Päijänteen vieriltä ja vähän muualtakin: seitsemän päivää polkupyörällä, osa 1

Ensimmäinen etappi päättyy tähän. Kuva: Juho Hakkarainen

Lue sarjan seuraava osa täältä.

* *

Maanantai 19.7.2021: Jyväskylä–Korpilahti, 38 km

Minulla on tennarit jalassa, sandaalit sivulaukussa ja kumpparit tarakalla. Nyt olen matkalla. Polkaisin liikkeelle Jyväskylästä Harjukadun pihasta tasan kello 21.30. Tuli äkäinen lähtö ja ensimmäinen polku-urakka meni yötöiksi. Koko päivän kirjoitin Bättre Folk -juttua, joka oli kenkkumaista muun muassa siksi, että ikivanha läppäri hidasteli ja temppuili. Vihdoin illalla sain jutun ja kuvat lähtemään Kulttuuritoimitukseen.

Niin, kumpparit tarakalla: viime kesänä, kun poljin pitkän lenkin, taisi sataa jokaisena kymmenenä ajopäivänä. Missä olivat kumisaappaat silloin? Kokkolasta ostin jostakin pyöräliikkeestä surkeat mutta kalliit kenkien päälle vedettävät sadesuojat, jotka lähinnä pitivät sateen sisällään sen jälkeen kun olivat kastuneet. Nyt, kun on kumisaappaat mukana, ei taatusti sada. Sivulaukut on pakattu täyteen mitä sattuu, mutta hyvä olla mukana kaikkea, koska paljon kuitenkin hukkuu, ja voi tehdä kuten Rölli-Peikko, joka otti reissuilleen mukaan ylimääräisen lastin kiviä, joita viskeli pois sitten kun taival kävi raskaaksi.

* *

Muuramen ja Jyväskylän rajamailla havaitsen ojassa hautakiven näköisen muistomerkin, johon on kaiverrettu pysäyttävä teksti: ”Autoilija Eino Ilmari Talvio murhattiin tällä paikalla 1.4.1945”. Etsin lisätietoa asiasta: pääsiäisaaton iltana kolmen lapsen isä lähti kotoaan Kypärämäestä vuokra-ajoon vuoden 1936 Dodgellaan ja kertoi vaimolleen ajavansa yöhön asti. Puolenyön maissa mies kyyditsi asiakkaan Vaajakoskelle, minkä jälkeen hänestä ei ole tarkkoja havaintoja. Ehkä Jyväskylästä Aren pirssiasemalta Talvio nappasi kyytiinsä miehen, jota kuljetti kohti Säynätsaloa, mutta Muuramen rajalle matka päättyi. Talviota lyötiin kirveellä päähän. Ruumiin löysi linja-autolla Säynätsalon suunnasta tullut hääseurue. Murha ei kai ole tähän päivään mennessä selvinnyt.

Autonkuljettajan raa’asta murhasta kertova muistomerkki löytyy Kinkomaalta Jyväskylän ja Muuramen rajalta.)

Muuramessa pysähdyn Ritun Puutarhan eteen, otan kuvan valkoisesta tandem-pyörästä ja lähetän Kaisalle, koska Kaisa on vähän tandem-hullu. Ihmettelen valkoista maalia: tuskin tämä on kuitenkaan haamupyörä, jollaisia sijoitetaan pyöräilyonnettomuuspaikkojen lähettyville. Onpahan vain Ritun Puutarhan kukkateline.

Kaisa kertoo istuvansa Annan kanssa Telakalla. Ollapa Telakalla, mietin, mutta haikeus pois ja kypärä päähän: jatkan ajamista.

Valkoiseksi maalattu tandem-pyörä Ritun Puutarhan edessä.

Monesti on ajomatkoilla ensin yksinäinen olo, ja yksinäistä puuhaahan tämä onkin. Mainion kuvauksen Pentti Haanpään pyöräilystä on kirjoittanut Erno Paasilinna esseessään Yksinäisyys:

”Kesällä 1928 Haanpää lähti yöllä klo 2.45 tempauksenomaisesti yli kolmiviikkoiselle pyörämatkalle Savoon ja Karjalaan. Melkein koko ajan satoi, matkatovereita ei ollut, nähtävyydet ja tapahtumat jättivät ulkopuoliseksi, alituinen vieraus korvensi rintaa. Kun hän polki yksin eteenpäin, karttoi puhumasta ihmisten kanssa, istui tienvarsilla raapustamassa niukkoja huomioita päiväkirjaansa, tunne on jo aivan absurdi: koko kesäinen maa tuntuu katoavan epätodelliseen asumattomuuteen, ihmiset ovat kuin äänettömiä filmihenkilöitä, liikkuvat jossakin taustalla. Huippukohtansa tämä sävy saa Pyhäjärvellä, kun Haanpää ajaa järven toista rantaa pohjoista kohti ja muistelee ajaneensa sen toista puolta etelään kaksi viikkoa aikaisemmin. Syntyy omalaatuinen, melkein fyysinen kahdentuma, sitä vaille ettei Haanpää näe itseään eideettisenä hahmona järven toiselta puolelta, uutterasti polkemassa kohti etelää, tavoittamattomiin, ilman päämäärää.”

* *

Yksinäisyys ja Telakka-ikävä haihtuvat viilenevässä kesäillassa. Viiletän vauhdikkaita Punakankaan- ja Punamäenteitä, joita melko tarkkaan tasan vuosi sitten hikoilin toiseen suuntaan, kun ajelin Korpilahdelta Jyväskylään. Yöpyöräilyssä on aivan oma hohtonsa ja taikansa. Huumaavassa tuoksussa pyöräilen kohti keltaista kuunmolluskaa, kohti Korpilahden hiljaista kyläraittia. Ei näy muita kulkijoita. Etäällä kohisee vaimeana ysitien hiljentynyt liikenne. Pienen Kaakonlammen ohi kulkevan Piinuntien hiekka on pehmeää, juuri ja juuri ajokuntoista. Muistan jollakin pyöräreissulla siinä pyörää taluttaneeni.

Puoliltaöin saavun Korpilahden Alkio-opistolle, josta olen varannut huoneen. Avain löytyy päärakennuksen turvalokerosta. Ensimmäinen ajopätkä sujui hyvin: pysyin reitillä, joka oli muuten tuttu, mutta nyt ajoin Kinkomaan kautta. Se kannatti, sillä ilta oli siellä erityisen kaunis. Kilometrejä tuli vähänlaisesti, mutta pelkkä pyllyntotutteluajohan tämä vasta olikin.

Juho Hakkarainen, teksti ja kuvat

Lue sarjan seuraava osa täältä. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua