Lukupäiväkirja 2023 – osa 4: runoja, haastatteluja, nuortenkirjoja ja syksyn uutuuksia

Kuva: Mikko Saari

Mikko Saari

Kuukausista julmin alkaa kuvastojen selaamisella. Avaimen kuvastossa on runsaasti tietokirjoja ja ilahduttavasti myös paljon suoraan selkokielisiä kirjoja ja selkomukautuksia. Itse nappaan sieltä listalleni ainoastaan Satu Leiskon esikoisen, YA-romaanin Ihmisenhaltija.

Myllylahden kuvaston aikuistenosasto on lähes pelkkää MurhaMyllyä ja jatkoa pitkiin dekkarisarjoihin, parilla sotakirjalla kuorrutettuna. Ei kiitos! Odotukset nuortenkirjapuolelle ovat korkeammalla. Tällä kertaa nuortenkirjoja on vähän vähemmän, mutta pistetään harkintaan Heidi Silvanin Sutinasuodatin.

Atenan kuvastosta löytyy jokunen kelpo teos. Tiina Katriina Tikkasen esikoisteos Toinen silmä kiinni (Atena, 2020) oli mainio, joten toinen romaani, parisuhteen vallankäyttöä ja tasa-arvoa luotaava Ei mitään hätää vaikuttaa oikein lupaavalta. Pasi Ilmari Jääskeläisen uusi kirja on myös aina tapaus; piti ihan tarkistaa, edellinen Väärän kissan päivä ilmestyi 2017. Uutuus Kuurupiilon anatomia on luettava. Ayòbámi Adébayòn uusi teos Onnenkauppaa (suom. Terhi Kuusisto) vaikuttaa mielenkiintoiselta, samoin Geek Girl -kirjoista tutun Holly Smalen ensimmäinen aikuistenromaani Uusi alku, Cassandra (suom. Inka Parpola).

Johnny Knigan kuvasto tarjoaa varmasti helmiä rikollisten elämästä kertovien kirjojen ystäville. Minulle ei valitettavasti ole mitään.

Kosmoksen kuvastosta löytyy useimmiten kiinnostavia kirjoja ja niin nytkin. Eläinlääkäri Elli Valtosen Tainnutuskehto kuvaa eläinlääkärin työtä teurastamossa. Aiheesta olen lukenut Lina Gustafssonin mainion Eläinlääkärinä teurastamossa -kirjan (Johnny Kniga, 2020, suom. Tarja Lipponen), mutta luen mieluusti lisää. Japanilaista sidontaa shibaria on näkynyt vähän joka puolella viime aikoina; Iida Kivirannan romaani Ensisolmu käsittelee aihetta, joten ehkäpä siihenkin voisi syventyä. Aino Vähäpesolan Suurenmoinen epävire kertoo urkujen historiaa käsittelevän tietokirjan kustannustoimittamisesta – ja siinä sivussa elämästä.

Kosmokselta lupailivat syksylle myös uutta Akwaeke Emezi -suomennosta. Se on Hölmö rakkaus (suom. Kaisa Kattelus), jonka alkuperäinen nimi, Florence + the Machinelta lainattu You Made a Fool of Death With Your Beauty on jokseenkin iskevämpi. En anna vähän lattean suomenkielisen nimen vaivata; kirja kyllä kiinnostaa. Lopuksi on vielä hienon Änimling-runokokoelman tehneen Stina Saaren uusi kokoelma Onninno, joka kiinnostaa kovasti.

* *

Tiesitkö, että konstaapeli Daniel on tehnyt kirjan? Ei se mitään, mä kerron sulle. Somejulkkisten kirjat eivät ole omiaan herättämään luottamusta laadun suhteen, mutta tämä rikosaiheinen tietokirja paljastui oikein mainioksi. Tunnettu nettipoliisi Daniel Kalejaiye käy Konstaapeli Daniel tässä, moro! -kirjassaan (Lasten Keskus, 2022) läpi Suomen rikoslain ja kertoo, mitä kaikkea laki kieltää. Rikoslain esitellään tarinallisten esimerkkien kautta ja kirjassa on myös laajempaa pohdiskelua monista nuoria koskettavista aiheista, kuten mopon virittämisestä, groomingista ja rasismista. Luin tämän Onnimannia varten, kirjoitan tästä yhteisarvion toisen rikosaiheisen nuorten tietokirjan kanssa.

Melkoinen tiiliskivihän tämä John Ajvide Lindqvistin Ystävällisyys (Gummerus 2023, suom. Katriina Huttunen) on yli 700 sivullaan, mutta hyvin tämä pitkä tarina jaksoi kantaa loppuun asti, sillä päähenkilökatras on kiinnostava. Yliluonnolliset elementit värittävät ruotsalaiselle pikkupaikkakunnalle sijoittuvaa kertomusta, jossa tunnelma tiivistyy kun pahuus valtaa sijaa. Osaltaan tämä on selvästi kommentaaria ruotsidemokraattien nousulle ja pohdiskelua siitä, mikä saa ihmiset vihaamaan toisiaan, osaltaan jännittävä kauhutarina. Ystävällisyyden voiman kuvaaminen on tänä päivänä tarpeen.

* *

Gummeruksen kuvastoa ehdin jo tovin odotella. Nyt se on täällä ja siitä löytyy runsaasti herkkuja. Gabrielle Zevinin Huomenna, huomenna ja huomenna -kirjaa (suom. Taina Helkamo) on näkynyt Instagramissa englanninkielisenä aika paljon. Instagram-maine ja peliaihe kiinnostavat tarpeeksi. Argentiinalaisen Hernan Diazin Luotto (suom. Jaakko Kankaanpää) vaikuttaa mielenkiintoiselta 1920-luvun talouselämää luotaavalta kirjalta. Elif Shafak on luottokirjoittajia, joten Kadotettujen puiden saari (suom. Helinä Kangas) pääsee lukulistalle.

Erkka Mykkäsen Sellaisen miehen olisi voinut ohittaa, mutta kuuntelin Mykkäsen haastattelun Takakansi-podcastista, jonka perusteella tämä pääsee listalle. Joni Langin Olosuhteiden kaipuu menee runokirjana jatkoon. Kerstin Gierin Päivänvalolla ei näe (suom. Heli Naski) vaikuttaa ihan lupaavalta nuortenkirjasarjan avaukselta. Iki-ihanan Annie Ernaux’n uudet suomennokset Tapaus ja Nuori mies (suom. Lotta Toivanen) ovat pakollista luettavaa, samoin Silvia Hosseinin hekumalliselta kuulostava Kirjallisuuden kiihottava historia. Lopuksi vielä kauden harvojen tietokirjavalintojen joukkoon pääsee Merlin Shieldraken Näkymätön valtakunta -tietokirja (suom. Ulla Lempinen), joka käsittelee sieniä.

Hertta Kustannuksen kevään kirjoja en ole vielä saanut käsiini ollenkaan, mutta mikäpäs tässä syksyn kirjoja kuvastosta valikoidessa. Amal El-Mohtarin ja Max Gladstonen Tällä tavalla hävitään aikasota -scifikirja (suom. Kaisa Ranta) ei ole lainkaan tuttu, mutta tämä herätti luotettavissa tahoissa villiintymistä Instagramin puolella, joten pitääpä tutustua. Martha Wellsin Keinotekoinen olotila (suom. Mika Kivimäki) jatkaa Murhabotin päiväkirjat -sarjaa; en tiedä vielä, onko sarja hyvä, mutta pistän varmuuden vuoksi varaukseen jos ensimmäinen osa maistuu.

* *

Seuraavaksi luen Jyrki Kiiskisen gazeelirunoja Nenän edessä vuori -kokoelmasta (Teos 2023). Persialainen gazeeli on ikivanha runomuoto, joka perustuu toistoon ja säännönmukaisuuteen. Sellainen on runoudessa aina kiinnostavaa, joten sukellan tähän ilomielin.

Gazeelin ideana on parisäkeinä rakentuva runo, jossa jokaisen parisäkeen viimeinen sana on sama. Ensimmäisessä parisäkeessä molemmat säkeet päättyvät tähän sanaan ja viimeisessä parisäkeessä kuuluu mainita nimi, yleensä runoilijan itsensä. Gazeelin poljento on kiehtova ja veikkaan, että tämä kokoelma on omiaan inspiroimaan kirjoittajia kokeilemaan tätä vanhaa runomuotoa, sen verran helposti lähestyttävä se pintapuolisesti on. Haastattelin Kiiskistä Kirjavinkkeihin kokoelman tiimoilta.

Illalla ehdin vielä aloittaa Noora saa syytteen -tietokirjan (Art House, 2023). Tämä on Onnimanni-arvioitavaa, konstaapeli Danielin kirjan seuraksi. Varatuomari Olavi Höltän kirjoittama tarinallinen tietokirja kuvaa 16-vuotiaan Nooran tekemästä myymälävarkaudesta seuraavaa rikosprosessia. Todelliseen rikostapaukseen perustuva kirja kertoo, mitä rikosoikeudellinen vastuu käytännössä tarkoittaa ja samalla antaa nuorille ammatinvalintaan liittyvää tietoa lakialasta.

Noora saa syytteen on oikein käyttökelpoinen kirja. Se kuvaa hyvin rikosprosessia ja esittelee sen eri vaiheet. Kirja toimii yläkoululaisille ja lukiolaisille sekä oppina rikosten seuraamuksista että vilkaisuna asianajajan työhön ammatinvalintaa ajatellen. Hetken mietin, onko kuvitus kohderyhmä huomioiden vähän lapsellista, mutta sitten tuli mieleen eräs kotimainen varainhoitoyhtiö, jonka neljännesvuosikatsauksissa on aika samanlainen tyyli, joten eipä varmaan sitten.

* *

Seuraavaa kirjaa ei tarvitse pitkään pohtia. Emilia Männynvälin esseekokoelma Toiste en suostu katoamaan (Into 2023) on paitsi esseekokoelma, mikä on jo hyvä lähtökohta, myös oivallisen kirjoittajan tuotos. Männynvälin vielä Kukkalana kirjoittama esikoisteos Kaiken jälkeen (Into, 2021) oli hieno. Nyt sitten esseitä, mikä sopii yhteiskunnallisesti aktiiviselle kirjoittajalle tietysti hyvin.

Toiste en suostu katoamaan onkin tiukkaa tekstiä. Männynväli on kirjoittajana suorapuheinen ja ravisteleva. Toivon, ettei tämä kokoelma jää vain kuorolle saarnaamiseksi. Männynväli kirjoittaa luokasta, naiseudesta, köyhyydestä, surusta ja luontokadosta puhuttelevasti, näitä ajatuksia soisin pohdittavan aivan valtionjohdon tasolla asti. Että tällaistakin elämä voi olla, ja että näinkin asioista voisi ajatella.

Kirjastosta tuli houkutteleva pino kirjoja, josta ensimmäisenä vuoron saa Dess Terentjevan Freestyle (WSOY, 2023). Tätä säeromaania olen odotellut jo pitkään, Instagramissa monet lukivat tätä jo aikaa sitten, minä olen saanut odotella omaa kappalettani kirjastosta. Nyt kun se tuli, luin heti yhdellä istumalla. Terentjevan edellisen säeromaanin Ihanan (WSOY, 2021) ja Instagram-kehujen perusteella osasin odottaa hyvää ja sitä sain: Freestyle on todella hieno nuortenkirja, jossa pohdiskellaan ystävyyttä, rakkautta ja aseksuaalisuutta. Parhaan ystävän ihmissuhdekuviot huolettavat, kun saa pelätä, katoaako ystävä seurusteluun. Siinä sivussa on epäselvyyttä omasta identiteetistä ja vaativa tanssiharrastus paineineen. Kaikki tämä on kirjoitettu hienon sujuvaan säeromaanimuotoon. Tein Dess Terentjevasta haastattelun Kirjavinkkeihin.

* *

Aleksandr Manzos on kirjoittanut peleistä paljon, niin lehtiin kuin kirjoihin. Viimeistään Pelit elämän peilinä -teoksen (Avain, 2018) myötä mielenkiintoni heräsi. Niillä näytöillä Pelattu elämä – Miten pelit tekivät minusta minut (S&S, 2023) pääsi vaivatta lukulistalle. Pitkän linjan pelaajan pohdiskelut siitä, miten pelaaminen on häntä matkan varrella muovannut, kuulostavat hyvinkin houkuttelevilta – vaikka ihan pikkuisen ärsyttääkin, että jälleen kerran taidetaan puhua yksinomaan videopeleistä.

Pelattu elämä oli erittäin hyvä ja tällä kertaa harmitukset videopeleihin keskittymisestä saavat jäädä sivuun. Nyt fokuksessa on Manzosin oma elämä, kasvaminen ihmisenä ja pelien vaikutus siinä. Millaisia aineksia pelit antavat sukupuoli-identiteetin tai muuten oman minäkuvan rakentamiseen? Henkilökohtaisuuksien lisäksi sivutaan myös pelimaailmaa varjostavaa gamerkulttuuria, jossa pyritään kovasti rajaamaan sitä, kenelle pelit kuuluvat. Kokonaisuus on erinomainen ja näkisin, että tällä kirjalla on paljon annettavaa myös heille, jotka eivät itse juurikaan pelaa. Minulle kirja teki sen, että päädyin viimeinkin ostamaan paljon kehutun Disco Elysium -pelin: nyt tämä pelikokemus on vihdoin aika ottaa haltuun. Tein Manzosistakin haastattelun Kirjavinkkeihin.

Art House (ja Jalava ja Tietosanoma) julkaisi myös kuvastonsa. Tämä oli minulle laihanpuoleinen paketti, kun en kauhukirjallisuutta nyt erityisemmin luettavaksi kaipaa. Jotain sentään! N. K. Jemisinin tuotannon suomentaminen jatkuu ja uusi Kaupunki joksi tulimme (suom. Mika Kivimäki) on Murtunut maailma -trilogian erinomaisuuden perusteella välttämättä lukulistallani.

* *

Kirjallisuustieteen kotimaisen kirjallisuuden tuntemus -kurssi tarkoittaa tuhtia nippua kotimaista kaanonia luettavaksi. Aloitin sieltä pelottavammasta päästä: Runebergin Vänrikki Stålin tarinat ei varsinaisesti houkuttele lukemaan. Onneksi siitä sentään löytyi Juhani Lindholmin moderni suomennos (WSOY, 2017), niin ei tarvitse yli sadan vuoden takaista käännöstä tavata, niin perinteistä kuin se varmasti olisikin.

Aika reipasta tahtia Vänrikki Stålin luin, koska enimmäkseen tämä kansallisromanttinen sotarunous ei hurjasti puhuttele. Onhan tässä Maamme-laulu, Porilaisten marssi ja muita klassikoita, mutta myös paljon kovin synkkää sankarikuolemafetisointia. Historiallinen konteksti pitää toki ymmärtää ja positiivisena on kai nähtävä Runebergin halu arvostaa myös urhoollisia venäläisiä, jotka kunniakkaasti sotivat. Sotamies tekee mitä käsketään ja syyllisiä ovat korkeintaan raukkamaiset komentajat. No, nyt on tämäkin klassikko luettu.

* *

Kirjastovisiitti toi taas pari saapunutta varausta. Kun voivottelin, missäköhän kohtaa nekin ehdin lukea, puolisoni kuittasi, että Sokcho talvella (Siltala, 2023; suom. Anu Partanen) nyt ainakin on päivässä luettu, sen verran ohut se on. No, niin olikin: istahdin lukemaan ja kohtahan tuo oli jo luettu. Tämä on korealaisesta aiheestaan huolimatta tällainen lyhyt ranskalainen romaani, 148 sivua isoa tekstiä. Teos kuvaa korealaista rantalomakohdetta talvikaudella, vaatimattomassa pensionaatissa työskentelevää nuorta naista ja tämän suhdetta pensionaatissa asuvaan ranskalaiseen sarjakuvapiirtäjään. Kovin on pientä, herkkää ja vähäeleistä tämä, ja oikein tyylikäs kirja onkin.

Seuraavaksi tartun sitten Tessa Hadleyn Vapaa rakkaus -romaaniin (Gummerus, 2023; suom. Marianna Kurtto). Kirjan alku ei vielä täysin vakuuttanut, mutta kyllä tästä sitten oikein kelpo romaani rakentui. 1960-luvun englantilaisen pikkuporvarillisen perheenäidin salasuhde ja siitä käynnistyvä elämänmuutos tempaisi kuitenkin mukaansa ja Tessa Hadleyllä oli parikin ässää hihassa odottamassa sopivaa hetkeä. Vapaa rakkaus on vetävä lukuromaani, enkä pahastuisi, jos Tessa Hadleytä suomennettaisiin lisääkin.

* *

Jokin Alba de Céspedesin Ylioppilaskodissa (Otava, 2023; suom. Toini Kaukonen) on tökkinyt, sillä tartun kirjaan vasta nyt, kun sen eräpäivä on muutaman päivän päässä. Edellinen de Céspedes -suomennos Kielletty päiväkirja (Otava, 2022; suom. Anna Louhivuori) oli kiinnostava, mutta ehkä Ylioppilaskodin paksuus yhdistettynä aiheeseen – nunnaluostariin sijoitetun opiskelija-asuntolan naisten haaveet ja salaisuudet – ei ole oikein onnistunut houkuttelemaan. En kuitenkaan aio antaa tämän kirjan lipsua käsistä: jos fasistit aikoinaan kielsivät tämän kirjan, jotain mielenkiintoista siinä on oltava.

No, fasistit kieltänevät kirjoja ihan kieltämisen ilosta. Nykylukijalle Ylioppilaskodin skandalöösit ulottuvuudet ovat aika rajallisia. Lähes sata vuotta sitten lienee ollut jollain tapaa vallankumouksellista, että nuoret naiset päättävät itse elämänsä suunnasta, siinä määrin kuin pystyvät. Ylioppilaskoti oli vähän väkinäistä luettavaa. Jotain kiinnostavaa näissä nuorissa naisissa kyllä oli, kun loppuun asti jaksoin, mutta kirjan yli 400 sivun pituuskin tuntui. Sikäli siis ristiriitainen tapaus.

Myös Auli Viitalan Elämäni kansalaisena (Kirjapaja, 2023) on ollut jotenkin vaikeasti tartuttava kirja, mutta silläkin on samoin eräpäivä hyvin pian, joten on aika tarttua kiinni. Viitalan tiedän kuitenkin kolumneistaan näkemykselliseksi kirjoittajaksi, joten saapa nähdä, mitä hän saa aikaan kirjamitassa.

Elämäni kansalaisena tarkastelee elämää yhteiskuntaluokkien keskellä ja osoittaa, miten hankalasti määriteltäviä luokkakysymyksetkin ovat. Viitala itse on keskiluokkaisesta, henkisesti työväenluokkaisesta perheestä ja sairauden seurauksena pudonnut syrjäytyneeseen köyhyyteen – että teepä sitä nyt jonkinlainen luokka-analyysi sitten. Ajattelemisen aihetta tarjoava kirja kyllä, ihan hyvää tekisi päättävässä asemassa oleville ihmisille kohdata tällaisiakin näkemyksiä elämästä ja olemisesta.

* *

Salla Savolaisen Betonia!-kirjan (WSOY, 2022) myötä tuli tarpeelliseksi katsastaa myös sarjan ensimmäinen osa, Asfalttia! (WSOY, 2021) Oikein kelpo kirja tämäkin: asfaltin tekemisen vaiheet ja työkoneet tulevat tutuiksi. Savolaisen tyyli toimii tässäkin hyvin, henkilöt ovat eläväisiä ja työkoneet riittävän yksityiskohtaisia. Työmaa-sarja on saamassa syksyllä jatkoa Romua!-kirjan muodossa, sitä jään odottelemaan suurella mielenkiinnolla.

Koska kotimaisen kirjallisuuden tuntemusta on edistettävä, seuravaana vuoron saa Minna Canthin Työmiehen vaimo (1885). Kun samassa niteessä (Karisto, 2000) kerran on, niin luetaan samalla vaivalla sitten myös Lehtori Hellmanin vaimo (1890), niin tulee nämä vaimoasiat sortteerattua kerralla kuntoon. Luin Canthilta vastikään Anna Liisan (1895), joten tyyli on tuttua ja näytelmien lukemisesta harjoitusta, joten eiköhän tämäkin tästä.

Hyvin sopi Lehtori Hellmanin vaimo Työmiehen vaimon pariksi, sen verran samanlaisissa kärsimyksen tunnelmissa nämä kirjat vellovat. Tuntuu siltä, että Canthin pääasiallinen tarkoitus on ollut kannustaa nuoria naisia olemaan menemättä naimisiin. Kovin ilotonta kärsimystä avioelämä näissä teoksissa nimittäin on. Olettaisin, että aikalaisvastaanotto on miesten osalta voinut olla hapantakin. Ei näitä mukava nytkään ole lukea, vaikka ajat monessa mielessä ovatkin parantuneet. Mutta kelpo kirjallisuutta!

* *

Kirjastoon oli saapunut Marianna Kurton uusi runokokoelma Ellen valkeudessa (Otava, 2023). Sen kanssa en halunnut jäädä odottelemaan pidempiä, vaan otin ja luin sen samana iltana. Tässä pääsi heti alusta aika hyvin kiinni jutun juoneen: on syväjäädytetty pikkulintu, tikli, ja sen isäntä. No, ei tämä siltikään kaikkine kerroksineen ihan helpoin runokokoelma ole, mutta kuitenkin mielekästä pureskeltavaa.

Iltasella aloitin vielä Benjamín Labatutin Maailman kauhea vihreys -kirjan (Tammi, 2023; suom. Antero Tiittula). Tätä kirjaa on kehuttu kovasti ja tällainen historiallisten faktojen päälle rakentuva ja asioiden välisiä yhteyksiä osoittava kirjallisuus on minulle ennenkin maistunut. Labatutin yhteydessä mainitaan usein W. G. Sebald, jonka kirjoihin en ole vielä perehtynyt. Minulle tulee alun perusteella tästä mieleen Markus Leikolan Uuden maailman katu, Neal Stephensonin jotkut teokset ja kenties Thomas Pynchon.

Maailman kauhea vihreys jätti vähän pyörälle päästä. Mitä luin ja oliko se hyvä? En ole ihan varma. Tyylilaji on hieman omintakeinen, laskisin tämän ehkä ensyklopedisen romaanin genreen kuuluvaksi: romaanikerrontaa, mutta aiheena historiallinen fakta, tässä tapauksessa kuuluisien matemaatikoiden ja fyysikoiden elämät. Jos jotain punaista lankaa yrittää hahmottaa, niin kaipa se tieteen edistymisestä seuraava tuho ja kauhu on. Kaiken edistyksen kaksijakoisuus, joka teoksessa kiteytyy Fritz Haberin rooliin sekä ensimmäisen maailmansodan kaasuaseiden kauhujen kehittäjänä että ihmiskunnan pelastajana nälänhädältä. Kiinnostava kirja, joka tapauksessa.

* *

Warelian kuvasto saapui. Tämä pienkustantamo on aika rohkea tekemään kaikenlaista omaperäistä. Minun listalleni Warelian kirjoista pääsi nyt vain Satu Mattila-Laineen runokokoelma Toimitila, koska runokokoelmiinhan on aina helppo tutustua ja tämän aihe, konttorityöläisten elämä, on puhutteleva.

Kävin Lastenkirjainstituutilla ihastelemassa Kirjakori-näyttelyä eli viime vuoden lastenkirjajulkaisuja. Tarkoitus oli lukea ja arvioida nippu kuvakirjoja; nyt oli aikaa käsitellä kolme. Täytyy siis palata vielä uudemman kerran, hyllyyn jäi nimittäin vielä vaikka millä mitalla kiinnostavia kirjoja!

Lastenkirjainstituutin kirjastonhoitaja kehui ohimennen Katriina Kaijan sanatonta kuvakirjaa Oletko kuullut järven? (Mikkelin taidemuseo, 2022), joten pitihän sitä vilkaista tarkemmin. Sanattomuus on trendi kuvakirjoissa, vailla tekstiä oleva kirja on helposti lähestyttävä, ei nostata kielimuuria ja antaa lukijalle vapautta tulkita. Tässä se toimii hyvin: Katriina Kaija on kuvannut kauniisti järvimaiseman vuodenkiertoa. Kuvissa on paljon nähtävää ja ajateltavaa. Kirjan seuraksi on olemassa äänimaisema, jota voi kuunnella lukemisen ohessa.

Vilja-Tuulia Huotarisen ja Anna Emilia Laitisen Vuori, joka juoksi -kirjaan (Tammi, 2022) tartuin, koska Huotarinen on tuttu kirjoittaja ja kirjan kansi oli jotenkin klassisella tavalla kaunis. Sehän ei ole lainkaan hullumpi syy tarttua kuvakirjaan! Vuori, joka juoksi on kaunis kertomus nuoresta vuoresta, joka päättää kasvattaa itselleen jalat ja lähtee juoksemaan, koska paikallaankaan seisominen ei huvita. Vuori löytää paikkansa, montakin. Hauska kirja!

Punni-palkinnon voittanut Mila Teräksen ja Hannamari Ruohosen Ensilumi (Karisto, 2022) on lasten kuvakirja isovanhemman transsukupuolisuudesta. Aihe on sen verran erikoinen, etten ihmettele, että kirja voitti juuri rohkeille avauksille tarkoitetun Punni-palkinnon. Tällaiselle kirjalle on varmasti kysyntää. Mila Teräs on tunnetusti taitava ja herkkätunteinen kirjoittaja. Hannamari Ruohosen kuvitus ei ihan osu omaan makuuni, mutta ainakin värikkyys on aiheelle uskollista ja sopii sikäli teokseen oikein hyvin.

* *

Kirjastoon saapui taas nippu varauksia, onneksi tällä kertaa neljä ohutta kirjaa: kolme runoteosta ja yksi nuortenkirja. Nuortenkirja oli jo tovin odottelemani Magdalena Hain Sarvijumala (Otava, 2023), johon tartuinkin heti. Ohut kirja oli kertaistumalla luettu, mutta olipa hyvä! Kyllä kauhukirjallisuuden ja nuortenkirjallisuuden ystäviä hemmotellaan. Sinänsä tämänkään kirjan kohdalla ei kannata nuortenkirjaleimaa säikähtää: Sarvijumala on hyvä kauhuvälipala myös aikuisille lukijoille. Haastattelin Magdalena Haita Kirjavinkkeihin.

Samasta uutuuskirjapinosta otin luettavaksi myös Katja Meriluodon Mehiläisen paino -runokokoelman (Aviador, 2023). Mehiläistematiikka kulkee läpi teoksen kantavana aiheena. Tämä on oikein elegantti kokoelma, jonka runoissa oli monia miellyttäviä ja ajatuksia herättäviä säkeitä. Tein Katja Meriluodostakin haastattelun.

Seuraavana romaanina luen Gu Byeong-Mon Nainen ja veitsi -teoksen (Bazar, 2023; suom. Taru Salminen). Kuvaston perusteella harkitsin, koska kirja on Koreasta, mutta jätin sitten trillerileiman vuoksi varaamatta. Instagramissa kirjasta puhuttiin kuitenkin sen verran positiiviseen sävyyn ja sitä luonnehdittiin siinä määrin epätavalliseksi trilleriksi, että mielenkiintoni heräsi uudestaan.

Nainen ja veitsi oli ihan kelpo kirja, mutta ei ihan täysosuma. Lähtökohdiltaan se on kyllä herkullinen: 65-vuotias palkkatappaja uransa loppuaikoina, pohtimassa eläköitymistä, sillä työn ei katsota enää sopivan hänen ikäiselleen naiselle. Mutta miten palkkatappajan töistä jäädään eläkkeelle? Lopulta nainen antaa tunteiden viedä voiton itsestään ensimmäistä kertaa ja se on menoa se.

Kirjassa oli hyvä idea, mutta varsinkin loppua kohden palkkatappajien välienselvittely kävi vain tympeäksi. Hyvä idea ei siis kantanut aivan loppuun asti. Alkuperäinen ajatukseni jättää kirja lukematta ei siis olisi ollut ihan väärässä, vaikka ei tämän lukeminen nyt kadutakaan.

* *

Minervan syksy 2023 ei ole varsinaisesti julkaistu ainakaan Minervan sivuilla, mutta Ylivedon sivuilta se jo löytyi. Kuten tavallisesti, Minervan kaunokirjallisuus on sen verran vahvasti Minerva Crimeä, sotaa ja romanttista viihdekirjallisuutta, että osumia ei taaskaan tule. Tietokirjapuolella onnistaa sitten parin kirjan verran: Johanna Frondeliuksen Feminismiä ihan kaikille saattaa olla hyvä, jos ei ihan tuttua ja tiedettyä tavaraa ole, ja Karin Bojsin Euroopan esiäidit (suom. Jänis Louhivuori) jatkaa toivottavasti erinomaisen Homo europaeus -kirjan (Minerva, 2016; suom. Jänis Louhivuori) jalanjäljissä.

Veera Sylviuksen runokokoelma On todellakin kuljettava kuusikon läpi (Enostone 2023) houkutteli puoleensa jo nimellään. Miten tällaiselle nimelle voi sanoa ei? On ilo todeta, että kokoelman sisältö täyttää nimen asettamat lupaukset. Monipuolisen uran tehnyt Sylvius on taustaltaan muun muassa avaruusfyysikko, mikä näkyy runoissa – onneksi ei sentään liian vaativana kielenä. Avaruuteen viitataan, mutta runot ovat myös vankasti juurrutettu metsään (sekin sopivaa, onhan Sylvius suomeksi ”Metsänen”). Hienon vähäeleinen runokokoelma! Sylviustakin haastattelin.

Nobelistien suomentamisen logiikka on varsinkin aikaisemmin ollut välillä jännittävää. Parin vuoden takaisen voittajan, Abdulrazak Gurnahin, kohdalla logiikka on pelannut oikein mainiosti: ensin toki julkaistiin Gurnahin ajankohtainen uusin kirja Loppuelämät (Tammi, 2022; suom. Einari Aaltonen), mutta seuraavaksi vuorossa oli sitten läpimurtoteos Paradise, jonka Einari Aaltonen on suomentanut ja joka on nimetty luontevasti Paratiisiksi. Se ei ole kevään Paratiisi-kirjoista se enemmän odottamani – se on Fernanda Melchorin Paratiisi (Aula & Co, 2023; suom. Emmi Ketonen) – mutta kiinnostaa sittenkin. Seuraavaksi siis Nobel-kirjallisuutta.

Väliin piti kuitenkin huomioida kirjaston eräpäiviä: Tytti Heikkisen Moulin extra beauté -runokokoelmaan (Poesia, 2012) oli joku laittanut varauksen ja eräpäivä on uhkaavan lähellä. Niinpä siihen oli aika tarttua ja katsoa, mitä tämä hyvin erikoinen runoteos oikein sisältää. Moulin extra beautén estetiikka on lainattu naistenlehdiltä, mainoksineen ja kaikkineen. Tämä on vankasti kokeilevaa kirjallisuutta, mutta miten hienoa onkaan, että Poesia on tällaista lähtenyt tekemään. Moulin extra beauté herättää varmasti ajatuksia.

* *

Nobelisti Gurnahin Paratiisi oli oikein mainio kirja – yhdenlaista poikien seikkailukirjallisuutta, sillä nuoren miehen kasvukertomusta tässä käytiin läpi ja paljon oli seikkailua matkalla. Mihin tässä päädyttiin? Ei kai erityisemmin mihinkään, mutta olipahan matka. Kiehtova kirja, mutta tämän jälkeen kaipaa taas jotain vähemmän yksioikoisen miehistä.

Aloitinkin Essi Kummun Alastoman lukupiirin (Tammi 2023). En ole Kummulta lukenut mitään muuta, mutta katalogi lupaili hulvatonta satiiria ja karnivalismia, joten sensorttinen kevytmielisyys voisi olla paikallaan.

Koska kotimaisen kirjallisuuden tuntemuksen ensimmäinen tenttipäivä meni jo ohi, mieleen tuli että siihenkin olisi syytä aikaansa omistaa, tentittävä kirjapino kun ei itsestään hupene. Otan siis Alastoman lukupiirin rinnalle humoristisen kirjallisuuden klassikon, Maiju Lassilan Tulitikkuja lainaamassa -kirjan (Kansa, 1910).

Alaston lukupiiri oli pettymys. En saanut siitä kiinni oikein millään tavalla. Takakannen lupaamasta hulvattomasta satiirista ja karnivalismista ei ollut tietoakaan. Kirja ei ollut hauska, enkä saanut lainkaan kiinni siitä, miksi minun olisi pitänyt välittää kirjan henkilöistä. Kirjallisuusmaailman eliitin alastomana kirjojen parissa piehtarointi tuntui aivan yhdentekevältä. Välillä näinkin.

Huhtikuun loppuun aloitan vielä Georges Perecin klassikkoteoksen Häviäminen (Teos, 2023), josta Ville Keynäs on urakoinut suurella vaivalla suomennoksen. Työmäärä käännöksen parissa on ollut varmasti hurja. Heikkohermoisempi olisi varmasti suosiolla listannut Häviämisen mahdottomaksi suomentaa, mutta niin vain se on suomentunut. Ensivaikutelman perusteella jälki on vieläpä huikeaa. Alkuperäisessä La Disparitionissa ei ole ensimmäistäkään e-kirjainta, ranskan yleisintä kirjainta, ja suomennos jättää vastaavasti suomen kielen yleisimmän kirjaimen eli a:n pois.

* *

Illalla luen kuitenkin päätökseen vielä Tulitikkuja lainaamassa. Se on hieno kirja: juoni on sinänsä ihan pöhköä farssia, mutta Lassilan dialogi on huikeaa. Kirjassa on useita todella herkullisia kohtauksia. Mukana on myös aikalaisarvioita, joista erityisesti huvitti Katri Valan arvio. Siinähän Vala selostaa yksityiskohtaisesti kirjan juonen alusta loppuun! Ei menisi nykypäivänä valituksetta läpi, mutta ehkä ennen ei oltu niin nöpönuukia spoilereiden suhteen. Tulitikkuja lainaamassa on sitä paitsi hauska, vaikka koko juonikuvion tietäisikin etukäteen; se ei tässä ole se tärkein asia.

Kevät Virginian kanssa -projekti ei nyt tässä kuussa edennyt. Lupaan, ettei se ole unohtunut: Mrs Dallowayn otan luettavakseni viimeistään, kun olen tenttikirjallisuuden saanut setvittyä.

Mikko Saari
@mikko_lukee

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua