nanna Suden maalauksesta.
Kahvilan puolella on esillä Suden maalaama Enkeli vuodelta 1989, josta kahvilanpitäjä osaa kertoa, että teos on ollut näytillä Suden ensimmäisessä näyttelyssä Danielson-Kalmarin huvilalla. Silloin sen olisi saanut ostettua 800 markalla. Kukaan ei ostanut. Nyt teos on palautunut tavallaan alkuperäiseen ympäristöönsä.
Nanna Suden Enkeli vuodelta 1989 on sijoitettu kunniapaikalle.
Suden teosten lisäksi ihastuttava on myös itse huvila. Kun kiipeän yläkertaan, kertoo eräs rouva, että samoja narisevia portaita käveli myös Danielson-Kalmari aikoinaan. Kuulen korvissani historian narinaa.
* *
Taide- ja huvilaelämyksen jälkeen aikeenani on mennä Kanavan Kunkkuun syömään jokirapupastaa, mutta kun kuulen, että jonottaa pitäisi yli tunnin, suunnistan Oinas-nimiseen pizzeriaan, jossa saan nopeasti vatsani täyteen. Aivan sama vaikka näillä reissuilla söisi pelkkää kovaa rasvaa ja sokeroituja vehnäjauhoja ja teollisuussuolaa, polkiessa myrkyt haihtuvat iloisesti.
Roskaruokaa odotellessani katson kartasta, että ohitan pian Anianpellon, ikivanhan kauppapaikan, josta runoili jo Aleksis Kivi vuonna 1866: ”Ihanasti korvissani aina nimi Anjanpelto soi; sydämmeni riutumaan sä saatat, Anjanpelto kaukana”. Muinaisen markkinapaikan merkkinä kohoaa vanha männikkö, joka on suojeltu ja omistettu Kustaa II Aadolfille.
Anianpellon muinaisesta komeasta markkinapaikasta muistuttaa vaatimaton kyltti.
Maisemat vaihtuvat, tien varsilla horsmissa näkyy samaa vaalea punasävyä kuin Nanna Suden töissä. Vesivehmaalla on vehmaan ja vauraan näköistä: suurtiluksia laajoine vilja-alueineen. Johonkin tienlaitaan pysähdyn katsomaan, miten tuuli kulkee pelloilla. Vilkkaan kakkosnelostien ylityksen jälkeen Vesivehmaantie vaihtuu mustaksi Paimelantieksi ja sympaattisen Paimelan asutuskeskittymän jälkeen saavun pikku hiljaa Lahteen.
Käyn ajelemassa Mukkulassa, joka on kuuluisa takavuosien kirjailijakokouksista. Täällä se on Claude Simon tammien alla puhunut uudesta romaanista vuonna 1963. Sieltäkö Simon on pompannut Saarikosken runoon:
”Työnsin lapsenrattaita, ratkoin ongelmaa, jota Claude / Simon sanoo kirjailijan ainoaksi ammatilliseksi / ongelmaksi, miten kirjoittaa, / kahvi kiehuu, lapsi huutaa seinän takana, / jatkan, / hyvin vähän esineitä, / tai hyvin paljon.
Aurinko paistoi häikäisevästi, Hämeentiellä tuoksui vastapais- / tettu leipä, Elannon, ajattelin ihmisiä, / jotka ovat samanaikaisesti, mutta eri lailla, / kiihtynyt tajuntani / leikkeli kadun äänistä mielivaltaisia, / merkitseviä / yhdistelmiä.
Sattumanvaraisella ja lainalaisella ei todellakaan ole mitään eroa, / miksi kirjailijan tehtävä, / kuten Simon sanoo, / olisi antaa muoto muodottomalle, / miksi juuri kirjailijan pitäisi olla niin avuton.”
* *
Nyt näkyy Mukkulan nurmilla lähinnä hanhia ja kovasti on tuulista. Mukkulan jälkeen Suomen Hiiva Oy:n kohdalla haisee hiiva. Satama-alueella terassitoiminta pyörii vilkkaasti viileästä tuulesta huolimatta. Koukkaan Lanunpuistoon, josta löydän taidekahvila Salvadorin. Ostan kahvin ja korvapuustin, joiden voimin pääsen seuraavaan yöpaikkaani, Patria Hostelliin. Mistä sellainen nimi? Suihkussa huomaan, että kädet ovat palaneet, vaikka läträsin niihin aamulla reilusti aurinkorasvaa.
Lähden kuljeksimaan Lahden katuja. Tekee hyvää kävellä, kun on koko päivän istunut pyörän selässä. Syön runsaan iltapalan Royal Sushissa, jossa buffet on jo menossa kiinni, mutta ehdinpäs vielä. Syntyy hauska näytelmä, kun eräs asiakas pyytää susheille ottimia, mutta tarjoilija ei ymmärrä, eikä asiakas tiedä, mitä ottimet ovat englanniksi. Kävelen torin kautta takaisin ja näen jälleen Tuomitalon, jonka huomasimme, kun olimme matkalla Parikkalaan juhannukseksi. Torvessa juon kaksi olutta, yhden sisällä ja toisen ulkona. Vieressä istuu nainen, joka puhuu videopuhelua Afrikkaan.
Nyt kirjoitan jo hostellissa tätä. Telsusta tulee Clint Eastwoodin ohjaama Million Dollar Baby, jota luulin ensin joksikin toiseksi nyrkkeilyelokuvaksi, jonka olen nähnyt.
Juho Hakkarainen, teksti ja kuvat
Lue sarjan edellinen osa täältä ja seuraava täältä. Sarjan alkuun pääset täältä.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Päijänteen vieriltä ja vähän muualtakin: seitsemän päivää polkupyörällä, osa 7
KULTTUURIMATKAILU | Juho Hakkarainen hyppäsi viikoksi pyörän selkään ja polki Jyväskylältä Tampereelle. ”Kalmistosta löydän vahingossa geokätkön, mutta en välittömästi aloita uutta harrastusta.”
Päijänteen vieriltä ja vähän muualtakin: seitsemän päivää polkupyörällä, osa 6
KULTTUURIMATKAILU | Juho Hakkarainen hyppäsi viikoksi pyörän selkään ja polki Jyväskylältä Tampereelle. ”Kiipesin kiven päälle, puhdistin kupit havunneulasista ja esitin muutaman tulevaisuuteen suuntautuneen toiveen.”
