Päijänteen vieriltä ja vähän muualtakin: seitsemän päivää polkupyörällä, osa 6

14.08.2021

Hääauto ja pyörä Hattulan kirkon edustalla. Kuvat: Juho Hakkarainen

KULTTUURIMATKAILU | Juho Hakkarainen hyppäsi viikoksi pyörän selkään ja polki Jyväskylältä Tampereelle.

”Kiipesin kiven päälle, puhdistin kupit havunneulasista ja esitin muutaman tulevaisuuteen suuntautuneen toiveen.”

Lue sarjan edellinen osa täältä ja seuraava täältä. Sarjan alkuun pääset täältä.

* *

Lauantai 24.7.2021 – Hämeenlinna–Sääksmäki 57 km

Eilen, kun saavuin Hämeenlinnaan, olin sen verran väsynyt, etten jaksanut enempiä kirjoitella. Ajoin pyörän parkkiin Sibeliuksenkadun sisäpihalle ja astuin sisään Luonnonperintösäätiön uuteen Ikimetsä-kauppaan, jonka alakerrassa nukuin. Harva saapuu lomalla työpaikalleen ja vielä harvempi yöksi. Illalla harhailin Hämeenlinnan kaduilla ja seurailin hajamielisesti torin vilkasta iltaelämää. Söin Siddharthassa Sag Koftan ja join Lapin Kullan. Naapuripöydän mies kyseli tarjoilijalta seinällä roikkuvasta rummusta, että onko se perinteinen nepalilainen soitin. Tarjoilija väänsi musiikkia kovemmalle: kuuntele, siellä rumpu soi!

Yön nukuin makuupussin sisällä maan alla kellarikerroksessa. Katutasolta kantautuivat perjantai-illan äänet.

Kuva 38. Torikahvila aamulla

Hämeenlinnan torikahvila aamulla.

Heräsin yhdeksältä ja tepsuttelin torille aamiaiselle: kahvi, tuoremehu ja sämpylä. Katsoin ja kuuntelin ihmisiä. Tuntui kuin olisin ulkomailla, jossa puhutaan suomea. Aurinko paistoi. Kävin tyhjässä kirkossa, jonka alttaritaulussa luki ”Herra on totisesti noussut ylös!” ja urkupillien päällä: ”Soi kunniaksi luojan”. Kävelin kirpputorille, josta en löytänyt mitään kiinnostavaa. Näyteikkunassa oli Tarkan Saarikoski ykkönen asetettu vaa’alle.

Kuva 39. Saarikoskea punnitaan

Saarikoskea punnitaan.

Nyt istun Pinellanpuistossa odottamassa, että taidemuseo aukeaa. Kai Kyösti Kaukovallan valitut runot julkaistiin aikoinaan nimellä Puoliunta Pinellan puistossa, ja nyt näkyy puoliunessa olevan koko Hämeenlinna: paatteja lipuu Viipurintien sillan ali, onkohan silta jo helteestä vetelä? Tulee kuuma päivä. Jokin suru tunkee jostakin pintaan, en tiedä mikä, annan sen olla.

Taidemuseolla käyn tutustumassa Uusi kauneus -näyttelyyn, johon on koottu modernismin helmiä norjalaisen keräilijän Nicolai Tangenin kokoelmasta. Näyttelyinfo kertoo, että kyseessä on maailman suurin yksityinen pohjoismaisen modernin taiteen kokoelma, yhteensä noin 4 500 teosta. Kokoelman painopiste on toisen maailmansodan jälkeisessä abstraktissa taiteessa, mutta kaari ulottuu 1920-luvun avantgardesta 2000-luvulle.

Tangen ei olekaan mikään aivan köyhä mies: The Sunday Timesin mukaan hänen omaisuutensa on yli 650 miljoonaa euroa. Taidemuseon näyttely esittelee teoksia etenkin kokoelman suomalaisen geometrisen abstraktion kärkinimiltä – Birger Carlstedtilta, Lars-Gunnar Nordströmiltä ja Sam Vannilta – mutta esillä on töitä myös muista Pohjoismaista. Uusinta antia on ote Elina Brotheruksen valokuvasarjasta Seabound (2018–2019). Itselleni vaikuttavimmat teokset löytyvät yläkerrasta: Gösta Diehlin Hämähäkinverkkoja, Tor Arnen Maalaus, Irma Salo Jægerin Läpimurto

Kuva 40. Vladimir Kopteffin teoksia 70 luvulta.

Vladimir Kopteffin teoksia 1970-luvulta.

Taidemuseon toisessa näyttelyssä on esillä Maija Isolan (1927–2001) maalauksia. Näyttelyn nimi kertoo Isolalla olleen vahva ja värikäs sivellin. Isola tunnetaan parhaiten Marimekon suunnittelijana, mutta hän teki pitkän ja vaikuttavan uran myös taidemaalarina. Näyttelyssä esille nostetut näytteet Isolan kirjeistä avaavat mielenkiintoisesti taiteilijan sisäistä maailmaa.

Esimerkiksi kirjeessään Ain el-Turckista vuodelta 1971 Isola kirjoittaa: ”Olen tehnyt vähän Marimekon värityksiä, maalannut 4 pientä öljyväritaulua ja joitakin kangasmalleja guasseilla. Tämä luonto ilmiöineen on minulle jatkuva ihmetyksen aihe. Ja vaikka olen koko ajan oikeastaan tässä huvilassa ja puutarhassa, on täällä aina jotain uutta. Joka päivä meri on erivärinen ja taivas ja vuoret kaukana.”

Kuva 42 Maija Isolan Rajut kukat vuodelta 1973

Maija Isolan Rajut kukat vuodelta 1973.

Puoliltapäivin kerään kimpsut ja kampsut kokoon, suljen Sibeliuksenkadun oven ja lähden taas ajamaan. Ajan Kaupunginpuiston halki, Vanajaveden rautatiesillan yli ja Aulangon tenniskenttien ohi. Aurinko väreilee vedessä, taivas on korkea. Aulangontiellä matkalla Parolaan kohtaan täystamineissa ja aseet olalla hikoilevia sotaväkisiä. Kai heillä on jokin polkupyörämarssi meneillään. Eivät näytä ollenkaan onnellisilta matkapyöräilijöiltä. Joudun letkaan mukaan ja sen mukana ajaudun, perhana vie, harhaan: minun olisi pitänyt kääntyä Panssarimuseon suuntaan! Toinen harha-ajo tulee pian Mierolan satamassa Hattulassa, joudun hetkeksi mierontielle, mutta sattuuhan sitä.

Pian reitillä vastaan tulee Hattulan Pyhän Ristin Kirkko, jota ihastelen vain ulkoa, koska kirkossa on meneillään häät. Ulkona kirkon parkkipaikalla odottelee komea vanha auto vastanaineita. En siis tällä pysähdyksellä pääse näkemään Hattulan kirkon maalauksia, jotka innoittivat Anneli Kannon kirjoittamaan hienon romaanin Rottien pyhimys. Täytyy tehdä sitä varten toinen piipahdus.

Kuva 44 Pyhän ristin kirkko eli Hattulan vanha kirkko

Pyhän ristin kirkko eli Hattulan vanha kirkko.

Ajelen reilua vauhtia Iittalaan. Ehdin hyvin Naivistit Iittalassa -näyttelyyn, vaikka paikoin ovat hiekkatiet niin nimismiehen kiharoilla, että ajo on yhtä tärryytystä. Naivistien näyttelyssä taideteoksia on valtaisa määrä. Yksissä tuumin -näyttelyn on kuratoinut Veikko Halmetoja.

Korona-aika näkyy monien teosten aiheissa, mutta ei välttämättä ollenkaan synkkyytenä. Monet teoksista ovat suorastaan naurattavan riemastuttavia. Ja kuten naivismin henkeen kuuluu, paljon on näkyvillä söpöjä eläimiä ja lämmintä tunnelmaa. Teokset ovat myös käyneet hyvin kaupaksi: punaisia tarroja näkyy teosten yhteydessä runsaasti.

Kuva 48 Esa Leppäsen Suomi päästä päähän ja Iittalaan yhdessä

Esa Leppäsen Suomi päästä päähän ja Iittalaan yhdessä.

Näyttelyn katsottuani ja Iittalan Pizza & Kebabissa syötyäni oli aika jatkaa matkaa kohti Päivölän opistoa, jossa nyt sijaitsen, huoneessa numero 505. Ajoin ensin toimistolle, josta soitin opiskelijapäivystäjälle, joka maskipäin kiiruhti antamaan minulle avaimen ja neuvomaan paikat. Yhteisiä tiloja on suihku, keittiö ja olohuone. Ensin en meinannut löytää huoneestani pistorasiaa, ja kun lopulta löysin pöydän alta ja könysin tyrkkäämään puhelimen laturin kiinni virtaan, antoi se kipinää.

Kaisa vinkkasi lähistöltä löytyvän kuppikiven, jota en sitäkään ensin meinannut löytää, mutta löytyipä se lopulta. Kiipesin kiven päälle, puhdistin kupit havunneulasista ja esitin muutaman tulevaisuuteen suuntautuneen toiveen. En tiedä onko se siunaukseksi vai kiroukseksi.

Kuva 49 Päivölän kuppikivi

Päivölän kuppikivi.

Puhelimen latautumista odotellessani luin Maupassantin novellin Ja kukko kiekui. Tulipa kerrankin pyöräretkellä luettua kirjaa. Viime kesänä kuljetin sivulaukussani yli tuhannen kilometrin matkan Pablo Nerudan kirjaa Tunnustan eläneeni, näytin sille Kokkolat ja Vaasat ja Koskenkorvat ja Lestinjärvet, enkä tavuakaan lukenut.

Nukkumaan käydessäni ajattelin kuppikiviä ja niitä lukemattomia perhosia, joita olen nähnyt matkallani. Tänäänkin oli tiellä nro 2846 ah niin nättiä sääksmäkeläistä maalaismaisemaa, että en voinut kuin hymehtiä kilpaa auringon kanssa. Sen kisan hävisin mielelläni.

Juho Hakkarainen, teksti ja kuvat

Lue sarjan edellinen osa täältä ja seuraava täältä. Sarjan alkuun pääset täältä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua