Lukupäiväkirja 2026: Osa 7 – Cottagecorea ja Bhagavad-Gitaa

Kuva: Mikko Saari

Heinäkuu on jatkunut leppoisana, syksyn uutuuksia vielä odotellaan. Varausteni määrä on sentään pudonnut jo alle sadan. Kuukautta on luonnehtinut se, että aikaa kirjoittamiselle on ollut vähemmän, joten työpöydällä on koko ajan ollut korkea pino arvioimattomia kirjoja. Nyt sain sentään aikaiseksi siivota työpöytäni ja siirtää pinon kirjahyllyyn.

Olen kirjoittanut useimmista lukemistani teoksista pidemmän arvion, joka on julkaistu tai tullaan julkaisemaan jossain. Olen linkittänyt lukupäiväkirjasta teosten jo julkaistuihin arvioihin. Julkaisemattomat ovat tavallisesti Kirjavinkkien julkaisujonossa, eli ilmaantuvat sinne joskus lähitulevaisuudessa.

* *

Kaunokirjallisuus

Katri Alatalo: Mitä tapahtui Santra Sarkkiselle? (Hertta 2026) – Santra Sarkkinen on jyväskyläläinen ammattikoululainen, joka yhden syyskuisen illan päätteeksi katoaa. Halloweeninä Tuomiojärven uimarannan lähelle kokoontuvat Santran paras ystävä, kämppis ja serkku, joilla kaikilla on oma näkemyksensä Santrasta ja siitä, mitä tälle tapahtui. Tämä on niitä kirjoja, joissa päähenkilö ei itse tule suoraan esille, vaan häntä tarkastellaan puhtaasti toisten näkökulmasta. Se näyttää, miten monella tavoin toisen ihmisen voi nähdä. Mikä sitten on totuus Santra Sarkkisesta? Sitä lukija jää miettimään. Tarinan parasta antia on ehdottomasti sen sijoittuminen Jyväskylään, se ilahdutti minua suuresti.

Magdalena Hai: Teen ja loitsujen vuosi (WSOY 2026, kuv. Heikala) – Neljän leppoisan noitatarinan kokoelmassa nautiskellaan vuodenaikojen vaihtelusta noitamökin tunnelmassa, ollaan avuksi muille ja kohdataan toiset, niin ihmiset, eläimet kuin oudommatkin olennot. Lempeää tunnelmaa vahvistaa kirjan upea kuvitus ja kaunis taitto, tämä on esineenäkin kaikin puolin soma. Kirja tarjoaa leppoisan pakomatkan arjen asioista, mutta nämä pehmeät noitatarinat käsittelevät tärkeitä aiheita ja ottavat myös kantaa. Kustantamo on luokitellut tämän nuortenkirjaksi ja kirjasto lastenkirjaksi, mutta minusta tämä jos mikä on kaikenikäisten kirjallisuutta. Arvosteluni Kulttuuritoimituksessa.

Raisa Jäntti: Sinä rakastat minua, sinun täytyy (Warelia 2026) – Jäntti on tuottelias ja taas luonut mielenkiintoisen kokoelman runoja. Hän itse luonnehtii tätä teosta niukimmaksi kirjoittamakseen. Se on helppo uskoa, sen verran vähällä tässä sanotaan paljon. Rakkaudet, kiintymykset, muistot, toiset ihmiset: niistä rakentuu mielenkiintoinen kattaus vähäeleisiä, tiiviitä runoja, joissa riittää syvyyttä ja pureskeltavaa. Jäntin rikkonainen tapa kirjoittaa antaa tilaa tulkinnalle. Tämä ei ole ihan helppoa runoutta, mutta antoisaa kylläkin.

Malin Klingenberg: Aallokon lapset (S&S 2026, suom. Outi Menna) – Gibatin tarinoita -sarjan päätösosa vetää kaikki tarinanlangat yhteen ja saattelee lukijan lopputaistelun äärelle. Kaikki käy tietysti hyvin lopulta, mutta matkan varrella kohdataan monia jännittäviä hetkiä. Kahden kertojan vuorottelu toimii hyvin ja tarinalla on hyvä rytmi. Kiehtovia taikavoimia, vanhoja taruja ja ystävyyssuhteiden merkitystä sekoittava juoni on mainio. Gibatin tarinoita -sarjaa voi lämpimästi suositella kaikille fantasiannälkäisille lapsille. Kirjailijan muistutus loppusanoissa on myös mainio: jos on lukenut koko sarjan ihan itse, on lukenut noin 150 000 sanaa. Se on paljon se!

Tomi Kontio: Koira nimeltään Kissa hyvästelee ystävän (Teos 2025, kuv. Elina Warsta) – Hienon kuvakirjasarjan viimeinen osa ei olekaan kuvakirja, vaan kuvitettu lastenromaani. Se on sarjan loppu, sillä kirja kertoo nimensä mukaisesti jäähyväisistä. Lempeä puliukko Näätä kokee loppunsa tulleen ja vetäytyy rauhaan kuolemaan. Kissan ja Koiran on selvittävä ystävänsä menettämisestä. Luvassa on suuria tunteita ja hyvin kohosteista ja koukeroista surun käsittelyä. Tarina on herkkä ja koskettava, eikä ole ihme, että se voitti Finlandia-palkinnon. Vaikka Elina Warstan kuvitus onkin pienemmässä osassa, teos on silti sarjan tyylille ja hengelle uskollinen loppuun asti. Kaunis lopetus! Marjatta Honkasalon arvostelu Kulttuuritoimituksessa. Arvosteluni Kirjavinkeissä.

Elli Leppä: Pikivälke (Nysalor 2025) – Pikivälke eli uraniniitti on mineraali, josta saadaan uraania. Tässä laajassa runokokoelmassa Leppä tarkastelee kehityskulkua uraanin löytämisestä atomipommiin ja tieteilijöitä tämän kehityksen takana. Henkilökohtaiselle tasolle tämä kytkeytyy neurofarmakologiasta väitelleen runoilijan kokemuksissa eläinkokeista. Mitä tutkijan etiikka sallii, runot kysyvät. Radioaktiivisuuden tahallisia ja tahattomia seurauksia tutkiaan perinpohjaisesti. Kirjallisesti aika suoraviivainen ja helppo kokoelma keskittyy enemmän asiasisältöönsä, joka herättääkin monia hyviä kysymyksiä. Ilahduttava, jos myös pelottava, kokonaisuus.

Maria Mustranta: Te olette liian nuoria (Myllylahti 2024) – Kirjailija halusi kirjoittaa nuorille kiinnostavan kirjan politiikasta. Siinä hän on onnistunut. Sählykerhon lopettamisesta suuttunut 15-vuotias Joni suttaa rehtorin aidan ja päätyy sen seurauksena puoluepolitiikan pariin. Joni tulee puhuneeksi siskonsa kuntavaaliehdokkaaksi ja ajautuu mukaan kampanjointiin. Siinä sivussa Joni setvii omituisuuksia kaupungin budjetissa. Ei kuulosta erityisen menevältä, mutta kylläpä muuten toimii. Kirjassa sattuu ja tapahtuu ja politikointi on kenties pykälän tosielämää jännittävämpää ja dynaamisempaa, mutta toisaalta tämä tuntuu riittävän uskottavalta. Kirja näyttää myös hyvin, miten erilaisuus voi olla vahvuus.

Mia Myllymäki: Kutsumustaiat (Osuuskumma 2026) – Uuden Loitsumestari-sarjan avausosassa tutustutaan taikakoulussa opiskelevaan Danicaan. Hänellä on edessään viimeinen vuosi, jonka pitäisi valmistaa pääsykokeisiin ja kohti unelma-ammattia. Danica haluaa loitsumestariksi, joka on hyvin vaativa ala. Hankalasta taustasta tuleva Danica kokee, ettei hänellä ole vaihtoehtoja samalla tavalla kuin opiskelutovereillaan, ja hän uppoutuu pänttäämiseen niin, että muu elämä kärsii. Kirja kertookin paljon uupumuksesta ja siitä, miten omien unelmien tavoittelu voi viedä kaiken ilon ja värin elämästä. Isot uhraukset tuntuvat silti arvokkailta. Kirja heittää lukijan aika syvälle fantasiamaailmaan, jota ei kauheasti erikseen avata, eli kestokykyä sellaiselle on löydyttävä. Tämä sarjan avausosa on itsessään jo ihan tyydyttävä kirja, mutta jään kyllä mielenkiinnolla odottamaan, mitä seuraavaksi tulee.

Flann O’Brien: Hullu kuningas puussa (Aula & Co 2026, suom. Kristiina Drews) – At Swim-Two-Birds on roikkunut mielenkiintoni rajoilla pitkään, mutta en ole koskaan tullut lukeneeksi. Kannatti odottaa, sillä nyt kirjasta on vihdoin kelpo suomennos. Tätä puuhattiin jo vajaa kymmenen vuotta sitten, mutta silloin kirja jäi haaveeksi. Kirja on villiä metafiktiota, jossa opiskelija kirjoittaa romaania kakkosluokan kirjailijasta, jonka kirjoittamat henkilöhahmot nousevat kapinaan tätä kohtaan. Siinä sivussa käydään läpi irlantilaisia kansantarinoita ja legendoja. Tuloksena on vaikuttava kirja, joka on tainnut vedota enemmän muihin kirjailijoihin kuin suureen yleisöön. Paikoin se on suoraan sanottuna tylsä, mutta vilkkaimmilla kierroksillaan huikea. Arvosteluni Kulttuuritoimituksessa.

Louise Penny: Sokeiden valtakunta (Bazar 2026, suom. Ronja Erkko) – Jo 14. osassa mennään. Pitkä tarinalinja Kanadaan tulleesta erittäin vaarallisesta huumelastista ja Gamachen hieman kyseenalaisista menetelmistä sen pysäyttämiseksi jatkuu yhä, ja Gamachen menetelmät ovat yhtä omavaltaisia kuin ennenkin. Siinä sivussa setvitään sitten erikoisen testamentin tapausta: Gamache, hänen ystävänsä Myrna ja aivan tuntematon nuori rakennusurakoitsija on nimetty toimeenpanijoiksi tuntemattoman naisen testamentille. Testamentti on outo, sillä se jakaa miljoonia, joita ei ilmeisesti ole olemassa, mutta yhtä kaikki siitä seuraa kuolemantapaus ja poliisille tutkittavaa. Kirjassa on vähän pöhköjä piirteitä, mutta on se myös vetävä ja sen henkilöiden välinen dynamiikka on kiinnostavaa ja suuremmat ja pienemmät juonilinjat vetävät niin, että jatkan kyllä hyvillä mielin syksyllä ilmestyvään 15. osaan. Arvosteluni Kirjavinkeissä.

Valérie Perrin: Kolmikko (WSOY 2026, suom. Saara Pääkkönen) – Ranskalaisesta ystäväkolmikosta kertova romaani ulottuu lapsuudesta 1980-luvulta aina nykypäivään asti. Kaksi poikaa ja tyttö tutustuvat kymmenvuotiaina ja vannovat toisilleen ikuista ystävyyttä. Nykypäivässä kolmikko on kuitenkin hajonnut ja jokainen on erillään, ilman yhteyttä toisiinsa. Mikä sai ikuisen ystävyyden murenemaan? Perrin rakentaa tarinaa mestarillisesti eri aikatasoilla ja pitkään romaaniin mahtuu paljon kiinnostavia käänteitä ja tapahtumia. Taitavasti rakennettu romaani pysyy mielenkiintoisena alusta loppuun.

Aurora Sainio: Älä anna syntejäni anteeksi (Saga Egmont 2026) – Tässä tökki niin moni asia, että tavoistani poiketen en jatkanut loppuun asti. Ensinnäkin: aihe. Luen harvakseltaan dekkareita ja silloinkin lähinnä cosympaa kamaa. Rikoksissa kiinnostaa nokkela selvittely ja mutkikkaat taustat, ei graafinen fetisistisen seksuaaliväkivallan yksityiskohtien esittely. Naisten kärsimyksiä saan lukea tarpeeksi päivittäin Aamulehdestä, en erityisemmin kaipaa niitä fiktiosta. Päähenkilöt olivat molemmat kovin raskaita tyyppejä vaikeuksineen ja kun lisäksi kaikki sivuhenkilöt ehkä yhtä lukuunottamatta olivat todella vastenmielisiä. Miksi minä näistä ihmisistä haluaisin lukea? Lopuksi kirja olisi kyllä kaivannut kustannustoimitusta; vetämässä tarinassa huolimattomuuden voi antaa helpommin anteeksi, mutta kun juoni oli kärsimystä, tekstin puutteet korostuivat. 

Annukka Salama: Villinä viety (Otava 2026) – Cowboyromantiikan kansainvälisen suosion laineita on näkynyt pienissä määrin jo kotimaisissa kirjakuvastoissa; maailmalla se taitaa olla aika isokin juttu. Annukka Salama on tarttunut genreen ensimmäisessä aikuisten kirjassaan. Kovin kaukana tässä ei tyylillisesti Salaman nuortenkirjoista olla, mutta seksiä on enemmän ja se on huomattavasti yksityiskohtaisemmin kuvattua. Salama on viime aikoina kirjoittanut nopealiikkeisiä, hyvin vetäviä kirjoja, joissa sisältö on ollut aivan sadunomaista liioittelua, eikä tämä ole siitä poikkeus. Kaikki on ihanasti överiä, uskottavuudesta viis. Liioitellut yksityiskohdat palvelevat tarinaa ja onhan tämä lukemistani viihdekirjoista selvästi sieltä kuumemmasta päästä. Pääparin välinen jännite on hurja. Viihdyin, kyllä Salama on kirjailijana vain luotettava.

Silja Sillanpää & Pasi Pitkänen: Tulikäärme (WSOY 2026) – Mitenköhän ajattelin, että Ouroboros-sarja olisi trilogia? No, tässä se sarjan kolmas osa on, mutta eipä tämä nyt ihan sillä tavalla päättynyt, etteikö jatkoa voisi olla luvassa. Sarja pysyy kolmannessakin osassaan tyylille uskollisena. Mystisessä käärmejunassa ravataan edestakaisin selvittelemässä käärmeiden ja riimujen mysteerejä. Junan tulevaisuus on vaakalaudalla, mutta nyt kun käärmejuna on vihdoin syönyt häntänsä, sitä ehkä pystyy ohjaamaan. Tarina on villiä fantasiaa, jossa ei kannata takertua yksityiskohtiin. Juonenkuljetuksessa hypitään reippaasti tylsien vaiheiden yli keskittyen olennaiseen, ja kuvitus on näyttävää, joten lukijan mielenkiintokin pysyy hyvin yllä.

Lars Sund: Vaasan prinsessa (Teos & Förlaget 2024, suom. Laura Jänisniemi) – Näin tulee Pietarsaari-trilogia päätökseensä. Onhan tämä hieno trilogia! Vaasan prinsessa on Alexandra, joka on samaa sukulinjaa, jota trilogian aiemmissa osissa on käsitelty. Hänen isänsä on Alf Holm, säveltäjämestari, josta trilogian edellinen osa kertoi, ja tärkeässä – joskin kovin vähäeleisessä – osassa kirjassa on etenkin ensimmäisestä osasta tuttu Iris Kvarnström. Iris on sairaalassa tiedottomana ja Alexandra on hälytetty Ruotsista takaisin Pohjanmaalle rakkaan kummitätinsä rinnalle. Siinä sitten viivähdetään sairaalavuoteen äärellä muutama päivä ja muistellaan menneitä. Kirja käy läpi Alexandran koko elämän, joka onkin monivaiheinen, vaikka nuoresta naisesta on kyse. Sund kirjoittaa omaan vetävään tapaansa, tämä on kyllä kokonaisuudessaan upea tarina. Jukka Ahtelan arvostelu Kulttuuritoimituksessa.

Anton Tšehov: Naisia (Tiberius Kirjat 2018, suom. Reino Silvanto) – Vanha kokoelma Tšehovin novelleja ilmestyi suomeksi jo vuonna 1913. Käännös on senaikainen, mutta vanhahtava tyyli istuu näihin vanhanaikaisiin novelleihin hyvin. Nimi antaa sen verran osviittaa, että moni näistä novelleista kertoo naisista jollain tapaa, tavallisimmin kuitenkin miesten näkökulmasta: kaikenlaisia akkain hömpötyksiä nostetaan tikunnokkaan, mutta tokihan miehet näissä novelleissa sitten tuppaavat saamaan nenilleen. Erityisesti satiirin kohteena ovat erilaiset virkamiehet ja viskaalit. Parhaimmillaan Tšehov on hauska, napakka ja nokkela; osa novelleista kuitenkin vähän lässähtää. Kokonaisuutena toimii kyllä ja lyhyet novellit sopivat erinomaisesti myös ääneen luettaviksi huumoripaloiksi.

Uketsu: Oudot kuvat (Gummerus 2026, suom. Raisa Porrasmaa) – Tässä japanilaisessa arvoitusdekkarissa on neljä lukua, joiden mysteerit rakentuvat kuvien varaan. Ensimmäisessä luvussa tutkitaan mystistä blogia ja siihen liittyviä piirroksia, jotka kätkevät synkän salaisuuden. Seuraavassa luvussa ihmetellään, miksi päiväkoti-ikäinen lapsi suttasi perheensä asunnon harmaaksi kotitaloaan kuvaavassa piirroksessa ja kolmannessa taas kummastellaan kuvataideopettajan viimeistä piirrosta. Tapauksiin liittyy mystisiä piirteitä ja rikoksia, ja ne myös kytkeytyvät toisiinsa kiinnostavalla tavalla. Kirjailija on mystinen hahmo ja kirjan kansiliepeet nostattavat kierroksia, mutta lopulta kuvateema on lähinnä hauska sivujuonne muuten tavanomaisessa arvoitusdekkarissa. Hyvin tämä on kuitenkin rakenneltu, asetelma kokonaisuudessaan oli nokkela ja japanilaiset mausteet toimivat. Arvoitusdekkareiden ystäville tämä on nappivalinta.

* *

Tietokirjallisuus

Kaisa Häkkinen: Tikusta asiaa – Suomalaisia sanontoja (Teos 2026) – Kun tunnettu kielitieteilijä tarttuu suomalaisten sanontojen alkuperään, tällainen etymologiaentusiasti on tietysti kiinnostunut. Kirja käy läpi 138 sanontaa aakkosjärjestyksessä ja kertoo, mistä ne ovat kotoisin. Noin lyhyesti: sanonnat tulevat Raamatusta, käännöslainoina ulkomailta tai Aleksis Kiven kirjoista. Kun kirjassa on napakat 215 sivua, on helppo laskea että yhdelle sanonnalle on tilaa vajaat 1,5 sivua, eli syvällisesti asioita ei käsitellä. Tämä onkin kepeää luettavaa, josta saa kuitenkin asiantuntijan perustellun näkemyksen. Arvosteluni Kirjavinkeissä.

Janne Kontala: Bhagavad-gita – Johtadus joogan salaisuuteen (Basam Books 2024) – Heti ensimmäisenä lienee syytä tunnustaa, että tämä oli aika vaativa lukukokemus: minulla meni kirjan lukemiseen noin kahdeksan kuukautta. Bhagavad-gita on yksi maailmankirjallisuuden merkkiteoksia, tiivis ydin Mahabharata-eepoksen keskellä. Pelkkä teksti ei suomennettunakaan täysin aukeaisi, vaan se vaatii paljon selitystä ympärilleen. Tässä asiantuntijana on aiheeseen syvästi perehtynyt Janne Kontala, 30 vuotta joogaa opiskellut uskontotieteilijä. Bhagavad-gita on sävyltään aika uskonnollinen teksti, se nostaa ylimmäksi joogan muodoksi – ainakin tässä kommentaarissa – bhaktin eli Krishnalle omistautumisen, mikä voi tuntua maallisemmasta joogista erikoiselta. Vaikeudestaan huolimatta tämä oli mielenkiintoinen lukukokemus.

Mike Rampton & Guilherme Karsten: Tyhmiä kysymyksiä ei ole olemassakaan (Kustannus-Mäkelä 2026, suom. Terhi Leskinen) – Kirjastosta sattumalta vastaan osunut kirja ei ollut jostain syystä kiinnittänyt huomiotani kuvastossa, vaikka tämä on juuri sellainen lasten tietokirja, joita mieluusti luen. Isokokoinen ja paksu kirja tarjoaa vastauksen yli 200 lasten tiedekysymykseen. Aiheiden kirjo on laaja, kysymykset ovat aika fiksuja ja vastauksetkin ovat kohdallaan. Kirja on myös kuvitettu hienosti (vaikka edelleen hämmästelenkin, miten vaikeaa on piirtää edes jotenkuten täsmällinen go-peli). Tämä on herkullista luettavaa kaikenikäisille uteliaille ja tiedonjanoisille. Arvosteluni Kirjavinkeissä.

* *

Kuvakirjat

J. S. Meresmaa & Pamela Samel: Syysystävyys (Etana Editions 2026) – Syksyisessä kuvakirjassa pieni rastaanpoikanen jää yksin, kun muu parvi muuttaa etelään. Onneksi avuksi löytyy käpytikka, jonka kanssa perhettä on hyvä etsiä. Meresmaan riimittely on sopivan niukkaa ja pientä, Samelin kuvitus taas ihan yhtä villiä ja hauskalla tavalla lapsellista kuin aikaisemmassa Kevätystävyys-kirjassa. Tyylikästä taidekuvakirjaa tämäkin, sivuille mahtuu niin hurjaa syysmyrskyä kuin kuulaampia hetkiä.

Noritake Suzuki: Suuri kiipelikirja (Imo 2026, suom. Heikki Valkama) – Japanilainen lasten kuvakirja esittelee erilaisia hankalia kiipelitilanteita, joihin elämässä törmää. Viestinä on se, että niistä kyllä selviää. Kuvitus on huolellista, tarkkaa ja hauskaa. Kiipelit ovat hauskoja ja niistä piirtyvä japanilaisen arjen kuva on myös kiinnostava. Hyväntuulinen kuvakirja jättää hyvälle mielelle, vaikka käsitteleekin kiperiä tilanteita.

Katri Tapola & Sanna Pelliccioni: Valon maja (Nokkahiiri 2026) – Soma kuvakirja on kaunis kuin mikä, Pelliccionin yönsininen kuvitus on herkkää ja tyylikästä. Itse tarina on vähäeleinen ja niukkasanainen, mutta viestiltään tärkeä: ”pieni valo ei vie pimeää pois, eikä pimeä voi koskaan viedä pieniä valoja pois”. Tämän äärellä voi pohdiskella vaikka pimeyden ja valon suhdetta, pelkoja ja turvallisuuden tunnetta. Todellista kuvakirjataidetta!

* *

Sarjakuvat

Susi Nousiainen & Sara Valta: Se on amisjuttu! (Suuri Kurpitsa 2026) – Tutkimusprojektiin perustuva sarjakuva on etnografista kanssatutkimusta amisnuorista. Nousiainen on mennyt amisnuorten pariin, kysellyt heiltä heidän kokemuksistaan ja elämästään, ja aiheista on sitten tehty lyhyitä sarjakuvia. Kirjan parasta antia on ehdottomasti sen monipuolinen ja osallistava ihmiskuva. Amisnuorista on helposti ennakkoluuloja, joiden ohi kirjassa halutaan päästä. Keskustelunavaukseksi luonnehdittu teos on kovin lyhyt, syvälle ei päästä ja tarinat jäävät aika pinnallisiksi vilauksiksi. Mikroskooppisen pieni teksti tekee lukemisesta tuskaa. Tarinan opetus siitä, että jos haluaa ymmärtää, pitää mennä oikeasti paikan päälle kohtaamaan nuoria, on kuitenkin tärkeä.

Mikko Saari
@msaari

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua